Valotan vähän äidin näkökulmasta huostaanottoa ja sijoitusta. Annoin kauan sitten lapseni tilapäiseen sijoitukseen, mutta kotiutumisen lähestyessä "lapsi olikin juurtunut olinpaikkaansa".
Kun lapsi lähti minun suostumuksellani sijoituspaikkaan, jouduin hakemaan sairaslomaa ja lähtemään toiselle puolelle Suomea TUSKAA pakoon.
Nukuin vahvoilla unilääkkeillä ja päivät huusin ja itkin.
Kotiin palattua en kestänyt lattialla lojuvia leluja, joten ystäväni keräsi ne kaikki pois ja laittoi minulta piiloon.
Löysin lapsen yhden vaatekappaleen ja se sai niin rajun itkun taas aikaan, että painoin sitä suulleni, ettei itkuni kuuluisi naapuriin.
Joka aamu ensimmäisenä ja joka ilta viimeisenä ajattelin rakasta enkeliäni. Ja päivällä 100 kertaa ainakin.
Jos näin kaupassa karkkiaskin, jota lapseni oli valinnut karkkipäivänä, saattoi tuska tulla niin läpi, että ostoskärryt oli jätettävä kauppaan ja rynnättävä ulos. Aloin tilata ruokatavarat puhelimitse, jotta minun ei tarvitse mennä kauppaan?? Usein syötyäni reagoi vatsani ja minun oli rynnättävä
ulos itkemään ja oksentamaan. Laihduin 14 kiloa muutamassa viikossa ja lääkäri ehdotti jo sisätautiosastolle menoa, jos laihtuminen ei pysähdy??
Olen yli 160 cm ja alimmillani painoin 42 kg.
Lopulta pystyin palaamaan töihin. Mikä tahansa asia, joka muistutti lapsesta, sai kyynelet silmiin. Ne oli vain päivän ajaksi tukahdutettava. Joskus kotimatkan huusin koko ajan. (5 km).
Talvella mietin, onko lapsella varmasti tarpeeksi päällä pakkasella?? Onko lämmin myssy ja hanskat??
Joskus soitinkin vain näitä asioita kysyäkseni?
Pelkäsin, jos lapseni näkee jotain kamalaa tv:stä? Pelkäsin hänen sairastuvan, kuolevan?
Elämästä katosi kaikki ilo. Odotin vain tapaamispäivää.
Vähitellen menetykseen "turtui", mutta elämä ei koskaan palannut entiselleen??
Aikanaan lapseni kotiutui, mutta olin muuttunut jotenkin passiiviseksi.
Elin, mutta en ollut "oikeasti olemassa"?
Sitä elämäni on edelleen....
Kun lapsi lähti minun suostumuksellani sijoituspaikkaan, jouduin hakemaan sairaslomaa ja lähtemään toiselle puolelle Suomea TUSKAA pakoon.
Nukuin vahvoilla unilääkkeillä ja päivät huusin ja itkin.
Kotiin palattua en kestänyt lattialla lojuvia leluja, joten ystäväni keräsi ne kaikki pois ja laittoi minulta piiloon.
Löysin lapsen yhden vaatekappaleen ja se sai niin rajun itkun taas aikaan, että painoin sitä suulleni, ettei itkuni kuuluisi naapuriin.
Joka aamu ensimmäisenä ja joka ilta viimeisenä ajattelin rakasta enkeliäni. Ja päivällä 100 kertaa ainakin.
Jos näin kaupassa karkkiaskin, jota lapseni oli valinnut karkkipäivänä, saattoi tuska tulla niin läpi, että ostoskärryt oli jätettävä kauppaan ja rynnättävä ulos. Aloin tilata ruokatavarat puhelimitse, jotta minun ei tarvitse mennä kauppaan?? Usein syötyäni reagoi vatsani ja minun oli rynnättävä
ulos itkemään ja oksentamaan. Laihduin 14 kiloa muutamassa viikossa ja lääkäri ehdotti jo sisätautiosastolle menoa, jos laihtuminen ei pysähdy??
Olen yli 160 cm ja alimmillani painoin 42 kg.
Lopulta pystyin palaamaan töihin. Mikä tahansa asia, joka muistutti lapsesta, sai kyynelet silmiin. Ne oli vain päivän ajaksi tukahdutettava. Joskus kotimatkan huusin koko ajan. (5 km).
Talvella mietin, onko lapsella varmasti tarpeeksi päällä pakkasella?? Onko lämmin myssy ja hanskat??
Joskus soitinkin vain näitä asioita kysyäkseni?
Pelkäsin, jos lapseni näkee jotain kamalaa tv:stä? Pelkäsin hänen sairastuvan, kuolevan?
Elämästä katosi kaikki ilo. Odotin vain tapaamispäivää.
Vähitellen menetykseen "turtui", mutta elämä ei koskaan palannut entiselleen??
Aikanaan lapseni kotiutui, mutta olin muuttunut jotenkin passiiviseksi.
Elin, mutta en ollut "oikeasti olemassa"?
Sitä elämäni on edelleen....
Vastaukset 62
Vanhimmat
samat. Vieläkin yllättäviä itku kohtauksia, vaikka lapseni ovatkin lähelläni, melkein aikuisia.
Ilo kadonnut elämästä, vaikka uusi elämä kotona. Ainoa ilon aiheet ovat tämän uuden elämän kehittyminen, hitaasti, mutta varmasti.
"Elin, mutta en ollut "oikeasti olemassa"?
Sitä elämäni on edelleen...."
vaan en ole uskaltanut pyytää näitä repiviä muistoja muistelemaan. Kiitos, tämä on palstan parasta antia. Valotat tässä kyyneliä kirvoittavassa kirjoituksessasi tunteita, joiden seurauksia usein tulkitaan ympäristön keskuudessa (ehkäpä myös joidenkin sijaisvanhempien keskuudessa)väärin = ei välitä.
Vaikka äiti ei olisi päivääkään elänyt lapsensa kanssa, hänen elämänsä on usein aivan kuvailemasi kaltaista. Yksityiskohdat vain muuttuvat. Kirjoituksessasi näkyy äiti ja ihminen tapahtuman takana. Esimerkkisi ovat surullisuudestaan huolimatta kauniita. (toivottavasti ymmärrät mitä tarkoitan; siis tilanne on karmea, mutta rakkaus joka ne saa aikaan kaunis)
Toivon tosiaan monen sijaisvanhemmaksi aikovan lukevan kirjoituksesi. Kunpa palstalle eksyvät ulkopuoliset tuomitsijat löytäisivät sen myös.
Mitä ajattelet kokemuksesi perusteella, missä vaiheessa tilanne on sellainen, että sijaisperhe voisi tehdä jotain, jotta äiti pystyisi lastaan tapaamaan ellei noista syistä edes kykene tapaamisiin? Pitäisikö odottaa ja kuinka kauan? Miten tapaamisten toteutumisia helpottaisi parhaiten ettei lisäisi tuskaa, syyllisyyttä ja paineita? Mitkä sijaisperheen teot tai viestit saivat tuskasi lisääntymään tai helpottumaan? Oliko sijaiskodissa jotain joka sai pahalle mielelle, vaikkei näin jälkikäteen ajateltuna ollut tarkoitus?
Tietenkin kaikki tämä on henkilökohtaista, mutta kysyn mielipidettäsi. Jos jaksat vastata, olisin erittäin kiitollinen. Kiitos kuitenkin kertomuksestasi, näillä tarinoilla on todellakin paljon merkitystä! Sijaisvanhempien valmennukseen tahtoisin vastaavia, vaikka meitä ei vanhempia hoitamaan koulutetakaan. Lapselle vain täytyy saada välitettyä sanoma tuosta mielettömiin tilanteisiin johtavasta rakkaudesta, sillä sitä kautta lapsi saa kumminkin inhimillisen kuvan vanhemmastaan ja pääsee henkisesti helpommalla ja ennen kaikkea saa ansaitsemansa äidin, eikä väärintekijää.
Kiitos vastauksestasi. Olet yksi (lähes ainut) ihminen, joka sen tuskan määrän ymmärsi, mitä ÄITI todella kokee lapsen lähdettyä.
Esitit niin sisällöltään laajoja kysymyksiä etten jaksa niihin juuri nyt vastata, mutta myöhemmin.
Tulostin tuon sivun itselleni, joten vastaan kunhan jaksan paneutua. Kivun ja tuskan esiin nostaminen tietyllä tapaa helpottaa, mutta myös lisää tuskaa.
Jään lomalle. Yritän virkistäytyä ja iloitakin lomamatkasta. Palataan myöhemmin asiaan?
sinulle! Toivon että reissusta tulee niin levollinen ja rentouttava kuin suinkin mahdollista. Kiva kun kerroit heti aikeistasi, niin tiedän etsiä myöhemminkin, kun käyn sivuilla.
Todella mielelläni luen vastauksesi ja riemastuin jo kovasti tuosta aloitusviestistäsi, mutta tuskaasi en haluaisi lisätä. Sitä olet kärsinyt riittävästi. Siis edelleenkin, jaksamisesi mukaan vastaile, ilman paineita minun puoleltani. Sisimmässäsi varmasti on tarve asiaa käsitellä, mutta ota rauhassa aikasi, äläkä vastaa enempään kuin jaksat.
Nuo asiat (mm.) mitä kysyin minua mietityttävät, vaikka olenkin meille sijoitetun lapsen äidin kanssa jo jonkin verran hänen peloistaan yms. pystynyt (hänen aloitteestaan) puhumaankin. Vaikka suhde äitiin on lämmin, niin siltikään en ajattelemattomuuttani jollain sanoilla/teoilla tahtoisi juuri tuota tuskaa lisätä, mistä kerroit. Äiti on sellainen, ettei varmasti haluaisi antaa meille negatiivista palautetta, vaikka jokin meihin liittyvä tuntuisi pahalta tai painostavalta. Hän on erittäin fiksu ja lämminsydäminen ihminen ja lisäksi ei syyttäisi siitä kuitenkaan meitä, vaan kääntäisi mielessään omaksi heikkoudekseen. Ja itsesyytöksillä en missään nimessä haluaisi häntä enää enemmän rasittaa. En tietenkään voi häntä tuolta tuskalta pelastaa tai varjella, mutta toivoisin pystyväni antamaan lohtua, edes vähän, ja voimia seuraavien vaikeiden hetkien kestämiseksi tuomalla jotain toivoa/hyvää. Millaista/mitä se voisi olla, jos sinulla siitä olisi yhtään kertomasi kaltaista esimerkkiä, miten pieniä tahansa. Tai voisitko kuvitella jotain toteutettavissa olevaa, mitä olisit toivonut.
Vaikka meillä tilanne olisi monen mielestä ihanteellinen, kun meillä (sijaisvanhemmilla ja lapsella) kerran menee niin hyvin, minusta tuntuu silti, että en voi antaa kaiken vain olla ja mennä omalla painollaan. Tuntuu, että täytyy paljon herkemmin äitiä pystyä kuuntelemaan ja tukemaan. (Siitä huolimatta, ettei sen sijaisvanhempien tehtävänä katsota olevankaan. Jaksan kyllä hoitaa lapsen ja arjen kumminkin.) Heijastuuhan äidin tuntemukset myös lapseen ja toisaalta lapsen kautta myös tämän äidin hyvinvointi on tullut meille hyvin tärkeäksi ihan hänen itsensä vuoksikin, ei pelkästään lapsen. Tunnen jotenkin hänen tuskansa itsessänikin ja vaikka se ei minua horjutakaan henkisesti, niin hyvin syviä tuntemuksia se herättää. Joku asiantuntija varmaan tuomitsisi, että ei saa ottaa henkilökohtaisesti - no tämä vain sattuu olemaan minun henkilökohtaista elämääni ja miten jotain voi ymmärtää, mitä ei SAA ja HALUA ottaa henkilökohtaisesti, en ihan ymmärrä täysin, voiko OIKEASTI silloin ymmärtää? En pidä tunteitani pahana tai pelättävänä asiana, vaan avaimena äidin maailman ymmärtämisessä. Koska minulla on suurin vaikutus siihen, missä valossa hänen lapsensa äitinsä näkee, koen olevani todella suuren vastuun edessä, emme haluaisi tehdä mitään mikä murentaa äidin luottamusta meihin sijaisvanhempiin, emmekä tietenkään mitään mikä tekee hänen seuraavasta hetkestään vielä vaikeammin kestettävän. Vain hetken kerrallaanhan tuossa tilanteessa käsittääkseni voi elää. Vaikka kalenterissa olisi mitä, se on siinä toisessa maailmassa, jossa on toinen ajanlasku.
Jos saamme pitää hänen luottamuksensa ja sen lisäksi hänen meillä on mahdollisimman helppo käydä lasta katsomassa (myös me viemme lasta hänen luokseen, siihenkin otan vinkkejä, mikä toisi hyvää mieltä, jos sellaisia on), voin tavallaan olla tärkeä ainesosa siinä liimassa hänen ja lapsensa välissä, joka joko pitää tai sitten ei...
Kerrothan myös, jos noissa ajatuksissani joku tuntuu "väärältä" sinun näkökulmastasi katsottuna.
Kiitos itsesi likoon laittamisesta, jaksatpa sitten vastata tai et :)
Palataan kun sinulle sopii...
Vaikutat hyvin empaattiselta ja lämpimältä sijaisvanhemmalta, joten Sinulle uskallan vastata. Olisipa kaikki perheet kaltaisiasi? Siis, toisen ihmisen tunteita ymmärtäviä?
Olet oivaltanut senkin aivan oikein, miksi kaikki biologiset vanhemmat eivät jaksa tavata lastaan lainkaan.
Oma menetykseni sisältää niin paljon kipua ja tuskaa, ettei sitä jaksa muistella kuin "palasina" kerrallaan.
En pysty vieläkään siitä kasvokkain puhumaan muille kuin terapeutilleni, koska umpeutuneiden haavojen repiminen saa aikaan loputtoman itkun.
Tilanteeni sisältää myös paljon turhaa kärsimystä. Väärää vallankäyttöä ja virheellisiä tarinoita silloisen sijaisperheen suuntaan.
Myös perhe oli sopimaton. Mitään ymmärrystä en sieltä saanut?
Jouduin taistelemaan, että sain tavata lapseni säännöllisesti ja olla ne päivät "rauhassa" hänen kanssaan kaksin?
Käyn tätä menetystä läpi yksityisellä terapeutilla, sillä näihin kaupungin "virkamiehiin" luottamukseni on aikoja sitten mennyt!
Koen tärkeänä menetyksen käsittelemisen jottei luottamukseni yleensä ihmisiin kokonaan menisi.
Jäin tosiaan juhannukselta lomalle ja nyt olen lähdössä matkalle, kuten jo kerroin. Kirjoitan menneisyydestäni (sijoitusajalta) päiväkirjaa ja vastaan Sinulle, kun sopiva aika koittaa.
Tosin minun on suojattava itseäni näissä nettikeskusteluissa, jottei henkilöllisyyteni paljastu?
Kaikkea ei voi kertoa, vaikka asiaa (tuskaa) on paljon. Niitä kivien heittelijöitäkin näes riittää?
Jaksamista Sinulle työhösi ja kerrothan terveiseni äidille, jonka lasta hoidat. Teille molemmille oikein iso hali!
ja kannustavista sanoistasi. Totta tuo mitä sanoit yksityisyyden varjelusta. Sama koskee minuakin ja sijoitetun lapsen vanhempia. Toki tälläkin palstalla riehuu joku piruuttaan ilkeilevä, joka naureskelee saadessaan kärhämää aikaiseksi tai jonkun mielen pahoitettua. Lapsellista/sairasta huumoria on myös liikkeellä, mutta nämä kai asioita joille voi vaan hymähtää. Ja ne kiven heittelijät, jotka tuomitsevat (varsinkin)äitiä tuntematta, ilman että olen sanaakaan hänestä maininnut ; ihan rehellisesti sanottuna olisi joskus tehnyt mieli kääntää selkä ja lähteä mielenosoituksellisesti sanaakaan sanomatta pois, niin pahalta on tuntunut. Mutta onneksi olen säilyttänyt malttini ja herättänyt sen sijaan ihan oikeita ajatuksia hämmästelijöissä, luullakseni. Olen ilokseni huomannut, että tilanne ei ole ihan niin toivoton, sillä nämä kivenheittäjät ovat niitä äänekkäimpiä ja heitä kohti on kyllä hyvin monta vilpittömästi tuomitsematontakin. He vain pitävät itsestään huomattavasti vähemmän meteliä, mikä on tietysti vaikeuksissa olevien kannalta harmillista.
Joka tapauksessa, en lue näitä kirjoituksia saadakseni kaiken tiedon jostain tapauksesta, koska se tuntuu minusta tiskistelyltä tai juorulehden lukemiselta. Muunna siis kertomustasi aivan mielesi mukaan, se ei haittaa, sillä ne tunteet ja se miten niihin voisi parhaiten lämpöä ja välittämistä viestien reagoida, ovat se mitä haen. Nämä asiat varmasti osaat välittää vaikka kirjoittaisitkin vähän ”vierestä”. Kirjoituksessasi kosketti juuri tuo tuntemustesi kuvailu. Kun kuvailee arkielämän tilanteita ja tuntemuksia niissä, ei tule mieleenkään ruveta ruotimaan oliko juttu nyt niin tai näin. Koko hommasta menee järki, jos keskitytään vain johonkin ulkopuolisesti todennettavissa olevaan absoluuttiseen totuuteen, koska sen vatvomisesta ei ole mitään hyötyä. Näin voi tietysti pinnallisesti katsottuna löytää jonkun "syyllisen" johonkin asianlaitaan, mutta kenelle siitä on apua?
Pienillä asioilla on usein enemmän merkitystä kuin kuvittelemmekaan, koska niistä jokaiseen reagoimme tietyllä tavalla. Tänään esimerkiksi aamupäivämme meni kuta kuinkin poskelleen, siis molemmilla aikuisilla oli kurja olo vain siksi, että ensimmäinen asia aamulla josta keskustelimme tuli väärinymmärretyksi. Tästä johtuen toinen jne... Siksi jokainen kommunikaatiotilanne, varsinkin haavoittuvan ihmisen seurassa on minusta äärimmäisen tärkeä, kun väärinymmärryksiä tapahtuu ihan elämänkumppaninkin kanssa..
Kun haluamme olla ehdottoman rehellisiä biologisia vanhempia kohtaan, mutta olla kuitenkin lisäämättä tuskaa heidän sisimpäänsä, olemme joskus todella vaikeiden asioiden edessä. On kysymys siitä, että olisi oltava paljon aikaa kuunnella ja herkkyyttä huomata sopiva hetki, että oma sanomani menee perille oikealla tavalla.
Ihan ”tavallisissa” piinallisissa tilanteissa, joita minulle elämäni aikana on tullut, on minulta hävinnyt muistista sanat kokonaan. Vaikka olisin ollut äärimmäisen keskittynyt itse tilanteessa, en todella jälkeen päin muista mitä sanottiin. Mutta sanojen välittämä tunnetila on jäänyt tuoksuja myöten mieleen. Näin etenkin tilanteissa, joissa on ollut jotain epämiellyttävää tai pelottavaa. Tuntuisi kurjalta jos tuo tunnetila sitten välittyisi jotenkin väärin, eikä muistissa olisi sanoja, joita pohtia myöhemmin. Toisaalta joku taas taitaa muistaa joka ikisen sanan tismalleen niin kuin ne on sanottu.
Itse koen, että meillä tapaamiset ovat sujuneet loistavasti, ihania muistoja on saatu tältäkin ajalta talteen. Miten vanhempi saman tilanteen on kokenut ja miten kaikki koettu palautunut uniin, seuraavaan päivään jne. onkin se puoli, mikä ei pikaisella silmäyksellä näy. Meille tavallaan jää kaikki hyvä ja vanhemmat kantavat harteillaan asioiden toista puolta, joka on olemassa ja parhaiten siitä kertoo juuri hiljaisuus. Siitä kertovat myös ne uudet perunat tai tangossa liehuva lippu, joihin puhe äkkiä kääntyy, kun olo on liian hankala. Ja tuntuu kuin siihen pisteeseen laitettaisiin näkymätön kirjanmerkki. Tuosta kirjanmerkistä ei tosin jatketa seuraavalla kerralla kuten kirjanmerkeistä yleensä, vaan aloitetaan alusta ja jatketaan vain hieman tuon kirjanmerkin yli (ei edes yli joka kerralla). Luulen, että ymmärrät mitä tarkoitan?
Kiitos haleista, lähetän Sinullekin lämpimän rutistuksen! Ihan pakko on kertoa tässä yhteydessä, että meille biologisen äidin kanssa varmasti lähentävin tekijä oli, kun viimein tapasimme, juuri se että aivan ensiksi halasimme toisiamme. Huomasin että äiti ensin hämmästyi, mutta pian sain takaisin niin sydämen sulattavan katseen, etten unohda sitä ikinä!!! Sanaakaan ei vaihdettu, mutta vaistosin että tuo hetki toi minulle hyväksynnän, vaikka en ollut tehnyt mitään muuta sen eteen, kuin osoittanut vilpittömän tunteeni häntä kohtaan. Luotin siihen, että näin ihanalla lapsella ei voi olla muuta kuin yhtä ihana äiti ja tuo katse kertoi sen todeksi. Millään teolla tai tapahtumalla ei ollut merkitystä, sillä tuolloin tuntui siltä että näin hänen sisimpäänsä. Kokemus oli järisyttävä...
Etenemme tutustumisessamme hänen ehdoillaan ja tuntuu kuin hän heittelisi minulle kädet vapisten varovasti kristallipalloja joita minä kädet täristen otan kiinni ja kiedon aarrerasiaan pumpuliin käärittyinä lasta varten. Joka kerta kun esim. puhelu on ohi, en saa pariin tuntiin oikeastaan muuta kuin haahuiltua ympäriinsä, aivan kuin jotain hilettä olisi putoillut ympäriinsä ja sen saa kiinni vain säntäilemällä sinne tänne. Voin vain kuvitella, mitä hänen mielessään liikkuu...tai ehkä en oikein voikaan...siksi kyselen Sinultakin.
Kiitos Sinulle, jaksan odottaa päiväkirjakatkelmiasi, lomaile rauhassa!
Tiedätkö bioäiti, että minä itken myös joka kerta kun lähdet tapaamiselta.
Itken lapsen mutta myös sinun takiasi. Itken sitä, mistä jäätte vaille kun joudutte eroamaan.
Itken kadotettua vanhemmuutta, mitä sinulla olisi pitänyt aikoinaan olla.
- ei tämä ole helppoa minullekkaan! -
Että vanhemmuus ei katoa mihinkään, vaikka lapsi olisikin sijoitettu. Kyllä lapsi isoimmat ilonsa ja surunsa kertomiset säästää vanhemmilleen.
Riippuen tietty vanhemmista ja tapaamisajoista?
Minulla ei ole päihdeongelmaa eikä laiminlyöntejä, vain oma pohjaton uupumukseni, kun hoidin pienen koliikkivauvan ypöyksin 5-vuotiaaksi.
Sain siinä vaiheessa tietää myös menneisyydestäni asioita, jotka olivat lisäämässä uupumusta.
Tapasin lapseni 6/pv/kk ja kyllä hän oli lapseni myös niiden päivien välillä!
Noilla tapaamisilla meillä oli niin paljon puhuttavaa, ettei lasta meinannut saada nukkumaan. Touhusimme kaikkea kivaa.
Olin osa-aikatyössä ja mummo hoiti lastani nämä tapaamispäivien aamut.
Samalla heidän keskinäinen suhteensa lujittui.
Mummo olisi ottanut myös lapseni, jottei häntä olisi tarvinnut sijoittaa, mutta pappa ei suostunut?
Joten, älä sinä sijaisvanhempi itke sellaista, mikä ei ole tarpeen??? Lapsihan siinä vain hämmentyy? Eihän lapsi (iästä riippuen) välttämättä ymmärrä, miksi itket.
Tihentäkää tapaamisia ja tue äitiä riittävästi. Näin autat parhaiten, jos pohjalla on auttamisen halu?
olla vanhempi, se on totta.
Ainakin lasteni sijoituksessa minulle sosiaalityöntekijät sanoivat, että olen lasteni huoltaja, vanhempi ja äiti. Kuitenkaan en saanut vaikuttaa mihinkään, koska sijaisperhe meni omissa kasvatusperiaatteissaan minun kasvatusperiaatteiden eteen.
Minä kasvatin lapsistani sosiaalisia, tiedonhaluisia, harrastavia. Mutta sijaisperhe pyrki kasvattamaan lapseni tynnyrissä.
Mm. koulutodistus oli allekirjoitettu jo kun lapseni tulivat lomalle koulun päätettyä.
Tällaista tukemista!
Ps. Tietenkin oli toivottavaa, että olisin ostanut vaatteet lapsilleni.
Siinä olet oikeassa, että vanhemmuus voidaan riistää sinulta. Sijaisperheistäkin löytyy paljon niin epäkypsiä yksilöitä, että aletaan heti leikkiä äippää ja iskää???
Vanhemmuudesta on itse pidettävä lujasti kiinni ja taisteltava ettei sitä menetä!
Myös minun lapseni koulutodistukset oli allekirjoitettu heti, etten minä vain ehdi edelle.
Jätin kuitenkin näin pienen asian omaan arvoonsa ja sukumme kanssa sovimme, että vaatteita ei osteta.
Vain kahden reissatessamme lapseni kanssa, saatoin ostaa hänelle jonkin heppa-paidan tai mitä hän toivoi.
Hän oli niin ylpeä, kun se oli ÄIDIN ostama.
Vanhemmuutta ei saa päästää lipsumaan yhtään. Siitä on pidettävä rautaisesti kiinni alusta loppuun saakka. Näin sijarit eivät hypi nenillä!!
Eivät sijaisvanhemmat leiki isää ja äitiä ,katsos asia kun on näin,sijaislapselle ei etsitä hoitopaikkaa vaan kotia ja vanhempia.
Huostaanotetun lapsen holhoojia ovat biologiset vanhemmat,mutta arkinen päätösvalta on sijaisvanhemmilla.Kuten todistuksen allekirjoitus,olipa hienoa että ymmärsit ettei moisen asian vuoksi kannata riidellä.
Ja mitä vaatteisiin tulee ,sinä et todellakaan ole velvollinen ostamaan niitä lapsellesi.Toki lapsesi voisi niistä ilahtua.
On se kyllä kurjaa kun sijaisvanhemmat hyppivät nenillä ,toivotaan että saat pian lapsesi takaisin kamalasta perheestä.Me sijaisvanhemmat katsos olemme sen verran pöhköa sakkia ,että haluamme antaa lapsille muutakin kuin ruuan ,vaatteet ja yösijan, vanhemmuuteen kun kuuluu niin paljon muutakin.
Oli hyvä kirjoitus.
Itse olin tilanteessa jossa liian pienen asunnon takia tantat pyörivät nurkissa, eräänä päivänä tantta tuli ja pyysi seuraavana päivänä heidän toimistolleen, sinne lähtiessä iskin koopeen kainaloon,
toimistolla sitten sanottiinkin, jollen löydä asuntoa, seuraava paikka on jossain oulunkylässä, asunnon sitten sain muualta. Mutta sen tiedän että aina se sossu jotain suunnittelee ja kieroilee,
mutta niin olen minäkin valmis,
huostaanotto on teko, josta kaikki eivät selviä, jos meille niin tehtäisiin, käyttäisin sitä koopeeta, ei se mikään seinäkoriste ole.
Otan mukaan niin monta kuin ehdin ja tunnetusti olen melko nopea, viranomaisten papereissa lukee mm ""xxxx on mahdoton tavoittaa"" ym vastaavaa.
Sen kyllä olen päättänyt ettei sosiaaliloiset tule meidän pöydälle hyppelemään.
Miksi lapsesi oli sijoitettuna? Ei minun lapsiani huostaanotettu vaikka hoidin yksinäni kaksi lasta joista toisella oli hyvin pahan koliikki vauvana (loppuu muuten 3 kk:n ikäsenä)ja toinen oli pahassa infektiokierteessä kahteen vuoteen saakka. En käytännössä nukkunut 4 vuoteen kuin kahden tunnin pätkiä maksimissaan, olin todella väsynyt ja kävin ensi- ja turvakodissakin lepäämässä, mutta ei kukaan koskaan ehdottanut mitään tuollaista vaihtoehtoa. Joten siis miksi lapsesi oikeasti sijoitettiin?
sinulle ihan mielelläni, mutta miten kummassa suojaan itseni ettei minua tunneta??
Kirjoitan hieman "rivien välistä". Aloin pelätä, että vahingoitan lastani. Pelko kasvoi niin suureksi, etten uskaltanut jäädä enää päivälläkään lapseni kanssa kahden?? Lapsi aisti pelkoni ja takertui entistä tiiviimmin minuun.
Hain itselleni apua näistä kaupungin "terapia" palveluista, jotka itseasiassa vain ruokkivat ja lisäsivät pelkoani.
Halusin lapseni turvaan, ettei mitään pahaa pääse tapahtumaan.
Sen jälkeen aloin tutkia menneisyyttäni. Juuri samoihin ikävuosiin sijoittui oma hyväksikäyttöni, kun tuo pelko puhkesi.
Näin tavallaan lapsessani itseni pikkutyttönä ja tuota tyttöä olisin halunnut satuttaa, koska hk. uhri hakee aina rangaistusta itselleen.
Lopulta yksityisessä Kelan tukemassa terapiassa kävin läpi tuon karmean, törkeän hk. jota oli kestänyt kolmesta kolmeentoista vuoteen.
Terapiassa opin suuntaamaan vihan ja raivon sekä kaikki "sata" muuta tunnetta siihen kohteeseen, johon se kuului.
Kun tuo raskas, hirvittävän raskas prosessi oli lopuillaan, lapseni kotiutui.
Lapseni oli toivottu ja rakkainta elämässäni. En vain odotusaikana, enkä ennen tuota lapsen 5:ttä ikävuotta muistanut mitään itseeni kohdistuneesta hk:stä?
Joskus odotusaikana ihmettelin, miksi minulle tulee hirveitä vihantunteita sukuani kohtaan???
No, ajattelin sen kuuluvan odotusajan tunne-elämän vaihteluihin??
Laitan itseni likoon vastaamalla näin avoimesti, mutta tällä haluan viestittää SIJAREILLE myös, etteivät kaikki biovanhemmat ole huonoja, alkoholisoituneita tai psyykkisesti sairaita.
Olin itse UHRI ja hain RAKKAIMMALLENI ajoissa apua!
En tarkoittanut pahalla kysymystäni ja onneksi et niin sitä ymmärtänytkään. On vain asioita, joita en hyväksy. Minulla on samanlainen tausta, mutta en ole koskaan kokenut tunteita, joita sinä koet. Minun on hyvin vaikea ymmärtää, että se pieni tyttö sisimmässäni, joka aikoinaan huusi apua, ei pärjäisi nyt vahvempana ja voimakkaampana. Voi olla että olen sulkenut tunteet itseeni, mutta en sitä usko. Pikemmin uskon, että olen aina kokenut, että minä en ole tehnyt mitään väärää, vaan maailmassa on pahoja ihmisiä. Niin pahoja, että he eivät ymmärrä mitä toisilleen tekevät. Tämä asia on vahvistanut minua ja siksi en ole asian antanut koskaan elämääni vaikuttaa. Olen siis sen kaiken yläpuolella.
Tiedän että elämä seksuaalisen hyväksikäytön varjossa on raskasta, mutta toivon, että et anna sen pilata loppu elämääsi, koska se on alkupään jo pilannut. Kukaan muu ei sinua nosta kuin sinä itse.
Ehkä nämä voimakkaat kokemukset lapsuudestani ovat tehneet minusta ihmisen, joka jaksaa ja kestää mitä vain. Tai ainakin niin luulen. Ja uskon, että taustaani peilaten minusta myös tulee jokupäivä hyvä sijaisäitikin, joka ymmärtää myös bioäitiä :)
joku selviää hyväksikäytöstä kuvaamallasi tavalla, mutta toinen voi jopa mennä psykoosiin ja sairastua parantumattomaan skitsofreniaan.
Aikuisiän oireilu riippuu hk. kestosta ja rajuudesta?? Jos se on tapahtunut rajuimmalla tavalla (väkivallalla, kuoleman uhalla), on seuraukset aina suuremmat myöhemmin.
Myös lapsen persoonallisuus vaikuttaa myöhempään selviytymiseen elämässä. Herkät ihmiset kärsivät eniten!!
Mutta, mutta älä rupea koskaan sijaisvanhemmaksi itse??? Ajattele juuri tätä. Uhri menettää rakkaimman ihmisensä ja sijoitus ei koskaan korvaa OMAA ÄITIÄ!!
Jos olet hk. aiheesta enemmän kiinnostunut niin luepa kirjat.
Laitinen Merja: Häväistyt ruumiit, rikotut mielet
Heikinheimo/Tasola: Vain muistamalla voi unohtaa
Onko parempi, että lapsi sijoitetaan laitokseen kuin että joku voi antaa hänelle ehjän kodin, kunnes hän voi palata omaan kotiinsa? Sinä itse sanoit, että et olisi kyennyt lastasi silloin hoitamaan, koska pelkäsit satuttavasi häntä. Olisiko lapsesi ollut kuitenkin parempi olla luonasi; pelkäämässä "kilahtamista"? En usko, että ajattelet niin.
Kukaan ei halua/voi korvata omaa äitiä, ellei bioäiti itse niin toivo/halua, vai kuinka? Jos minulla on rakkautta ja syli, niin miksi en sitä käyttäisi? Ne ovat luonnonvaroja, jotka eivät kulu. Sijaisvanhemmuus ei ole paha asia, vaan viranomaisten käytöksessä/ tavoissa tehdä päätöksiä on joskus toivomisen varaa.
Ja olet aivan oikeassa, toinen selviää toisella tapaa. Mutta edelleenkin sinä nostat itsesi ja luot tulevaisuutesi. Se mikä ei tapa, se vahvistaa. Onneksi sinulla ja lapsellasi on kaikki tällä hetkellä hyvin. Olen iloinen puolestasi :)
Täällä palstalla puhutaan huostaanotoista ja sijaisvanhemmuudesta itsestään selvänä ja ikäänkuin hyväksyttävänä, suht yleisenä elementtinä meidän yhteiskunnassa. Tuostakin edellisen kommentista sai käsityksen, että kirjoittaja suunnittelee tulevaisuuttaan sijaisäitinä joku päivä. Tämä ei ole toivottavaa eikä mielestäni ole mitenkään suotavaa rakennella tulevaisuuttaan ja elämäänsä huostaanotettujen lasten varaan. Pitää olla toisenlaiset odotukset elämältä. Huostaanotto on harvinainen, erittäin poikkeuksellinen ja äärimmäinen toimenpide yhteiskunnan taholta toteutettuna, ei mikään yleisenä tai luonnollisena pidettävä käytäntö ja yhtä harvinainen, poikkeuksellinen ja äärimmäisen eríkoinen ratkaisu pitää myös lapsen sijaisperheeseen sijoittaminen olla. Näin ollen nuorten tulee suunnata tulevaisuuden haaveensa aivan muille urille kuin ylläpitämään sijaisperhekulttuuria. Eikö huostaanotoista juuri pyritä pääsemään eroon, jottei koko sijaisperhesysteemiä tarvita. Tähän meillä rikkaana kansakuntana on kaikki edellytykset ja mahdollisuudet. Jos ei ole, emme ansaitsekaan lisääntyä ja joku muu, terveempi kulttuuri on oikeutettu meidät nielemään. Sopii hyvin.
Uskon ja toivon kuten sinäkin, että huostaanotto- ja sijoitustoiminta loppuu maastamme kokonaan?
Yhteiskunnalla täytyy tulevaisuudessa olla muita keinoja auttaa perheitä. Lapsen sijoittaminen omasta kodistaan ei ratkaise kenenkään pulmia! Päin vastoin, se lisää niitä. Lapsi näes ei pysy lapsena loputtomiin ja murrosiässä viimeistään tulevat ongelmat esiin. (murrosikäinen pahoinpiteli perhekodin "isän" kuoliaaksi)
Älkää haaveilko sellaisesta työstä, jota ei todellakaan vaikka 5-vuoden kuluttua tehdä lainkaan?
Painostus alkaa olla sitä luokkaa, että päättäjien on "herättävä" asian järkevään hoitoon.
Koko perheelle suunnatut, oikein ajoitetut tukimuodot riittävät varmasti jos niihin ollaan valmiita satsaamaan.
Nykyinen systeemihän on bisnestoimintaa joka ei auta lasta, ei hänen vanhempiaan mutta paksuntaa sijaisperheen lompakkoa!
teidän lukeneen monenkin lapsen huostaanottopaperit,on varmasti sellaisiakin perheitä joille on ihan oikeasti hyötyä varhaisesta tukemisesta.Mutta todella paljon on tapauksia joissa suuretkaan rahasummat eivät auttaisi eikä myöskään mitkään tukitoimet.
Nyt kun perheillä on vaikeaa ,niin missä ovat paljon mainostetut sukulaisperheet?Heti vaan suku apuun ,niin ei tarvita PAHOJA sijaisperheitä.
VIESTI ,12.7 MIKSEI HUOSTAANOTTOJA PURETA?
Eipä ollut paljon sanottavaa HELINÄ - KEIJULLA.
Nykyinen systeemi jossa joitakin perheitä tuetaan lohduttoman kauan ja lopulta päädytään kuitenkin huostaanottoon,silloin asiat ovat jo niin huonolla mallilla ettei siinä paljon terapiakäynnitkään paljon auta.
Nyt bioäitien sädekehä kiristää ja pahasti, koska on yksinkertaisesti tosiaasia, että kaikki äidit eivät lapsistaan välitä. Minulle on turha tulla sanomaan asiassa vastaan, olen henkilökohtaisesti asian todennut useamman kerran. Joten kysyn vielä kerran; onko lapsenne parempi olla laitoksessa odottamassa, joska koti on siinä kunnossa, että sinne voi muuttaa (jos koskaan) vai onko lapsen parempi olla hyvässä, ehjässä kodissa, kunnes pääsee omaan kotiinsa?
Asiasta on mielestäni aivan turha tehdä "pyhää" koska alkoholistissa ja narkkarissa ei ole mitään pyhää. Ja kaikki äidit eivät halua edes ko aineista eroon. Maailma on syvältä :(
että onko lapsiperheellä ollut
ammattitaitoinen sosiaalityöntekijä,
onko perheelle annettu apu ja tuki
ollut juuri oikean alan ammattilaisten tekemää, onko sitä ollut ajallisesti riittävästi jne...
Kaikki ei ole aina sitä
miltä "asiat" kuullostavat........
kaikkien huostaanotettujen lasten kodeissa ei käytetä alkoholia, pillereitä, tai muitakaan aineita ollenkaan.
Eli ei kannata tehdä "hätäisiä" johtopäätöksiä,
jos omassa perheessä asiat eivät olekaan kohdallaan edes alkoholinkaan suhteen
sellaistahan se elämä on.....
Onko mahdoton ajatus, että niinkuin lääkäri ei voi parantaa kaikkia tauteja, niin ei ole sosiaalityöntekijää/perhetyöntekijää/mitään työntekijää tai tukea, joka tekisi kaikista ihmisistä edes välttäviä vanhempia ?
ei saa yleistää :) Puolin jos toisin.
Ei tietenkään käytetä, enkä niin väittänytkään. Totesin vain että sijaisperhe on parempi kuin äiti, joka ei välitä lapsestaan. Paljon parempi kuin laitos. Joku muu väitti, että koko sijaisvanhemmuus on syvältä ja minun tyhmää edes ajatella sijaisvanhemmuutta, koska se on lapsenriistoa. Huoh.
...saa sinut, Helinä-keiju1, kirjoittamaan näitä kommenttejasi?? Varsin naivi kommentti mielestäni tuo, että sijaisperheitä ei tulla jatkossa tarvitsemaan sillä varmasti jokainen ajantasalla oleva ihminen tietää, että sekä päihde- että mielenterveysongelmat ymym. ovat lisääntymässä ja huostaanotto luvut senkun kasvavat. Sijaisperheitä kaivataan kipeästi enemmän ja enemmän ja lapsen kannalta on varmasti parempi kasvaa kodinomaisessa ympäristössä kun laitoksessa. Sehän on tutkittu ja todettu, että laitos lapsen sopeutuminen yhteiskuntaan ei aina suju ongelmitta (poikkeuksia toki on).
Kaikkien huostaanotettujen lasten vanhemmat/vanhempi ei ole päihdeongelmaisia tai sairaita, senhän me olemme täällä palstallakin saanut huomata, mutta mielestäni myös ns. tavallisen vanhemman kynnys hakea apua perheen kriisitilanteessa on pienentynyt (joka on mielestäni vain hyvä asia jotta vältetään vieläkin suuremmat ongelmat) ja lyhyt aikaisia sijoituksia tapahtuu myös vanhemman omasta pyynnöstä.
Niiden, jotka todella vilpittömästi haluavat auttaa lasta lastensuojelun toimin, tulisi hakeutua alan koulutukseen eikä ryhtyä puoskaroimaan oman lapsuutensa tai äitiytensä pohjalta. Ilman koulutusta ihminen voi olla ainoastaan oman lapsuutensa asiantuntija, ei kenenkään toisen. En voi käsittää miten suomalaisten lasten ja perheiden merkitystä voidaan vähätellä antamalla asiat täysin kouluttamattomien sijaisvanhempien hoitoon. Hehän eivät voi edes valita lapsia, vaan sosiaaliviranomaiset toimittavat heille lapsia viran puolesta. Jokainen sijaiskotiin joutuva lapsi on kovia kokenut, pehmeää huostaanottoa ei ole olemassakaan. Siksi ainoastaan koulutettu ammattiosaaja voi edes yrittää vastata näiden lasten tarpeeseen. Miten kukaan voi tulla väittämään täällä olevansa asiantuntija lastensuojelun alalla muka sen vuoksi, että on normaalia elämänkokemusta, jota on jokaisella, joka elää.
Nyt kun on tullut ilmi täällä sijaisvanhempien ja muidenkin asioista perillä olevien taholta, että laitokset ovat huonoja ja kauheita paikkoja huostaanotetuille lapsille niin välittömästi tulee ryhtyä toimenpiteisiin laitosten olojen muuttamiseksi inhimillisiksi ja lapsille sopiviksi. Noissa epäinhimillisissä laitoksissa elää lapsia tälläkin hetkellä ja huomenna kanssa, joka tunti, joka yö ja joka päivä. Toimikaa!!!!
sinä tai lapsesi on ollut lastenkodissa? Väitätkö ihan tosissasi, että perhehoitoa parempi paikka lapselle on laitosmainen (ja vaikka olisi kuinka kodinomainen) lastenkoti? Lapsella, joka asuu lastenkodissa ei ole mahdollista luoda likimainkaan samanlaisia tunnesiteitä kuin on perhehoidossa olevilla lapsilla. Olen samaa mieltä, että perhehoitajilla olisi hyvä olla alan koulutus tai kokemusta lasten- ja nuorten kanssa työskentelystä, mutta. Ja taas se mutta: perhehoitoon tulevat lapset tulevat perheenjäseniksi, ei ainakaan minulle tuomaan leipää taloon. Minun haluni lähtee halusta auttaa lasta (ja juuri sitä lasta)vaikeassa elämäntilanteessa. Mikä siinä on väärää? Mitä muuta voisin tehdä auttaakseni tätä apua tarvitsevaa lasta? Pistää rahani, kuten kaikki kunnon maailmanparantajat, kummitoimintaan tai keräyksiin? Tarjota hänelle jotakin muuta? Mitä muuta?
Toisaalta, yksi syy, miksi en ole jo sijaisvanhempi johtuu juuri tuosta maksuasiasta. En nimittäin halua ottaa lasta työkseni, vaan perheenjäseneksi. Joten onko minun ainoa vaihtoehto sittenkin adoptio? Pitäisikö Suomessa useampi lapsi antaa adoptioon ennemmin kuin sijaiskotiin?
Olen tässä asiassa kanssasi samaa mieltä ja siksi ihmettelen, miksi olit ehdottomasti sitä mieltä kirjoituksessani "Siirtyykö elatusvastuu", ettei kokenut sijaisperhe ole parempi vaihtoehto kun kokematon äitipuoli :) Mielestäni äitipuolen roolia voi melkein verrata sijasäidin, paitsi ettei äitipuoli saa hoitamisesta korvausta (nojoo, ei ihan, mutta jos nyt karkeasti ajatellaan).
ja teemme sen tarjoamalla kodin sijaislapsillemme.
Ei kenenkään yksityisen tavallisen ihmisen tarvitse ottaa kannettavakseen liian suurta taakkaa.
Riittää kun teemme oman osamme ja olemme riittävän hyviä vanhempia niille lapsille, jotka on meille tarkoitetut.
malli ole lapselle paras paikka , on myönnettävä. Mutta "laitoskodin" mukaista mallia minäkin pienessä mielessäni mietiskelen?
Kun kerrot, että lapsi on perheenjäsen niin sehän ei voi koskaan olla totta? LAPSEN kuuluu olla oman perheensä "jäsen"!
Oma haaveratkaisuni olisi kodinomainen yksikkö, jossa on kyllin ammattitaitoinen henkilökunta hoitamassa lapsia. He todella vain hoitavat mahdollisimman hyvin mutta eivät leiki äiskää tai iskää.
Tässä ko. yksikössä olisi lapsen omat vanhemmat koko ajan mukana. Hoitovastuu siis säilyisi heillä ja lastaan saisi tavata vaikka joka päivä.
Tällainen sijoituskoti olisi suunniteltava niin, että mahdollisimman monella vanhemmalla on taloudellisesti varaa hakea lasta kotiin ja todella olla osa hoitavaa ja osallistuvaa joukkoa koko yksikössä.
Toinen malli tietenkin olisi koko perheen sijoittaminen. Tietty aika seurattaisiin, onko vanhemmasta lapselle apu ja tuki. Jos joku ei todellakaan kykene vanhemmuuteen tai edes halua sitä, niin siinä vaiheessa lapset siirtyisivät yksityisiin perheisiin AINA vanhempien suostumuksella.
Nämä ovat visioita, kalliita rahoittaa mutta mielestäni inhimillisiä.
Tässä systeemissä ei kukaan yksityinen pääsisi lihottamaan lompakkoaan toisen ihmisen hädän varjolla??
Kyllä minä aikoinani olisin ollut valmis tapaamaan lapseni vaikka joka päivä. Se vain ei ollut mahdollista, koska sijaisperhe sen esti.Tietty myös välimatka oli esteenä. (200 km)
Onneksi toivuin melko pian ja lapseni palasi kotiin.
Elämämme on nyt hyvässä järjestyksessä, mutta kannan huolta niistä jotka tällä hetkellä kärsivät tässä bisnesrumbassa!!!!
Kokenut sijaisperhe ei ole sama asia kuin koulutettu lastensuojelualan ammattilainen. Olen nimenomaan sitä mieltä, että sijaisperhe, oli se sitten toiminut kuinka kauan tahansa sijaisperheenä, ei ole muuta kuin itseoppinut, osaaminen ei perustu mihinkään muuhun kuin sijaisvanhempien omiin elämänkokemuksiin. Yhden lapsen kohdalla toteutettu kokemus ei sovellu seuraavan tulokkaan kohteluun lainkaan, koska kyse ei ole liukuhihnahommista, vaan ihan elävistä ihmistaimista, joilla kullakin on ihan oma historiansa, luonteensa, persoonansa ja biologinen sukunsa hyvine ja rasittavine puolineen. Näinollen kokenut sijaisperhe vailla alan koulutusta on sijaisperhe, joka on elänyt sijaisperheenä ja soveltanut omia lähtökohtiaan ja ihanteitaan vailla mitään ammatillista osaamista lastensuojelun alalta. Ei kirurgiksi haluavakaan tule ammattikirurgiksi vaikka leikkaisi kuin monta aivokasvainta vailla mitään koulutusta alalle. Tuonkaltainen puoskarointi ei ole sallittua millään muulla alalla kuin lastensuojelussa.
Jos lapsi kasvaa isänsä kodissa niin hän ei ole sijaishoidossa, vaikka siellä äitipuoli onkin. Ihmettelen kovasti kun sitä isyyttä nyt niin ollaan toitottamassa ja isien osallistumista lastensa elämään, että samalla yleisesti jopa lasten parasta kaikessa ajattelevat sijaisvanhemmat torjuvat ajatuksen biologisen, kunnon isän huotajuudesta ja hoidosta kun kyseessä on mahdollisuus saada tytär sijaiskotiin. En lähtisi ikimaailmassa samaistamaan uusioperheitä sijaiskoteihin. Näköjään ollaan valmiit mihin tahansa sijaiskotejen oikeutukseksi ja sijaiskotisysteemin evankelisoimiseksi. Ei kiitos. Kun lapsen vanhemmat eivät elä yhteisessä kodissa, niin lapselle toiseksi paras vaihtoehto on tietenkin, että hän elää jomman kumman vanhempansa kodissa. Pikkutytöt yleensä jumaloivat isäänsä, kumpa sekin isä vielä ymmärtäisi olla tyttärensä arvoinen huolimatta lapsekkaasta vaimostaan.
Kerrot haluavasi sitä ja tätä:
"
Minun haluni lähtee halusta auttaa lasta (ja juuri sitä lasta)vaikeassa elämäntilanteessa. Mikä siinä on väärää?
"
ja
"
En nimittäin halua ottaa lasta työkseni, vaan perheenjäseneksi.
"
Nyt kun ei ole ollenkaan kuuleppa kyse sinusta ja sinun haluamisestasi. Nyt on kyse lapsista, joilla on vanhemmat ja perhe ja koti ja suku. Sinä et voi tällaista lasta "ottaa" mihinkään tarkoitukseen et edes sillä perusteella, että HALUAT auttaa tätä lasta, joka kärsii. Nähdäkseni et ole kykenevä niin vaativaan tehtävään. Jos haluat lapsen, jolla ei ole vanhempia tai jonka vanhemmat ovat hänet hylänneet, niin ilman muuta sinun tulee adoptoida lapsi. Silloin sitoudut tähän omaksesi adoptoimaan lapseen toisin kuin sijaislapseen, johon ei ainakaan taloudellisesti ja perinnön saajana sitouduta lainkaan, eikä voikaan sitoutua, koska hänellä on huoltajat, omat vanhemmat, jotka hän perii ja hän voi vaikka periä isovanhempansa, tätinsä tai keitä sukulaisia nyt perintökaaren tai testamentin puolesta hänelle jotain jättää. Sijaisperheiden sijasta tulee kehittää perhetyötä niin, että perheiden hyvinvoinnin lisääntyessä huostaanotoista päästään ja ehdottomasti ne karmeat lastenkodit pitää lakkauttaa ja luoda tilalle sellaiset, joihin te, jotka lasten hyväksi haluatte todella pyyteettömästi toimia, voitte mennä työhön sen jälkeen kun olette hankkinut itsellenne kunnon koulutuksen kautta riittävän tietotaidon vaativiin tehtäviinne. Sitä ehdotan, kun kysyit.
Sijaislapsia ei ole teille tarkoitettu mistään ylemmältä taholta eikä myöskään riitä, että teette parhaanne tarjoamalla kodin. Vieraasta ihmislapsesta kun on kysymys, niin tuo ei todellakaan riitä alkuunkaan. Pelkkä halu ei riitä, pitää olla osaamista.
..ajattelua minusta, sillä mielestäni nimenomaan KOKEMUS on kirjatietoutta arvokkaampaa. Teoriassahan kuka tahansa voi osata ties vaikka mitä, mutta käytäntö onkin asia erikseen ja mikä tärkeintä, nyt liikutaan aiheessa jossa TUNTEET ovat suuressa roolissa. Se on täysin totta, ettei sijaisvanhemman työ ole liukuhihnatyötä vaa lapset tarvitsevat erilaista tukea lähtökohdistaan riippuen.
Tuo sijaisperheen ja uusperheen vertaus oli huono, sen myönnän, mutta yritin sillä valottaa, ettei äitipuolen tunneside lapseen välttämättä ole yhtään sen vahvempi kun sijaisäidin.
Olen oikeutettu lapsekkaisiin mielipiteisiin; olenhan vasta 23-vuotias ;);)
Äitipuolen erottaa konkreettisesti sijaisäidistä se, että äitipuolella on tunneside isään, samoin kuin isän biolapsella. Tämä seikka näitä kahta yhdistää, mutta jos äitipuoli kokee itsensä perheessään yhtä etäiseksi kuin ventovieras sijaisäiti olisi, niin siinä on sitten kyllä kasvun paikka.
Hmmm. Olet hakoteillä. On kauhean kaunis ajatus, että kaikki perheet saisivat tukea ja kaikki olisi eehanan vaaleanpunaista ja kaikilla olisi hyvä olo. Mutta kun näin ei aina tapahdu. Maailmassa tehdään varmasti turhia huostaanottoja, en sitä kiellä, mutta kun niitä oikeutettujakin huostaanottoja on. Ihan oikeasti.
Jotkut vanhemmat eivät vain sovellu vanhemmiksi, ei vaikka voissa keittäisi. Eikä heitä voi myöskään tukea, koska he eivät sitä halua. Joten mitä jää jäljelle? Ei ole enää lapsen etu, jos vanhemmat pakotetaan vanhemmuuteen. Luulin lukevani jostakin kirjoituksestasi, että lapsen sijoittaminen sijaisperheeseen on ok, jos kaikki muut keinot on käytetty ja vanhemmat tähän suostuvat. Joten silloin olisi siis oikeutettua ja hyväksyttävää olla sijaisvanhempi. (Jos lause ei ollut sinun kirjoittamasi, niin älä välitä edellisestä :) )
Heh, ja sinähän tiedät minun koulutukseni ja kykyni? Ei mennä henkilökohtaisuuksiin, koska se ei ole kypsää käytöstä aikuiselta ihmiseltä kun kiistellään asioista.
Kaikilla lapsilla on vanhemmat. Vaikka saisin tyttären Kiinasta, niin hänelläkin on biologiset vanhemmat. Ja tukisin silti hänen kulttuuriaan ja sukuperimäänsä, vaikka hänet olisikin hylätty. Hylkääminen ei poista vanhemmuutta, kuten ei myös sijoittaminen sijaisperheeseen. Siitäkö onkin kyse? Pelosta, että äiti ei olekaan enää lapselle äiti, vaan että joku muu vie hänen paikkansa? Ei suinkaan, äiti on aina äiti. Minulla ei ole tarvetta "leikkiä" äitiä kenellekään. En leiki äitiä miehenikään lapselle, mutta hän on perheemme jäsen, josta huolehdin samoin kuin biolapsistanikin.
keijuli kirjoittamaan sellaista paskaa ettei paremmasta väliä.
Emmehän me tollot sijarit mitään ymmärrä kun emme osaa edes lukea, saati sitten ottaa asioista selvää tai opiskella.
En tiennytkään, että lapsetkin ovat yksilöitä...,mitä se muuten tarkoittaa?
Tämänkin vastauksen kirjoittamiseen minulta meni puoli päivää ja naapuri kävi auttelemassa.
:(p
Et voi verrata äitipuolen roolia lainkaan sijaisäitinä olemiseen.Nainen löytää uuden miehen ,rakkautensa,päälliskauppaan kuuluvat lapset ,halusipa tai ei.Sijaislapset tulevat perheisiin odotettuina ja toivottuina.
SELVENNYS niille jotka pitävät sijaisvanhempia lapsenryöstäjinä ja rahanahneina,vaikka lapsi onkin perheeseen odotettu ja toivottu ,se ei suinkaan tarkoita perheen toivoneen huostaanottoa.Huostaanottoja tehdään vaikka yksikään perhe ei olisi valmis ryhtymään sijaisvanhemmaksi.
Selvennän kaktukselle, että ei riitä, vaikka sijaisvanhemmat kuinka opiskelisivat ja lukisivat oma-aloitteisesti. Sijaisvanhemmilta tulee VAATIA lastensuojelun alan koulutus eikä yhteiskunnan tule tuudittautua siihen, että nämä "ehkä" kaivavat tietoa omintakeisesti (jos kaivavat). Toistan, on VAADITTAVA koulutus, ennen kuin yhtään lasta toimitetaan sijaisvanhemmille, ja nyt emme puhu mistään 12 tunnin pride koulutuksesta, joka näille on tarjolla, sekin vain mikäli haluavat.
Minusta sinä voisit tehdä tutkimuksen kuinka monella sijaisvanhemmalla on tälläkin hetkellä jokin sosiaali- ja terveysalan koulutus. Tulet varmasti yllätykseksesi huomaamaan, että todella monella.
Täällä ei saa yleistää ja kuitenkin sinä jokaisessa ketjussa selität meillä olevan yksin ja ainoastaan mitätön Pride- koulutus.
Minun tuntemilla ni sijaisvanhemmilla mieltei jokaisella on opisto- tai koulutason koulutus alla.
En ainakaan itse ymmärrä, mihin minun vielä tarvitsisi kouluttautua. Todistuksia sosiaalipuolen oppilaitoksista on useita.
ottavat lapsia mitättömin perustein huostaan ja antavat ne kolleegoilleen, että rahan tulo on varmistettu.
Lapsesta ei ole väliä, kuhan sossut tienaavat!
Vaadin, että joku 10-vuotta vanha sosiaalialan koulutus on päivitettävä tätä päivää vastaamaan ja täydennettävä tuoreimman tutkimustiedon mukaiseksi. Niinhän muillakin aloilla on. Missään nimessä ei tule jämähtää ikivanhoihin käsityksiin lastensuojelun alalla. Sinulla, ystävällinen, ei siis ole mitään hätää, jos koulutuksesi on ajan tasalla tai et pelkää reputtavasi tenteissä.
Siis sossut antavat lapsia sossuille , oho.Koulutus pitää olla ,pitäisikö se kenties kuitenkin olla joku muu kuin sosiaalialan ,ettei sossu anna "kaverille".
Juuri näin on asianlaita, monet sijaisvanhemmat ovat ennen sijaisvanhemmaksi ryhtymistään ehtineet opiskella opettajaksi, erityisopettajaksi, psykologiksi, psykiatriksi, sosionomiksi, lähihoitajaksi, lastentarhanopettajaksi, sosiaalikasvattajaksi, sairaanhoitajaksi, nuorisotyöntekijäksi, lastenohjaajaksi jne. l. monella on jo sijaisvanhempana aloittaessaan joku hoito- ja/tai kasvatusalan koulutus ja työkokemusta.
Sen lisäksi, että takana on koulutusta ja työkokemusta käyvät useimmat sijaisvanhemmat sijaisvanhempien koulutuspäivillä ainakin kerran vuodessa tai kuten minä useamman kerran vuodessa.
Lisäksi kansalais- ja työväenopistoissa yms. on mahdollisuus opiskella psykologiaa, kasvatustiedettä tai muuta mistä katsoo tietoa kaipaavansa. Myös kirjallisuutta löytyy joka lähtöön, joten etsivä kyllä loytää.
Silti hyväkään koulutus ei tee ihmisestä sopivaa sijaisvanhemmaksi, siihen tarvitaan sekä halua että kykyä.
Tarpeellinen tuki bioperheelle, eikä ennestään varakkaille lapsia sijoitukseen. Aina parempi tukea lapsen olosuhteita oman perheensä ja biosukunsa parissa, olkoon vaikka työtön ja kouluttamaton köyhä bioperhe ja biosuku!
valmis maksamaan tulonmenetystä opiskelun ajalta?
Epäilenpä..
Meitäkin on sijaisvanhemmissa paljon, joilla on ihan muun alan koulutus kuin se, jota peräänkuulutat.
Jos meidän perheen kummatkin vanhemmat alkaisivat opiskella niin tulojen romahtaminen olisi melkoinen. Muutaman sadan hoitopalkkio ei tilannetta parantaisi.
Meille ainakin riittää 1-2 kertaa vuodessa viikonlopun koulutus Priden lisäksi. Olemmehan myös jo muutaman biolapsen kasvattaneet "harjoitusmielessä". ;o)
Tiedän kyllä oikeasti (ennenkuin kiskaiset palon nenääsi), ettei biolapsia ja sijoitettuja voi verrata kasvatusmielessä keskenään.
Miksi yhteiskunnan pitäisi maksaa sijaisvanhemmiksi aikoville tulonmenetyksiä yhtään enempää kuin muillekaan opiskelijoille. Jos ei normaalit opiskelijoille tarjottavat tuet riitä niin jättäkää väliin koko ajatus vaativasta lastensuojelualasta tai vaikuttakaa poliitikkoihimme, jotta KAIKKIEN opiskelijoiden tulonmenetyksiä ruvetaan korvaamaan. Ette ole mitään erityisporukkaa joka ansaitsisi mitään erityiskohtelua täällä Suomessa.
koulutuksesta.
Ei edellinenkään puhunut sijaisvanhemmiksi AIKOVIEN koulutuksesta vaan jo sijaisvanhempina olevien.
Moni menisi mielelläni uudelleen koulutukseen vaan mihin lapset sitten pantaisiin jos sijaisvanhemmat toimivat kokopäiväisinä tai jos sijaisvanhemmat ovat töissä niin millä perhe sitten tulee toimeen opiskelun ajan.
on asiaa yleensä vaikka esitelmän verran, mutta käytännön tuntemusta kirjoittamastaan asiasta about ei yhtään.
Etäopetus voisi olla teille kiireisille sijaisvanhemmille vaihtoehto, mutta tenttipäivinä pitää pystyä irtautumaan. Vuorotelkaa keskenänne, onhan teillä verkosto.
Menee hukkaan, kun menee hakoteille, kuitenkin aika fiksun oloinen. Väärä suuntaa pilaa hedelmällisyyden.
Keskittyisitte tekin paljon kärsineiden lasten asioiden parantamiseen eikä minun hedelmällisyyteen.
tai laitos, missä voisimme pätevöityä.
Kerro nyt vielä sekin, kun kaikkeen tunnut vastaavan.
Eihän se toki ole "normaalia opiskelua" jos yhteiskunta siihen määrää.
Tilanteessa, jossa jo ollaan sijaisvanhempia.
Hengitä hetki syvään aina ennenkuin vastaat. Ja tuo oli ihan ystävyydellä sanottu, ei mikään loukkaus.
Kyllä se on ihan vapaaehtoista, haluaako päivittää osaamistaan. Potkut seuraa tänäpäivänä niitä, jotka eivät jostain syystä halua pitää ammattitaitoaan ajan tasalla. Miksi sijaisvanhempien työssä pitäsi olla hellempi kohtelu vaikka työn vaativuus on mittavaa luokkaa.
Helinä-Keijulla tuntuu olevan. Hän puhuu upeasti niidenkin "suulla", jotka ovat lyttyyn lyötyjä sossujen ja sijareiden tahdosta.
Nostan kukkahattuani rohkeudesta Helinälle. Vain asioista kylliksi puhumalla, niihin voidaan yrittää edes muutosta?
Huostaanotot on saatava loppumaan. Todelliset ongelmat hoidettakoon muilla keinoin.
Kukaan ei halua sijareiden lompakkoa lihottaa toisen ihmisen kärsimyksellä...
kysymys siitä, että onko pätevä ammatissaan. Kaikki sijaisvanhemmat, usko jo, eivät ole kasvatusalan ammattilaisia. Silti he voivat olla jonkun muun alan ammattilaisia ja päivittää tietojaan siltä alalta. Sijaisvanhempien kun ei ole varaa ottaa niitä potkuja työstään, niin pienet on hoitopalkkiot sijoitetuista lapsista.
Kuinkahan luulet hoitopalkkioiden kasvavan jos sijaisvanhemmilta vaadittaisiin "alan" tutkinnot? Eipä saisi kummoistakaan opintovelkaa tulla, että sen kuittaisi hoitopalkkiolla. Eri asia on silloin jos pohjana on jo joku ko ala ja päivittää näitä tietojaan.
Oletko koskaan nähnyt ilmoitusta, jossa rekrytoidaan sijaisperheitä? Niissä etsitään lapselle tasapainoisia ja tavallisia PERHEITÄ. Huostaanotetuille lapsille se on PALJON tärkeämpää kuin tutkinnot.
Kyllähän nämä lapset tarvitsevat monenkin alan ammattilaisia ja saavatkin heidän palvelujaan tarvitessaan.
Inkuttaminen ja keskustelu on kaksi aivan eri asiaa.
Saanko kysyä mikä "rooli" sinulla on tässä lastensuojelukentässä? Oletko alan ammattilainen, huostaan otetun lapsen äiti..??? Ja mitä koulutusta tarkalleen ottaen tarkoitat kun puhut lastensuojelualan koulutuksesta? Millä koulutuksella sijaisvanhempi olisi mielestäsi pätevä?
mutta aina heittää sivuraiteelle, kun erehtyy lukemaan kirjoituksiasi. Olen oikein odottanut, koska hoksaat olevasi ihan ulalla. Mutta ei taida nämä realiteetit aueta, vaikka kuinka yrittäisi selittää, mistä on oikeassa slämässä kyse.