Kaupunkiin oli tullut jokin vika. Sen tiet olivat tyhjiä suonia joista puuttui aamuruuhkan veri. Ne pisarat, jotka olivat jääneet jäljelle, kaahasivat pitkin ramppeja mieltä vailla, syöksyivät ohitse vasemmalta ja oikealta.
Tuntui siltä, että kaupungissa oli alkanut kaaos ja anarkia. Eikä kukaan tähän millään lailla puuttunut, paitsi ne, jotka ajoivat kuten ennenkin. He olivat kuin yksittäisiä muistomerkkejä jostain toisesta ajasta, toisesta todellisuudesta, unikuvia joita näkevät vain harhaiset ihmiset. Heidän lukumääränsä oli kuitenkin niin vähäinen, ettei heistä ollut kuin vertailukohteiksi.
Oli aamu. Itsekidutuksellinen ihminen istuu autossaan Vuosaaren valoissa ja odottaa vihreää. Hän naputtelee rattiin katse kaukana työasioissaan, kunnes hän ymmärtää avata ikkunan. Hän ei pelkää hellettä. Hän inhoaa ilmastointilaitteen jääkaappimaisuutta. Hän sulkee ilmastoinnin, koska häntä on neuvottu niin tekemään. Hän ei tiedä miksi.
Eikä hän välitäkään tietää. Ikkuna surisee auki ja kopsahtaa alas. Valot eivät vaihdu.
Jostain leyhähtää tuoreen pien ja asvaltin haju autoon. Kuumuus tunkee ikkunasta sisään sanomatta sanaakaan, kysymättä mitään; kaupungin haju, ja jotain muuta: edessäolevan roska-auton löyhkä. Hän ei ollut edes huomannut koko laitetta, niin valtava sen perä oli.
Vihreä takaosa oli liasta ja saastasta ruskea. Alaleuan metallihampaat irvistivät kuin valtava lapsi alahampaillaan ollessaan ilkeä ja pelottava hirviö. Mädän kuvottava lemu valui pitkin sen runkoa, pöllysi kaasua sisältään ja kävi kuplien kaatopaikkana ilman lokkejaan.
Häntä yökötti, mutta samassa hän huomasi jotain aivan käsittämätöntä: Auton peräosaan oli hirtetty suuri nallekarhu. Se roikkui kuormaliinassa auton yläosassa ja oli kauttaaltaan lian ja tahrojen peitossa. Näky sai hänet unohtamaan hajun, ja hän vain tuijotti nallea korkeuksissa. Nalle nuokkui leuka rinnallaan ja kädet ja jalat levällään kuin pyytäen armoa. Se oli luovuttanut. Kukaan ei ottaisi sitä enää alas roskaristiltään. Ihmiskunta oli tehnyt siitä selvää, ja nyt kuljetteli sitä ympäri kaupunkia kuin voitonmerkkiä ihmisyytensä teilaamisesta.
Asia jotenkin 'paisui' hänen päässään saaden suhteettomat mitat. Äkkiä työasiat olivat tiessään ja hän kurvasi myöhästyneenä hajuvanan perään. Kumit ulvoivat, mutta hän ei siitä välittänyt. Hän ajoi päin punaisia, mutta hän ei välittänyt siitäkään. Pyöräroskis kiihdytti Itäväylälle yllättävän lujaa. Hänellä itsellään oli tehokas auto, mutta hänen kuljettajanlahjansa olivat vielä saamatta.
Hän ei ollut koskaan ajanut näin kovaa kaupungissa. Mittarissa oli varmasti jo aivan tarpeeksi kortinmenetykseen, mutta häntä ei nyt sellaiset asiat kiinnostaneet. Hän saavutti pyöräroskista. Se tuli perä edellä vastaan, ja hänen oli jo painettava jarrua jottei olisi ajanut suoraan sitä päin. Kumit ulvoivat taas.
Sitten ulvoivat pillit. Auto heittelehti hänen käsissään puolelta toiselle, mutta lopulta se oikeni ja jostain lähestyivät sireenit lujaa vauhtia.
Hän vilkuili peiliin, ja kauhukseen huomasi moottoripyöräpoliisin takanaan. Tämä läheni siniset vilkut määrätietoisesti välähdellen. Ja vaikka auton nopeus alkoi jo olla rajoituksen tuntumassa, poliisin määrätietoisuus tuntui vain kasvavan.
Vielä hän tuijotti avuttomana pyöräroskiksen perään, kun se kaarsi alas Roihupellon ramppiin ja oli kadonnut häneltä iäksi. Mitään ei tavannut toista kertaa täällä. Kaikki tapahtuu yhdessä hetkessä.
Pitkä puhallus oli aivan liian lyhyt, ajokortti yöpöydän käs'veskassa: hän oli pulassa. Virtalukon avaimet otettiin talteen ja paikalle soitettiin radiolla poliisiauto.
Helle katosi ilmastoidussa poliisiautossa tiehensä ja tilalle tuli tuttu jääkaappi-ilma. Hän tunsi olevansa kuin banaani takapenkillä, salsakastikkeen ja ruohosipulinipun välissä makaava alijäähtynyt hedelmä.

Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.