Kirjoittelen kirjaa, joskin erikoisella tyylillä että kirjoitan pätkiä sieltä täältä sitä mukaa kun kohtaukset syntyvät päässäni. Lopuksi sitten kokoan yhtenäiseksi kirjaksi.
Tässä olisi yksi kohta arvosteltavaksi, aika lyhyt, mutta itse pidän. Mitäpä mieltä te olette?
Tuuli tanssitti heiniä ja vihelsi puiden lehvästössä. Kaikkialla tuoksui kevät. Kimalaisten kuningattaret pörisivät kasteisesta kukasta toiseen välittämättä keskellä aukiota lojuvasta ruumiista. Mutta joku välitti. Pensaiden oksat väistivät ääntäkään päästämättä pitkän naisen astellessa aukiolle. Hänen vartalonsa verhona olivat vain hänen pitkät kullan ja kuparin kirjavat kutrinsa. Samanlaiset kuin maassa makaavalla nuorella naisella. Rasahdustakaan ei kuulunut naisen astellessa toisen vierelle. Vain tuuli soitti huiluaan.
Puiden latvuksista suodattui kultaisia laikkuja heinikkoon. Nainen kiersi oikean kätensä auringon kultaaman nuoren koivuntaimen ympärille ja laski vasemman kätensä nuoren elottoman ruumiin otsalle. Hänen vaimea surumielinen laulunsa kohosi kohti taivaita. Puiden latvukset väistivät aamuauringon valkoista valoa, joka hyökyi aaltona aukiolle. Se oli lempeä, puhdas ja kaunis. Kaukana keskipäivän auringon julmasta tulesta.
Jostain metsikön keskeltä kuului rasahdus. Kultainen nainen kohottautui ylös, vilkaisi äänen suuntaan ja loikkasi kevyesti pensaiden suojaan. Hän kiipesi ääneti suuren valkoisen riippakoivun latvaan ja verhoutui sen lehviin.
Haapojen lehdet värisivät tuulessa. Nuorukainen harhaili oudossa metsässä keskellä tuhansia valkoisia ja hopeisia runkoja. Mihin ikinä hän katsoi, hän näki vain loputtoman vesojen ja suurten haapojen ja koivujen meren. Vihreiden latvojen seasta kurkisteli aurinko, kuin suunnattoman vihreän verhon takaa.
Epätoivoisena nuori mies laskeutui polvilleen maahan ja antoi kyynelten valua. Silloin hän kuuli metsän vaimean kuiskauksen. Koivujen hennon laulun. Haapojen havinan. Tuossa kuiskinassa hän erotti yllättäen kirkkaan ihmisäänen. Hän kohotti kasvonsa suunnattomaan valkoiseen riippakoivuun jonka vihreät lehvät laskeutuivat suojaavina ja vehmaina. Hän ei nähnyt ketään. Laulu nousi ja laski, kilpaili tuulen kanssa. Kunnes yllättäen loppui. Nuorukainen lähti hurjaan juoksuun hyppien yli kaatuneiden runkojen ja työntäen sivuun nuoria puita.
Keshra törmäsi keskelle valkoisena hohtavaa aukiota. Hänen jalkojensa juuressa makasi riutunut Siria. Nuorukainen laskeutui nuoren neidon puoleen ja painoi sormensa tämän kaulalle. Riemukseen hän tunsi vaimean pulssin.
”Siria,” hän kutsui tyttöä. ”Herää”
Mutta Siria ei herännyt. Hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat, vielä valkoisemmat kuin yleensä. Tytön kultaiset kutrit levisivät heinikkoon kehystäen hänen uinuvia kasvojaan. Keshra otti tytön kädet omiinsa ja painoi päänsä hiljaiseen rukoukseen. Hän ei tiennyt ketä hän rukoili, mutta hänen pyyntönsä levisi metsään kaikuna. Se lisäsi oman äänensä metsän ikuiseen kuiskinaan.
Äänetön hahmo koivun latvassa yhtyi nuorukaisen rukoukseen.
Kiitos niille jotka jaksavat lukea ja vielä suurempi kiitos niille jotka arvostelevat. Eikä sitten mitään kaunisteluita, vain suorat sanat. Eikä mielellään mitään: Ihan paska, 1hQ, Hyvä, vaan mieluummin vähän rakentavampaa kommenttia. Mikä ei ollut hyvä? Mikä oli hyvä? Ja niin ees päin.
Tässä olisi yksi kohta arvosteltavaksi, aika lyhyt, mutta itse pidän. Mitäpä mieltä te olette?
Tuuli tanssitti heiniä ja vihelsi puiden lehvästössä. Kaikkialla tuoksui kevät. Kimalaisten kuningattaret pörisivät kasteisesta kukasta toiseen välittämättä keskellä aukiota lojuvasta ruumiista. Mutta joku välitti. Pensaiden oksat väistivät ääntäkään päästämättä pitkän naisen astellessa aukiolle. Hänen vartalonsa verhona olivat vain hänen pitkät kullan ja kuparin kirjavat kutrinsa. Samanlaiset kuin maassa makaavalla nuorella naisella. Rasahdustakaan ei kuulunut naisen astellessa toisen vierelle. Vain tuuli soitti huiluaan.
Puiden latvuksista suodattui kultaisia laikkuja heinikkoon. Nainen kiersi oikean kätensä auringon kultaaman nuoren koivuntaimen ympärille ja laski vasemman kätensä nuoren elottoman ruumiin otsalle. Hänen vaimea surumielinen laulunsa kohosi kohti taivaita. Puiden latvukset väistivät aamuauringon valkoista valoa, joka hyökyi aaltona aukiolle. Se oli lempeä, puhdas ja kaunis. Kaukana keskipäivän auringon julmasta tulesta.
Jostain metsikön keskeltä kuului rasahdus. Kultainen nainen kohottautui ylös, vilkaisi äänen suuntaan ja loikkasi kevyesti pensaiden suojaan. Hän kiipesi ääneti suuren valkoisen riippakoivun latvaan ja verhoutui sen lehviin.
Haapojen lehdet värisivät tuulessa. Nuorukainen harhaili oudossa metsässä keskellä tuhansia valkoisia ja hopeisia runkoja. Mihin ikinä hän katsoi, hän näki vain loputtoman vesojen ja suurten haapojen ja koivujen meren. Vihreiden latvojen seasta kurkisteli aurinko, kuin suunnattoman vihreän verhon takaa.
Epätoivoisena nuori mies laskeutui polvilleen maahan ja antoi kyynelten valua. Silloin hän kuuli metsän vaimean kuiskauksen. Koivujen hennon laulun. Haapojen havinan. Tuossa kuiskinassa hän erotti yllättäen kirkkaan ihmisäänen. Hän kohotti kasvonsa suunnattomaan valkoiseen riippakoivuun jonka vihreät lehvät laskeutuivat suojaavina ja vehmaina. Hän ei nähnyt ketään. Laulu nousi ja laski, kilpaili tuulen kanssa. Kunnes yllättäen loppui. Nuorukainen lähti hurjaan juoksuun hyppien yli kaatuneiden runkojen ja työntäen sivuun nuoria puita.
Keshra törmäsi keskelle valkoisena hohtavaa aukiota. Hänen jalkojensa juuressa makasi riutunut Siria. Nuorukainen laskeutui nuoren neidon puoleen ja painoi sormensa tämän kaulalle. Riemukseen hän tunsi vaimean pulssin.
”Siria,” hän kutsui tyttöä. ”Herää”
Mutta Siria ei herännyt. Hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat, vielä valkoisemmat kuin yleensä. Tytön kultaiset kutrit levisivät heinikkoon kehystäen hänen uinuvia kasvojaan. Keshra otti tytön kädet omiinsa ja painoi päänsä hiljaiseen rukoukseen. Hän ei tiennyt ketä hän rukoili, mutta hänen pyyntönsä levisi metsään kaikuna. Se lisäsi oman äänensä metsän ikuiseen kuiskinaan.
Äänetön hahmo koivun latvassa yhtyi nuorukaisen rukoukseen.
Kiitos niille jotka jaksavat lukea ja vielä suurempi kiitos niille jotka arvostelevat. Eikä sitten mitään kaunisteluita, vain suorat sanat. Eikä mielellään mitään: Ihan paska, 1hQ, Hyvä, vaan mieluummin vähän rakentavampaa kommenttia. Mikä ei ollut hyvä? Mikä oli hyvä? Ja niin ees päin.
Vastaukset 8
Vanhimmat
..suorat sanat, niin sanotaan sitten: muuten hyvä, mutta liikaa sanoja. Älä ole ihan NOIN kaunopuheinen. Ehkä olen Hemingwayn tai vastaavien lyhytsanaisten kirjailijoiden fani, mutta harkitse asiaa... ja muuten se oli hyvä, kuten sanottu
Tässä sama vähemmän kaunopuheisena.
Raato makasi aukiolla, kun paikalle sattui hyppelemään naku eukko. Eukko otti jostain risusta kiinni, toisella kädellään se kosketti naisen ruumista ja alkoi laulaa.
Kuullessaan rasahduksen naku eukko kiipesi puuhun piiloon.
Nuori mies kuljeskeli metsässä ja kuunteli miten puissa suhisi. Keshra oli aivan hukassa. Kuullessaan yllättäen laulua hän lähti juoksemaan ääntä kohti.
Päästessään aukiolle mies huomasi jaloissaan lojuvan naisen. Hän koetti Sirian pulssia ja onnekseen tunsi sen.
"Siria", miekkonen supatti,"Herää"
Siria ei vastannut. Miekkonen polvistui hänen puoleensa ja alkoi rukoilla jotain tuntematonta mahtia.
Puussaan naku eukko yhtyi miehen rukoukseen.
Noin:) Kuulostipa hyvältä. Älä ota ittees, ainakin minun mielestäni hyvin kommentoitu. Pilailin vain vähän tarinan kustannuksella.
Kiitos kovasti nopeasta vastauksestasi :)
Odotin jo jännäten että tänne vastaisi korkeintaan joku tyhjänjauhaja, joka toteaa vain, että olipas huono.
Harkitsen asiaa. Kiitos kommentista.
sujuvaa tekstiä kirjoitat, mutta yritä karsia pois fraaseja ja kliseitä. Niitä nimittäin on tekstissäsi aivan tolkuttomasti.
Kliseistä, kyllä jossain määrin.
Pitää vain muistaa että joskus kliseetkin tulevat tarpeeseen. Joitakin asioita ei voi tuntea muutoin. Jotkin hetket ovat juuri sellaisia.
Kunhan vaan ei kirjoita tarinaa urheasta prinssista joka pelastaa hyvän, kauniin ja kiltin prinsessan, niin hyvä tulee. Kunhan varoo vähän kliseitäkin.
Jotkin kliseet ovat tarpeeseen, jotkin ovat yököttäviä.
Mainitkaa yksi klisee edeltävästä tekstistä.
Ihminen rukoilemassa nukkuvan tai kuolleen ihmisen ruumiin ääressä on hyvin tuttu juttu.
Oukkidoukki. Jos tarinoista pitäisi jättää kaikki kliseet pois, niin ei tulisi oikein mitään.
Tässä asiat jotka pitäisi poistaa(vain osa niistä tosin):
Ruumiin äärellä rukoilu
Mystinen voimamiekka
Mystinen elinvoimaa imevä tikari
Naispäähenkilö
Miespäähenkilö
Itkeminen, kyynelien vieriminen poskilla
Tuulessa hulmuavat hiukset
Homous
Lesbous
Viisas koira/aasi/ihan mikä tahansa eläin
Puhuva eläin
Puhuva ase
Amuletit, etenkit loistavat sellaiset
"Tavallisen" näköinen päähenkilö
Erityisen kaunis/komea päähenkilö
Pitkät ihmiset
Lyhyet ihmiset
Lihavat ihmiset
Laihat ihmiset
Kärsineet ihmiset
Orvot
Rukoilu
Nukutusnuolet
Palavat nuolet
Linnat ja linnakkeet
Linnat ja linnakkeet joihin hyökätään
Rikostutkinta
Älypäät
Tyoperykset...
Jokainen sana ja lause on käytetty joskus aiemminkin. Mutta se, missä yhteydessä, missä tarinassa jne. se on, määrää onko se oikeasti klisee.
On varsin vaikeaa kirjoittaa tarinaa ihmisistä, jos ei voi kertoa ihmisistä. Ilman mystistä voimamiekkaa ja puhuvaa eläintä taas pärjää vallan mainiosti. Siinä on se ero.