Tarinani on seuraavanlainen:
Tapasin viime keväänä naisen, johon rakastuin niin aidosti ja sydämestäni kuin ihminen vain voi rakastua. Naiseni on kuin unelma, jota olen nuoresta teiniajoista asti haaveillut ja yrittänyt etsiä. Olen ollutkin viime vuosina melkoinen "yöjuoksija" ja onhan takana muutama pidempikin suhde, mutta tämä on jotain aivan ainutlaatuista. Olemme molemmat nuoria, vähän päälle parikymppisiä, normaaleja opiskelijaheeboja, joilla on elämät ja erotiikat vielä edessäpäin. Rakkaalla naisellani on kuitenkin edellisestä serustelusuhteesta 2- vuotias tyttölapsi, joka on asettanut minut ensimmäistä kertaa tilanteeseen, jossa tunnen, että päätöksellä on merkitystä koko elämäni kannalta.
En ole tottunut lapsiin ollenkaan ja tämä tilanne
ajaa minut melkein hulluuden partaalle. Lapsen rääkyminen, huomionkipeys ja ämpyily ovat minulle kuin puukonviiltoja sisimpääni.Toisekseen olen ollut tähän mennessä suhteellisen mustasukkaista tyyppiä, joten on myös käsittämättömän vaikeaa hyväksyä, että rakkaani joutuu olosuhteiden pakosta olemaan yhteydessä viikottain exäänsä.
Kuinka tällaisen tilanteen voi yleensä selvittää itselleen. Välillä miettii, että pitäisi varmaan tällä iällä aloittaa puhtaalta pöydältä naisen kanssa, jolla ei ole lapsia ja muutakaan suhdetta mutkistavia tekijöitä. Mutta entäpä kun tietää, että tämä nykyinen on se nainen, jonka kanssa haluaa jakaa elämänsä ja oppia joustavuuden ja suvaitsevuuden jalon taidon. Ehkä tosi rakkaudesta pitää maksaa hinta, joka tässä tapauksessa se on oppia sietämään lasta joka ei ole omaa lihaa ja verta.
Tapasin viime keväänä naisen, johon rakastuin niin aidosti ja sydämestäni kuin ihminen vain voi rakastua. Naiseni on kuin unelma, jota olen nuoresta teiniajoista asti haaveillut ja yrittänyt etsiä. Olen ollutkin viime vuosina melkoinen "yöjuoksija" ja onhan takana muutama pidempikin suhde, mutta tämä on jotain aivan ainutlaatuista. Olemme molemmat nuoria, vähän päälle parikymppisiä, normaaleja opiskelijaheeboja, joilla on elämät ja erotiikat vielä edessäpäin. Rakkaalla naisellani on kuitenkin edellisestä serustelusuhteesta 2- vuotias tyttölapsi, joka on asettanut minut ensimmäistä kertaa tilanteeseen, jossa tunnen, että päätöksellä on merkitystä koko elämäni kannalta.
En ole tottunut lapsiin ollenkaan ja tämä tilanne
ajaa minut melkein hulluuden partaalle. Lapsen rääkyminen, huomionkipeys ja ämpyily ovat minulle kuin puukonviiltoja sisimpääni.Toisekseen olen ollut tähän mennessä suhteellisen mustasukkaista tyyppiä, joten on myös käsittämättömän vaikeaa hyväksyä, että rakkaani joutuu olosuhteiden pakosta olemaan yhteydessä viikottain exäänsä.
Kuinka tällaisen tilanteen voi yleensä selvittää itselleen. Välillä miettii, että pitäisi varmaan tällä iällä aloittaa puhtaalta pöydältä naisen kanssa, jolla ei ole lapsia ja muutakaan suhdetta mutkistavia tekijöitä. Mutta entäpä kun tietää, että tämä nykyinen on se nainen, jonka kanssa haluaa jakaa elämänsä ja oppia joustavuuden ja suvaitsevuuden jalon taidon. Ehkä tosi rakkaudesta pitää maksaa hinta, joka tässä tapauksessa se on oppia sietämään lasta joka ei ole omaa lihaa ja verta.
Vastaukset 24
Vanhimmat
eipä tuosta suhteesta kuule tule mitään jos et ehdotta pysty rakastamaan lasta.kun nainen tulee äidiksi niin lapsi on aina ykkös sijalla,oli mies kuinka ihana tahansa.on ihan sama kenen lihaa ja verta lapsi on,lapsi on lapsi ja lasta täytyy rakastaa.
jos olet vielä kerran nuori niin etsi itsellesi lapseton nainen niin säästyt ongelmalta
sinun pitää ottaa ja hyväksyä koko paketti tai ei siitä tule mitään.Jos rakastat äitiä,rakastat myös lasta.
rakastat äitiä, hyväksyt ehdoitta myös lapsen,viaton hän on elämänsä alkutaipaleeseen.....????
...mutta meillä ainakin se menee sitten minun taholta isännän piikkittelyksi että "mitäs teit aikoinas sen hutsun kanssa kersan" -tyyliin. Aika surkuhupaisaa sinänsä, myönnän.
Seurustelen jo toista vuotta ihmisen kanssa, jolla on lapsia edellisestä liitosta; lapset asuvat kumppanini luona (emme asu yhdessä,vielä). Alusta asti olen ajatellut ottavani koko "paketin", eli lapset kuuluvat seurustelukumppanini elämään.
Toisen lapsia ei tarvitse rakastaa! Riittää kun "sietää" ja muistaa, että itse on aikuinen ja käyttäytyy lapsia kohtaan asiallisesti. Aikakin auttaa tottumaan lapseen/ lapsiin, vaikka alunperin ei kokemusta lapsista olisikaan. Älä suotta hätäile; lapsi kasvaa ja vinkumiset ja vonkumiset jäävät vähemmälle.
Mitä tulee mustasukkaisuuteen naisesi exää kohtaan: exä on exä = entinen, ollut ja mennyt, ja nyt on NYT. Niin kauan kuin mustasukkaisuutesi on hallinnassa, eikä aiheuta ylitsepääsemättömiä esteitä/ jarruja parisuhteeseesi, sinulla on oikeus tunteisiisi. Jos taas mustasukkaisuutesi seurustelukumppanisi exää kohtaan sanelee koko elämäänne, niin olisi viisainta pysähtyä miettimään. Sinullakin lienee omat exäsi...
Ja muista, että tälläinen uusperhekuvio on aina haasteellisempi kuin "perinteinen" ilman lapsia aloitettu elämä toisen kanssa.
Eli toisen lasta EI todellakaan TARVITSE rakastaa!!
Eihän kukaan voi pakottaa tunteitaan! Aikuisena täytyy kuitenkin käyttäytyä ikänsä mukaisesti ja koettaa parhaansa mukaan suhtautua luontevasti lapseen. Jos se tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta, en valitettavasti osaa neuvoa muuta kuin, että poistut takavasemmalle. Varmasti maailmassa on vielä vapaita lapsettomiakin naisia jäljellä.
On muuten "virkistävää" välillä lukea, ettei miehetkään aina hyväksy rakkaansa lapsia edellisestä liitosta, yleensä ne ovat naisia, joiden on vaikea hyväksyä puolisonsa aiempi elämä!
On se tilanne mahdollista selvittää. Se vaatii aikaa, avoimuutta ja paljon työtä. Toisen lasta ei tarvitse rakastaa, todellakaan, mutta pitää ymmärtää kuinka tärkeä se lapsi kuitenkin on. Parisuhde ja lapset ovat aina eri viivalla, joten on turha miettiä meneekö lapsi sinun edellesi. Ellei sitten kumppanisi todella räikeästi itse laita niitä samalle viivalle.
Suosittelen asian tuntevampaa foorumia, mihin kaivataankin lisää miesnäkökulmaa ;) http://www.stresscode.fi/forums/supli/index.ph
Joskus jouduin lähes samaan tilanteeseen. Itseni tuntien kuitenkin annoin periksi ja jätin unelmakumppanini. Samalla päätin että ei koskaan enää yhtään aiemmin liitossa/lapsia saaneita kumppaneita minulle!!
Ota tämä opintomatkana ja jätä sinulle sopimaton kumppani.
"Ehkä tosi rakkaudesta pitää maksaa hinta, joka tässä tapauksessa se on oppia sietämään lasta joka ei ole omaa lihaa ja verta."
Oppia sietämään lienee aika perusvaatimus suhteeseen!!
tuo väittämä on ihan väärä. Mitään ei pidä eikä TARVITSE sietää toisen taholta, mistä ITSE ei pidä taikka mitä EI HALUA sietää.
Kyllä on suhteella väärä pohja, jos pitää itsensä kieltää sen vuoksi, että vain "on" jonkun kanssa.
Parisuhde on vuorovaikutusta, eikä sitä, ettei saa olla oma itsensä.
Jos ei lapsia siedä, kannattaa hakea kumppani, jolla niitä ei ole. Ero on VARMASTI edessä jos lähtee haukkaamaan palaa, jota ei halua niellä!
Mulla on sellainen tilanne, että olen huomannut olevani hyödyksi tässä uusperheessä vaan seksissä.
Muuhun minulla ei näköjään ole valtaa. Jos sanon kumppanille, että voisitko vähän rauhoittaa poikaa tai menkää lasten huoneeseen keskusteleen, että sais edes katsoa illan uutiset rauhassa. Niin mamma vetää herneet ja on takajaloillaan heti.
Itselläni ei ole lapsia ja ei ole niistä kokemuksia.
Ja rehellisyyden nimissä, niin mun ja tyttöystäväni aika alkaa arki-iltaisin klo 10. ja se on yleensä sitten seksiä ja joka toinen viikonloppu on sitten aikaa toisillemme. Jotenkin minulla on tunne etten ole tämän perheen jäsen, vaan leikkikalu, joka tyydyttää äidin seksin tarpeen. Ites olen tullut siihen tulokseen et parempi lähteä tästä suhteesta ja perheestä...Mitä sitä aikuinen mies hakkaa päätä seinään. Siitä tulee pää kipeäksi.
Joten Suosittelen kaikille harkitsemaan ja punnitsemaan vaihtoehtoja jos ei toimi.
Itselläni oli 1 lapsi kun aloin nykyisen mieheni kanssa. Ja tietysti ensin tarkkailin seurustelun ajan kuinka hän lapsen kanssa tulee toimeen.
Muutimme yhteen ja pelisäännöt on niin että molemmat komennamme lasta. Otamme välillä omaa aikaa, eli lapset hoitoon (nyt 2 joista toinen yhteinen).
Ja vaikka olemme uusperhe niin kyllä tämä kuitenkin tuntuu ns. ydinperheeltä. Lapset ovat tasa-arvoisia ja mieheni ottaa samanlailla huomioon minun kuin meidän yhteisenkin lapsen. Ainut ero on että toinen on välillä isällään, ja silloin on molemmilla outo olo kun vanhin lapsista on poissa...
Mutta kyllä uusperheen pitää toimia ja että aikuiset toimivat yhdessa ja tekevät yhteistyötä lasten kasvatuksen suhteen. Asioista pitää keskustella!!! Ja sopia pelisäännöt että homma toimii. Ja keskustella niin että lapset eivät silloin ole siinä vieressä kuuntelemassa!
Luulin et oma vaimokkeeni kirjoitti tän,mut toi et lapsi on välillä isällään paljasti ettet ole hän. Sille paskalle en antaisi lasta edes tunniksi! Siksi pidänkin itseäni lapsen oikeana isänä ja kohta sitä varmaan olenkin, piste!
Pidän itsekin tätä meidän uusioperhettä enmmän ydinperheenä kuin "uusioperheenä". Hyvää jatkoa teillekkin...ja kuten kaikki parisuhteessa ylipäätään olevat tietävät,niin vaikeuksia on,mutta ne on voitettava.
Tapauksessani vaan on siis niin että miehellä on lapsi valmiina ja minä sitten tupsahdin kuvioihin...
Ei sitä lasta tarvitse pystyä rakastaan. Enkä minä vihaa lapsia, se vaan on pikkusen eri juttu, kun se lapsi ei nimenomaan ole omaa lihaa ja verta.
Usein tuntee ittensä ulkopuoliseks koko touhussa... Ja mietin, että meillä ei ole koskaan ollut sitä ns. aikaa "ennen kuin oli lapsia", niinku kuulee ihmisten puhuvan seurustelu- ja suhteen alkuajoista.
Kyllä musta tuntuu joskus et täytyis vaan lyödä hanskat tiskiin ja nauttia elämästä... etsiä joku jonka kans perustaa oikea perhe, olenhan vielä nuori. Mutta en minä miehestäni silti haluaisi luopua... Nää asiat meinaa hajottaa joskus ihan väkisin, eikä niitä ymmärrä, muuta kun jos on samassa tilanteessa. Se "lapsellinen" osa puoli kaikkein vähiten.
Jaksamisia sulle, et ole yksin näitten asioitten kans.
Uskon että sinulle asia on vaikea, mutta mieti miten vaikea se on naisellesi jos jäät siihen ja kohta ilmoitat ettei susta olekaan siihen. Mietippä sitä, että tämä pieni lapsi tottuu sinuun ja oppii pitämään sinusta ja yhtäkkiä häviät hänen elämästään vain siksi että sinusta ei olekaan siihen. Jos tuntuu nyt jo tuolta, tee palvelus naisellesi ja lapselle; lähde.
jos lapsi tuntuu vaikealta asialta jo nyt alussa niin todennäköisesti se on vielä vaikeampaa myöhemmin. Minäkin olen tällaisessa tilanteessa ja ajattelin että varmasti opin sietämään. Vielä en ole oppinut täysin asiaa hyväksymään ja joka kerta kun lapset meille tulevat minua vähän se häiritsee. Suosittelisin tutustumaan tyttöön ensin ja sen jälkeen vasta mietitte vakavampaa suhdetta jos sinusta vielä tuntuu että haluat. Meitä on kuules sellaisia jotka tähän uusioperhe kuvioon sopeutuvat hyvin ja sitten niitä jotka eivät sopeudu.
Mulla on lapsi, oon päälle parikymppinen ja opiskelija. Mä rupesin seurustelemaan ihanan opiskelija ihmisen kanssa joka kammoaa lapsia, mutta hän on rohkeasti ottanut kontaktia mun lapseen. Mä ymmärrän et se on sille ihmiselle tosi iso paikka, enkä oo painostanut mihinkään.- ihmissuhteet on mitä on, ihmisiä tulee ja menee. mä yritän kunnioittaa toisen epävarmuutta, mutta lapsi on ykkönen mulle!!!! Mulla pyörii myös päässä se että onko tää ihminen sen arvoinen että päästän hänet lähelle, en osaa sanoa. Mun mielestä se että valitat täällä ei auta asiaa, vaan sun täytyy keskustella toisen osapuolen kanssa siitä mitä mietit. Mä en osais antaa toisen pikku hiljaa totuttautua siihen että se on "uusio isä" kuten läpällä ollaan heitetty. Lisäks oon tehny selväks etten todellakaan etsi lapselleni uutta isää vaan muksulla on jo isä ja se ei tuu miksikään muuttumaan oli se biologinen isä millainen tahansa. Mä oon epävarma ja hän on yhtä epävarma. Mut jos me ei oltais puhuttu niin avoimesti asiasta kumpikaan ei tietäis ja osais tukee toista tässä epävarmuudessa. Molemmat tietää mitä haluaa, molemmat joustavat periaatteistaan, hiukan.
Kaksivuotias lapsi on todella "haastava" jo omillekin vanhemmille saatikka sinulle joka olet tupsahtanut heidän elämäänsä vailla kokemusta lapsista. Tuo rääkyminen ja jatkuva huomionhaku kiukutteluineen on varmasti helvetin rasittavaa sinun kannaltasi. Menee vielä muutama vuosi ennen kuin helpottaa eikä lapsi ole jatkuvasti niin "läsnä". Asutteko yhdessä? Jos ette niin älkää toistaiseksi muuttako vaan katselkaa suhdettanne eri osoitteista.
Itse olin samassa tilanteessa kuin sinä noin kaksi vuotta sitten. Tilanteessa oli se hyvä puoli että lapsi oli jo silloin viiden vanha ja ns. "helppo lapsi". Nyt hän on seitsemän ja aika itsenäinen jo verrattuna tuohon parin vuoden takaiseen aikaan.
Näin kun nyt ajattelee niin itse en lähtisi, jos uusinnan joutuisin ottamaan, suhteeseen naisen kanssa jolla on pieni lapsi. Oleminen ja eläminen pienen lapsen kanssa on puolivanhemman näkökulmasta liian rasittavaa minun mielestäni.
puolisoani 9 vuotta ja saman verran sietänyt hänen tytärtään (edellisestä liitosta, asuu äitinsä luona), joka tavatessamme oli noin kolmen vanha.
Lapsi luonteeltaan flegmaattinen ja käytöstavoiltaan raivostuttava. Pahinta on ollut ruokapöytäkäytös: itkua tuhertaen, jollei pinaattilettuja ole tarjolla; juhla-aterioiden jälkeen oksentamaan, jos jotain piti maistaa ( esim. porkkanalaatikkoa). Kouluruoka maistui ekaluokalla niin pahalle, että äiti teki herrantertulle omat eväät kouluun mukaan.
Ei kumppanin lasta tarvitse rakastaa. Mutta sietää pitää ilman mielenosoituksia.
Jos rakastat naistasi aidosti tulet myös rakastamaan hänen lastaan. Lapsi ei valitettavasti ole saanut valita vanhempiaan ja on viaton siihen sotkuun missä olette. Rakastamaan ei voi itseään pakottaa mutta olen varma että pikkuhiljaa niin tulee käymään. Teet todella suuren virheen jos et anna itsellesi tätä mahdollisuutta onneen rakastamasi naisen kanssa. Tulee vielä päivä kun huomaat miten lapsellista oli edes epäillä suhteen kannattavuutta pienen alkurasitteen takia. Lapsi tulee rakastamaan sinua varmasti enemmän kuin biologista isäänsä koska on vielä noin pieni.
Oma tilanteeni on sellainen että olen seurustellut mieheni kanssa nyt noin vuoden ja yhdessä olemme asuneet melkein koko ajan. Mieheni 3v poika käy silloin tällöin luonamme josta en ole ottanut sen suurempaa ongelmaa. Olemme kuitenkin muuttamassa kohta samaan kaupunkiin jossa tämä miehen poika asuu..ja luultavasti poika tulisi olemaan meillä viikko-viikko systeemillä. Tai ainakin muutamia öitä viikossa. Itseäni rehellisesti sanottuna rasittaa ajatus että lapsi olisi meillä niin paljon. Olen jo eroakin harkinnut, koska en välttämättä tämän ikäisenä (23) haluaisi sitoutua mieheen jolla on lapsi, jos se ei tunnu hyvältä ajatukselta. Tämän ikäiselle on kuitenkin tarjolla vielä paljon lapsettomiakin miehiä :) Mahd. ero miehestä tuntuu kyllä todella pahalta ajatukselta, enkä tiedä miten tulemme tämän homman ratkaisemaan kun aika koittaa...yritänkö vaan sopeutua poikaan vai lähteä. Tiedän jo nyt, että pojan viikon vierailut eivät minua tule ilahduttamaan vaan tulen pitämään niitä enemmänkin rasitteena...olenko siis täysin itsekäs tyyppi näissä ajatuksissani? Odotan myös sitä että poika kasvaa, koska hänellä on tällähetkellä paha uhma-ikä menossa, joka tuo tietysti lisästressiä.
Nyt kyllä jauhat niin paksua p....a että! Kukaan EI todellakaan opi rakastamaan vieraan kakaraa niin kuin omaansa. Huhhuh mitä juttua.
helppoa, jos et kestä lasta niin muuta muualle! en minä tuollaista valittajaa katselis pitkään!
LOPETA SE SUHDE NYT HETI ..KUN SUN AJATUKSET ON TOLLASET SÄ ET PYSTY HYVÄKSYYN SITÄ LASTA NYT ETKÄ MYÖHEMMINKÄÄ JA SE ON VIETONTA LASTA KOHTAAN VÄÄRIN..