Tuossa pari päivää sitten erän "terve nainen" kertoo täällä kuinka on alkanut seurustelemaan vammaisen, pyörätuolissa olleen kanssa.
Kommentoin asiaa ja mielestäni se on hienoa, ja että joku vammainen on ns. voinut alkaa suhteen. Hienoa....
Mutta itselläni oli tälläinen tapaus joskus n. 15v sitten, ja en voinut alkaa.. kerran taisin sanoa tätä ihmisetä ns. hellittelynimellä.
Se on vaikeaa kertoa toiselle, että on vaikeaa alkaa suhteeseen - olisi pitänyt olla aikaa enemmän ja sitten kun kerralla tulee asiaa yhtäaikaa, niin se mielipiteen tekeminen on vaikeaa.
Tiedän, että kultasydämiä on ja heidän on vaikeaa lähestyä ja sitten kun joku uskaltaa, niin sitä on vaikea ottaa vastaan. Loukkaa toista, ja tulee itsekkin huonoksi. Mielessäni olen 10000 kertaa pyytänyt anteeksi mitä tein ja toivon tälle parasta... koin vain itseni huonoksi. ANTEEKSI.
Kommentoin asiaa ja mielestäni se on hienoa, ja että joku vammainen on ns. voinut alkaa suhteen. Hienoa....
Mutta itselläni oli tälläinen tapaus joskus n. 15v sitten, ja en voinut alkaa.. kerran taisin sanoa tätä ihmisetä ns. hellittelynimellä.
Se on vaikeaa kertoa toiselle, että on vaikeaa alkaa suhteeseen - olisi pitänyt olla aikaa enemmän ja sitten kun kerralla tulee asiaa yhtäaikaa, niin se mielipiteen tekeminen on vaikeaa.
Tiedän, että kultasydämiä on ja heidän on vaikeaa lähestyä ja sitten kun joku uskaltaa, niin sitä on vaikea ottaa vastaan. Loukkaa toista, ja tulee itsekkin huonoksi. Mielessäni olen 10000 kertaa pyytänyt anteeksi mitä tein ja toivon tälle parasta... koin vain itseni huonoksi. ANTEEKSI.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Siis olisitko kuitenkin halunnut alkaa suhteeseen ja nyt kaduttaa vai?
Eihän sitä sinun tarvitse mielestäni kuitenkaan anteeksi pyytää,jos et suhteeseen jonkun kanssa haluakaan,vaikka hän haluaisikin.
Uusia tilaisuuksia varmasti tulee kohdalle,älä sure menneitä :)
On vain uskallettava, jos ei uskalla tehdä mitään ei saa mitään.
Samanlaista se on epävarmuus molemmin puolin. olipa vammainen tai ei.
Siilipuolustus ei ole paras mahdollinen tutustumistapa vastakkaiseen sukuouoleen...
Siis oletko itse se "terve" vai "vammainen" osapuoli tässä tarinassa?
Ei mitään kannata katua, elämä jatkuu, jokaisella tahollaan, vaikka joskus tylsältä tuntuisikin.
Mielenkiinnosta kyselen, onko täällä vammaisia ihmisiä jotka eivät jostain syystä haluaisi/pystyisi alkamaan suhteeseen toisen vammaisen kanssa? Tai toisinpäin, vammaisia, jotka eivät voisi kuvitella muuta kuin suhdetta toisen vammaisen kanssa..? Asiasta yhtenä päivänä ystävän kanssa keskustelin ja alkoi kiinnostamaan..Kertokaa omia näkökulmianne asiaan.
Tunnen monia vammaisia ihmisiä, jotka eivät edes puhu kohtalotovereilleen, saati ryhtyisivät suhteeseen heidän kanssaan.
Kastijako eri vammaisryhmien välillä on erittäin jyrkkä monin eri perustein.
Vammainen nainen hakee pääsääntöisesti vammatonta miestä, vaikka ihmisarvonsa kustannuksella.
Vammaton nainen lähinnä sylkee vammaisen miehen päälle hänen yrittäessään lähestyä heitä.
Poikkeuksiakin toki on.
Kuinkahan moni vammainen on joutunut sanktioiden uhriksi kuvitellessaan olevansa tavallinen ihminen, tavallisten ihmisten joukossa, tavallisen ihmisen oikeuksin, aika moni.
En alkaisi suhteeseen toisen (liikunta)vammaisen kanssa, paitsi ehkä jos tällä ihmisellä olisi vielä omaa toiminnanvajavuuttanikin pienempi haitta. Itseäni vaikeavammaisemman kanssa kohtaisin niin monia käytännön ongelmia ihan tavallisen arjen pyörittämiseen liittyen, etten voi kuvitella sellaista suhdetta pidempään kestäväksi.
OK, onhan olemassa palvelutaloja, hoitokoteja ja muita, mutta jotenkin en koe niitä tarpeeksi yksityisiksi ja itsenäisiksi asumismuodoiksi. Perheen perustamisessakin on vaikeavammaisen kanssa omat haasteensa, kun lapsen hoidossa silloin tarvittaisiin varmasti apukäsiä, ja tuskinpa kunnat näihin asioihin kovin myönteisesti suhtautuvat (paikkakuntakohtaistahan tämäkin tietysti on).
Koen siis elämän vammattoman miehen kanssa olevan huomattavasti turvallisempaa ja vakaampaa.
No itsellä tilanne oli se, että itse olen liikuntavammainen ( ei tuolia ) ja tämä suhteen alkamisesta teki ns. terve nainen, kumpikin oltiin tuolloin n. 20v ikäisiä.
Toinen juttu tuossa alempana sanoo niinkuin minä ajattelen, että on ongelmallista, että kaksi vammaista alkaa suhteen. Se arjen pyörittäminen tosiaan voi olla aika ongelmallista, eikä tosiaan pelkkä liikuntavamma kun pystyy kuitenkin asioita muutoin rullaamaan, eikä silleen tarvi apua kovin säännöllisesti niin edes mahdollista mitään palvelutaloasumista.
Lisäksi minulla on elämästä ja parisuhteesta toinenkin näkemys. Haluan kestävän parisuhteen ja sitten se yhteinen arjen pyöritys ei toimi niin, että toinen tuo euron ja toinen 9 siihen yhteiseen elämään.
Syy vain oli aikanaan se, että elämä oli kovin epävarmaa... niinkuin se sitten oli.
Jos sinä olet ns. terve ja jutellut asiasta kaverisi kanssa, niin eikun sitten juttelemaan jos on muutoin mielenkiintoinen ihminen...
Kyllä minä liikuntavammaisena olen kokenut joskus tilanteita, että ei toinen uskalla sanoa, mitä miettii, mutta kuitenkaan ei ns. pokka pidä loppuun asti.
Mua alakaa pikkuhiljaa kypsyttämään nämä Arin kommentit siitä kuinka me liikuntaesteiset naiset ei muka moikattaiskaan kohtalotovereitamme (vaikka toisaalta jos ennestään ei tunne niin miksi helevetissä edes pitäisi!!! Liikuntaeste ei ole se maailman yhdistävin tekiä, vaan persoonallisuus...harvoinpa tulee sairaskertomuksia praatattua) Ja kyllä voisin ottaa liikuntaesteisen miehen itselleni, tosin fakta on että jos molemmilla on suht iso liikuntaeste niin intiimiys parisuhteessa ei paljoa toteudu ja kyllä silloin mennään enempi kaveripohjalta...
Mä olen kanssa samaa mieltä, että täällä muutamalla ihmisellä näkyy olevan tarve kommentoida asiaa kuin asiaa... Ari on toinen.
Totuushan on kuitenkin se, että ei taida olla Arilla kokemusta tilanteesta, että joku on osoittanut vammasta mitään mielenkiintoa. Kaapista on helppo kommentoida ja ollan niin asiantuntija asiaan kuin asiaan.
Jokaisnen varmaa tietää jotain jostakin asiasta, mutta sit hyvin mistää....
Kokemusta on kertynyt paljon, kiitosta vähemmän...
Koska kirjoitan etunimelläni, minut on tunnistettu ajat sitten,eipä ole tutuilta arvostelua kuulunut...
Ehkä jollain tapaa tavallasi ajattelevat myös vammattomat naiset. Miehen pitäisi olla se turvan tuoja ja jatkuvuuden takaaja, tälläiseen rooliin vammaista miestä on vaikeampi kuvitella.
Käsitykseni perustuu omaan kokemukseeni ja vaikkapa otantaan tästä palstasta. Vastoin yleistä käsitystä vammaisen naisen on helpompi löytää parisuhde terveen miehen kanssa kuin vammaisen miehen vammattoman naisen kanssa. Tämä ei yksistään johdu naisista vaan myös miehistä itsestään ja yhteiskunnan asettamista "rooleista".
Minä olen kyllä aina kuullut / luullut että vammaiselle miehelle parinmuodostus on helpompaa kuin vammaiselle naiselle, mutta tiedä häntä, mahtaako siitä mitään empiirisiä tutkimuksia olla olemassakaan?
Kuten sanoin luulo tai yleinen käsitys ei aina vastaa todellisuutta. Yhdenlaisen empiirisen tutkimuksen voi tehdä tämän keskustelualueen viestiketjuista se ainakin tukee käsitystäni.
Minä esitin teorian väitteeni perusteeksi, mihin teoriaan sinun olettamuksesi perustuu ?
Pahoittelen, jos joku saa sellaisen käsityksen että "hehkutan" omaa onneani, se ei ole tarkoitus. Noh, kuitenkin... Itse olen liikuntavammainen nuori nainen ja seurustelen ns. terveen miehen kanssa, vaikka peloiltani ja epäilyksiltäni alussa yritin pyristellä tunteitani vastaan. Nyt en kuitenkaan voisi ajatellakaan elämää ilman häntä ja meille on tulossa ensimmäinen lapsikin. Välillä mietin, missä olisin ja mitä olisi tapahtunut mikäli en olisi uskaltanut alkaa seurustella tämän miehen kanssa. Pointtini onkin se, että mikäli emme uskalla ottaa riskejä ja antaa tunteidemme viedä meitä, mihin joutuisimme? Onhan meilläkin oikeus tuntea rakkautta, mutta jos jotakuta pelottaa niin ei häntä siitä voi syyttää...
Eipä mitään saa, jos ei uskalla yrittää. Itse seukkailen ns. terveen miehen kanssa, ja meille tää juttu on mitä luonnollisinta näin. Alkuun oli tietysti totuttelemista miehellä, koska hänellä ei ollut aiempia kokemuksia pyörätuolista, mutta nykyään tietää tasan tarkkaan milloin tarvitsee auttaa. Muutoin hän tuskin ajattelee koko pyörätuolia, vaan näkee sen helmen muijan pelkästään :))
miehet joilla on ne kauniit 90-60-90 ymmärtäväiset ja huolehtivaiset ja varsinkin vammattomat naiset...olis kiva kuulla kokemuksia tuntemuksia.
Outo kysymys!
Itse ainakin tapaan sellaisia tavallisessa arjessa, siellä ne kaikkein aidoimmat vammattomat naiset ovat.... Miehistä en tiedä, en ole homo
Kanosmn taitaa tarkoittaa vakuutusyhtiö vammaisia, joilla on jumppari vaimona.
siis mun mielestä ns. terveistä löytyy kyllä kavereita ja mahdollisesti muutakin,kun lopetetaan se oman vammaisuuden korostaminen. Ei kukaan oikeesti haluu mitää valittajaa.
Nyt eilen sunnuntaina tuli se ruotsalaisen dokumentin toinen osa. tässä toisessa osassa oli paljon selvemmin esillä se, että vammainenkin elää normaalia elämää ja on normaalin yhteiskunnan osa. Eli ei tarvi korostaa itseään.
Hullu saa olla, mutta ei tyhmä. Kun itse pärjää, nii sit saa jelppiä ja ne kaveritkin tulee sitäkautta ja mahdollisesti sitä PESÄÄKIN! aivan terveeltä normaalilta naiselta.
Mutta vielä tosta dokumentistä. Toi yhteiskunnan avustusten ja apujen saamisen hinkuaminen saa myös normaalit ihmiset karkaamaan. Se on taivaan tosi, ku vingutaan kaikesta.
Voisit sen ruikuttamisen lopettamisen aloittaa itsestäsi, ei sitä pesää taida tuollakaan tapaa irtoa vaikka olisit kuinka herkkä...
Yhteiskunnan antama apu pääsääntöisesti maksetaan kyllä ihan tarpeeseen, on kyseessä työtön, alkoholisti, tai muuten ihminen joka tarvitsee tukea pärjätäkseen. Kokoomushan tästä teki Benin johdolla oikein selvityksenkin mutta pettyikin pahasti kun väärinkäyttäjiä ei lötynytkään ja samaan on kai Kelakin päätynyt tutkimuksissaan.
Mielestäni vammaisten ihmisten todellakin pitää korostaa itseään, oikeuksiensa vaatiminen ei todellakaan ole ruikuttamista.
Niin kyllä kait meille vammaisille yhteiskunnan tuki kuuluu.
Mutta onko oikein, kun kuulin vammaiselta ystävältäni kuinka oli tullut rukkaset ku oli menny ravintolassa naisen luo ja kysyny suoraan sänkyyn pääsyä. Miehellä oli ikää kait tuolloin jo 24 - 25... Tai entä tässä samassa palstassa tuo keväällä ollut palvelutyöntekijän huuto, kun vammaiset käyttävät vammaisuutta syynä saada vip-palvelua. Ja kuulema se valittaminen kaikesta.
Itse olen oman paikkani vammaisneuvostossa ja olen törmännyt samaan... pitäs saada kaikkea ja kun ei se ole mahdollista. Kyllä vammaisia seurataan kaikkialla ja etsitään niitä heikkoja kohtia joissa voidaan pistää... sillon tulee esiin ne huonot vammaiskokemukset sekä nämä yhteiskunnan tuet.... Se sattuu oikeasti sellainen, kun itse on ollut aina rehellinen ja tyytyy vähempäänkin mitä olisi oikeus.
Mutta sitten oikeasti on ne kultasydämet, jotka vuodesta vuoteen aina tavatessa moikkaa iloisesti ja sanoo, että on kiva nähdä. Joskus tuntuu oikeasti, että heillä olisi halua antaa enemmänkin, mutta eihän se ole tapa, eikä sitä saa sanoa
"Niin kyllä kait meille vammaisille yhteiskunnan tuki kuuluu"... Jos olet asiasta noin epävarma niin oletko varmasti oikealla paikalla ? Vammaisneuvostossahan käsitellään vammaisten elämään liittyviä asioita, siksi sinäkin siellä istut ? Vammaisneuvostohan on eräänlainen toiveiden tynnyri ja pyrkii yhdessä kunnan kanssa parantamaan vammaisten kuntalaisten mahdollisuuksia olemassa olevilla resurseilla.
Usko tai älä ns. kävelevätki nuoret miehet erehtyvät 10 oluen jälkeen hieromaan tuttavuutta samankaltaisilla pelinavauksilla ja lopputulos on yleensä aivan yhtä onneton.
Jopa minulle on naishenkilö tullut ehdottamaan valomerkin nurkilla suorasukaiseen tapaan vastaavaa ja ollut hyvin loukkaantunut kun viehätysvoima ei ole riittänyt.:)
Olen huommannut, että monille vammaisille miehille normaalin elämään liittyvät kohteliaisuudet ja pienet flirtit tuntuvat olevan aivan vieraita, kun niistä onnistutaan vetämään totaalisen väärät johtopäätelmät...
Voisikohan näiden kultasydämmien kanssa olla samoin ?
-Rämpylä
Ei sellasia ole kuin jääkiekkoilijoilla ;)
Olikos se Kalle Könkkölä joka sanoi että vammaton nainen on vammaiselle miehelle status-symboli. En tiedä onko tuo totta mutta jotenkin ihmeelliseltä lause kuullostaa. Itse ainakin pidän silmäni auki kaikkiin suuntiin ;-).
ihan väärässä olekaan, niin harvalle harvinaista herkkua. :)
Itse en halua vammaista naista itselleni. Olen itse huonosti kävelevä, ja olen yrittänyt tapailla joskus kaltaisiani tyttöjä, mutta ei. Se ei johdu toisesta (ihania tyttöjä ovat olleet), vaan omasta itsetunnosta. Näen silloin jatkuvasti muistutuksen omasta vammaisuudestani silmieni edessä, ja myöskään kieroutunut itsetuntoni ei jaksa kannatella kahta vammaista samassa suhteessa.Tämä on siis minun henk.koht.mielipide, ei pidä yleistää.
Vientiä on ollut terveiden keskuudessa kohtuullisesti, ja terveiden kanssa parisuhteilu ainakin minulla on toiminut paremmin. Myönnän, kyllähän se myös pönkittää omaa egoakin.
Kumma juttu, kun käytän jakkaraa, niin ne 90-60-90 tytsyt voi jopa joskus kehrätä ympärillä, mutta kun nousen ylös, tai kerron että kävelen, tytsyt katoaa...
Joskus parempi siis vain istua..;)
Mielestänin vammaisella miehellä on aivan yhtälailla vientiä kuin vammaisella naisella, paitsi miehet ovat toisinaan niin säälittäviä vammansa takia että heitä pitäisi potkia perseelle ja käskeä miehistyä niin vientiä olis kummasti, naisilla ei tätä ongelmaa mielestäni esiinny niin paljoa.
kaikki mieluiten seurustelisivat terveiden ja voimakkaiden ja kauniiden kanssa.
"Itse en halua vammaista naista itselleni. Olen itse huonosti kävelevä, ja olen yrittänyt tapailla joskus kaltaisiani tyttöjä, mutta ei."
Et halua suhteeseen, mutta haluat treffeille vammaisten kanssa? Olet kyllä aika julma, jos nainen on tositarkoituksella liikkeellä ja leikittelet hänen tunteillaan. Itse en tuollaista kehtaisi ikinä tehdä.
Et tainnut ymmärtää pointtiani..
Koko kommenttihan sisälti perustelut ajatukselleni, en mielestäni ole silloin julma muille kuin itselleni. Olen myös huomannut tämän kertomani piirteen kokemuksen myötä pikkuhiljaa.
En siis ole käynyt treffeillä "vammaisten" tyttöjen kanssa leikittelyasenteella.
Voin toki tutustua kaltaisiini ihmisiin, mutta parisuhdehan on täysin eri asia kuin "treffit" tai muuten vain tapaaminen. On mahtava oppia tuntemaan uusia erilaisia ihmisiä, eihän se ole leikittelyä?
Kun tapaan uusia ihmisiä, kerron tarvittaessa asenteestani.
Voihan joku puhelias ihminen tapailla toisinaan vaikka toista puheliasta, ja huomata että parisuhteeseen hän haluaa paremminkin hiljaisen tyypin. Silti hän voi tapailla ja tuntea puheliaita ihmisiä. Ystävänä, tuttavana tai jopa panokaverina yms..
Tekeekö se tästä ihmisestä julman?
Onko omien realististen piirteiden tunteminen ja hyväksyminen julmaa toista kohtaan??