Mitä avioliitto on?

Itse myös olen pitkän avioliiton kestänyt. ( ensi viikolla 35 v. ) Miehen kanssa on ollut hyviä aikoja paljon, vaikkakin mies koko avioliiton ajan on huidellut järjestö-ym.hommisssa, siis kotoa poia mahdollisimman paljon. Me rakensimme talon ja juuri kun unelmiemme taloon olimme muuttaneet, mies petti ja sitä asiaa on puitu kaksi vuotta. Tässä iässä ja paljon yhteistä takana, tuntuu avioerokin hankalalta. Kyseinen miehen seksikumppani ei ollut ottamassa miestä itselleen, halusi vain seksiä. Miksi-kysymyksiin ei ole tullut kunnon vastausta. Nyt sitten eletään, asiasta välillä vitsaillenkin, yhteistä avioliittoa. Ei huonoa, ongelmat kai ovat nykyään enemmän minun, kun en tahdosta huolimatta voi asiaa unohtaa.Tunnen myötätuntoa sinua kohtaan ja samaten ihmettelen niitä entisajan naisia. Olivatkohan geenit parempia ennen?!!!Vaikka itse en ole eronnut, en silti näöe asiaa mahdottomana sinun kohdalla. Itseään kyllä meidän naistenkin pitäisi enemmän ajatella. Hae kuitenkin apua perhe-tai vastaavasta neuvolasta. Itse kävin muutaman kerran ( mieshän ei koe tarvetta sellaiseen ! )Siellä saa puhua ja sekin helpottaa ja ehkä jotain konkreettisia neuvojakin. Tietenkin on parasta jos saat mukaan miehesi.Itse olen kantanut kaiken sisälläni, lapsia lukuunottamatta. Sekin on aika raskasta, mutta en esim. voi aiheuttaa lisätuskaa äidilleni, joka on 94 v.Jos sinä suinkin voit, kerro asiasta äläkä piilottele ja salaile. Kaikesta huolimatta voimia, iloa, jaksamista ja lämpimiä terveisiä.

Vihtori ei yleensä ole näihin kaikkiin vastaillut, vaikka onkin niitä lukenut, mutta tämän kertainen on sen verran lähellä itseä, että yritän:

Minunkin vaimoni kävi läpi syövän, mutta se sekä löydettiin, että hoidettiin ajoissa. Nykyään se ei ole lopullinen tuomio, kuten äidilläni, joka ei päässyt eroon tupakasta.

Alkoholi on minulle ollut aina sellainen ongelma, että en pysty sitä juomaan. (Riittävästi?!?!?) Jos pystyisin, olisin varmaan juonut itseni hengiltä jo ajat sitten. Ne juo, jotka pystyy juomaan.

Miksikö entisajan naiset kestivät? Kestivät ne miehetkin: Sanoin jo intissä, v.-68 että tällä rupusakilla ei takuulla tehdä toista talvisodan ihmettä. Meidän vanhempamme olivat yksinkertaisesti kovempaa porukkaa, kuin me. Se taas johtuu kasvuolosuhteista. He joutuivat jo lapsena paljon kovempiin olosuhteisiin nim.om. työn suhteen, kuin nykyään lapset joutuu. Historia kertoo, että elintaso tappaa sitkeyden ja pystyvyyden.

Miten siis kestäisit itse?
Kumpa tietäisit, mitä minä olen kestänyt. Myös avioliitossa. Mutta meillä on vaimon kanssa ollut vain jokin sellainen peräänantamaton yhteenkuuluvuuden ikivanha pakko, että yhdessä on pysytty. Ei hänkään tottavieköön helpolla ole päässyt tällaisen pöntön kanssa.
Kun joudut keräämään ukkosi rippeitä milloin minkäkinlaisen kasan vierestä, niin myös entisajan naiset keräsivät. Jokin hirveä sitkeyden pakkomielle sitä vaan pitää yhdessä, miljoonien vuosien kokemuksen nojalla.

Itse olen suhtautunut tällaiseen siten, että kun riittävän pitkään istuu hiljaa paikallaan ja uteliaisuus voittaa, niin lopulta ajattelee, että: Täytyyhän se katsoa, KUINKA pitkälle sitä oikein kestää, ennen kuin kuolee?
Vielä en ole kuollut.

Yksi keino näyttää olevan lueskella täällä netissä kaikenmaailman pöllöjen juttuja. Silloin tulee ajatelleeksi, että ei noilla muillakaan kaikki mutterit ole kohdallaan. Se voi lohduttaa ja helpottaa paljonkin.

Tulen selvittämään kyllä täällä netissä saman, minkä olen selvittänyt viranomaisille ja medialle; Eli ihmiskunnan perustavimmat tekijät, joiden varassa me kaikki elämme. Koita nyt vaan selvitä siihen asti. Siinä on ainakin yksi tavoite, niin pysyy elämässä jotenkin kiinni. Niin ainakin minä olen tehnyt. Ja tässä sitä vaan ollaan.
Tv: Vihtori Pönttö

Ne "entisajan" naiset jaksoivat, koska ei ollut muuta keinoa - ei ollut elatusmaksuja, ei yhteiskunnan taholta vuokratukia yms ei edes lapsilisä siinä määrin kuin nyt - niitä alettiin maksaa joskus 1950 luvulla.
minun isoäitini on malliesimerkki jaksamisesta,hän jäi leskeksi, kun odotti 8:tta lastaan, yksin hän katrastaan vei eteenpäin pienellä karjakon palkalla.
kaikista lapsista tuli hyviä duunareita.
mummo sanoi aina, että nainen jaksaa, koska on pakko.
miehet voivat luistaa velvollisuuksistaan, he voivat jättää vaikka 10 lasta maailmalle tietämättä sitä itse - mutta naiset / äidit eivät niin tehneet - en puhu nyt nykyajan naisista jotka heppoisin perustein jättävät lapsensa ties mihin.
ihmisiltä puuttuu vastuu, ihmisillä on liian helppo elämä - ei ennen olisi maristu pienistä asioista.
toki on kehitys mennyt parempaan eikä naisen enää tarvitse kitua huonossa liitossa, jos ei halua mutta mitä siitä seuraa?
uusi mies uusi liitto uudet lapset uudet ongelmat sillä eivät ne ongelmat katoa miestä/naista vaihtamalla.
ihminen ei pääse pakoon itseään.
entisajan naisilla oli kova elämä, he jaksoivat - koska oli pakko - jos naiset/ äidit eivät jaksaneet mitä siitä olisi seurannut?
entisajan miehet eivät tehneet ( poikkeuksia on) juurikaan kotitöitä, he tulivat monta kertaa kännissä kotiin, hakkasivat vaimon ja ajoivat kaikki taivasalle ja seuraavana päivänä vaimon oli taas aloitettava alusta - miksi?
ei ollut vaihtoehtoa, lapsilla piti olla koti,kaikkien elämät eivät ole täydellisiä, mutta täytyykö niiden sitten olla?
kun kuuntelee nykyajan ihmisiä kaikki on tätä " kaikkimullejaheti" itsekkyys rehottaa, lapsia opetetaan samanlaisiksi, vanhoja ihmisiä ei kunnioiteta.
malliesimerkki, kun kävin eilen kaupassa; pieni, arviolta 3-4 tyttö pyysi karkkia, äitinsä sanoi että ei ole karkkipäivä.
lapsi lähti juoksemaan, kääntyi ympäri ja tuli vauhdilla potkaisemaan äitiään sääreen ja samalla tuo lapsi huuti: olet vitun huora.

äitinsä vain naureskeli että hehee onpa tuolle siunaantunut sitä tempperamenttiä - on aikoihin eletty, en muuta sano.
en kannata autoritääristä kasvatusta, mutta jotain rajaa.

se taitaa olla se entisaikojen naisten valttikortti. Se on totta, että kun ei ennen yhteiskunta elättänyt, oli naisten pakko elättää perheensä/ lapsensa jos mies ei siihen kyennyt.

Minulla ei ole lapsia, mutta tuo "vihtorin" kommentti yhteenkuuluvaisuudesta laittoi minut miettimään, että se taitaa olla se tekijä, mikä minut on saanut pysymään mieheni rinnalla. Hän on juonut ennenkin ja rankasti. Nyt tänä kesänä vain luulin kaiken lopulta olevan hyvin, koska hänellä todettiin masennus ja hän sai siihen lääkityksen. Tuudittauduin hyväuskoisena siihen mielikuvaan, että nyt voi ottaa rennommin. Ilmeisesti minulla on loppuelämän 50- v. "lapsi" huollettavana.

Kun summaa ne hyvät ja huonot päivät, niin kyllä niitä hyviä on enemmän jos voi unohtaa ne huonot. Ongelma on vain se, että kun mies lopulta saa lopun ( tauon ) juomiselleen, pitäisi pystyä nollaamaan tilanne. Itselläni menee yhtä monta päivää toipumiseen kuin miehellänikin juomisensa jälkeen.

Kyllä totisesti toivon, että pystyisin olemaan yhtä sitkeä kuin esiäitini!

Elän vähän sen tyylistä elämää kuin ne entisajan naiset. Voi olla että täällä maalla vaaditaan vielä enemmän kuin niiltä entisaikojen naisilta, kun kaiken pitää olla niin tehokasta ja tuottavaa... Tämä on täyttä elämää. Elämä maistuu elämältä, vaikka sitä vapaa-aikaa ei juuri ole. Ei ole vapaa-ajanvieteongelmiakaan ja jos vielä tykkää tällaisesta työstä niin sehän antaa vain voimaa kestää avioliiton mukanaan tuomia vaikeuksia. Työterapiaa nääs on yllin kyllin... Ja tietyissä rajoissa saa aikatauluttaa elämänsä kuin ite lystää. Henkilökohtaisesti koen sen vapaampana kuin sen kellokortin taakse sidotun "vankilan", jossa se oikea elämä alkaa vasta työajan jälkeen...

mietinpä tuossa kaikkia näitä kommentteja ja omaa elämääni... Huomasin tänään, että meillä kaikki menee hyvin , mutta: mies tekee ne kotihommat mitä huvittaa, minä ne loput. Mies sanelee aikataulun, minä joustan omista töistäni.
Mies voi kritisoida minun tekemisiäni, minä en voi kritisoida miehen tekemisiä.
Jatkanko nykyisenlaista elämää vai alanko käyttäytyä kuten mieheni ( jolloin hän kyllä etsii "kiltimmän" naisen.
Onko meidän naisten rooli "joustaa"?
Onko se niin, että mies määrää kaapin paikan mutta nainen määrää että minkä kaapin?!