"Perheväkivallan uhreja suojeltava erotilanteissa"
Espoossa sattunut perhetragedia on jälleen kerran tuonut julkisuuteen suomalaisen perheväkivallan. Puolison väkivallan uhrina kuolee Suomessa joka vuosi lähes 30 naista, mikä on länsimaisittain poikkeuksellisen korkea luku.
Ihmisoikeusjärjestö Amnesty International on kiinnittänyt ongelmaan huomiota ja lähettänyt asiasta kyselyn kaikille Suomen kunnanhallituksille. Tarkoituksena on selvittää, miten aktiivisesti kunnat tekevät työtä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan. Erityisen tärkeä kohta perheväkivaltaan puuttumisessa ovat erotilanteet, koska juuri niissä riski väkivallan kärjistymiselle on erityisen suuri.
Avioerotilanteissa määritellään lasten huolto, tapaamiset ja elatusmaksut. Valtaosa sopimuksista tehdään sosiaaliviranomaisten kanssa ja pieni osa käräjäoikeuksien päätöksinä. Vallitsevana käytäntönä on vanhempien yhteistapaaminen sosiaalivirastossa ja sopimusten rakentaminen yhteistyössä vanhempien kanssa. Nykyään tavoitteena ja eräänlaisena normina on yhteishuoltajuus sekä pitkäaikaiset sopimukset.
Tällainen neutraali ja vanhempien välistä yhteistyötä korostava malli sopii tavallisiin avioeroihin, joiden syinä ovat erilaiset parisuhteen ongelmat. Mutta mitä tapahtuu, kun eron syynä on perheväkivalta?
Perheväkivalta on vääristynyttä vallankäyttöä, jonka tavoitteena on puolison alistaminen, kontrollointi ja pelolla hallitseminen. Perheväkivallan kohteina ovat useimmiten naiset ja lapset. Kansainvälisten tutkimusten mukaan väkivallan tekijä on 90–95 prosentissa tapauksista mies.
Väkivalta ei ole seurausta parisuhteen ongelmista eikä samaa kuin riitely. Väkivaltaisesti käyttäytyvä osapuoli on yksin vastuussa teoistaan. Perheväkivalta on harvoin yksittäinen teko, vaan se on yleensä toistuvaa, jatkuvaa ja pahenevaa.
Naisiin kohdistuva väkivalta on globaali ilmiö. Noin 25–50 prosenttia naisista on 24 maassa tehdyn tutkimuksen mukaan joutunut miespuolisen kumppaninsa väkivallan kohteeksi. Myös miehet joutuvat väkivallan kohteiksi, mutta useimmiten kodin ulkopuolella.
Suomalaisen uhritutkimuksen mukaan perheväkivalta on Suomessa yleisempää kuin on tiedetty tai osattu kuvitella. Nykyisen puolison fyysisen tai seksuaalisen väkivallan tai väkivallalla uhkailun kohteeksi on joutunut 22 prosenttia parisuhteessa olevista naisista.
Britanniassa arvioidaan, että perheissä, joissa äiti on väkivallan kohteena, lapsista 75–90 prosenttia joutuu todistamaan sitä tavalla tai toisella. On myös arvioitu, että 30–40 prosenttia perheväkivallasta kohdistuu suoraan lapsiin.
Eroon päättyneissä suhteissa entisen miehen väkivallan tai uhkailun kohteeksi on Suomessa joutunut 50 prosenttia avio- tai avoliitossa olleista naisista. On siis varsin yleistä, että erotilanteessa on kyse myös perheväkivallasta.
Vaikka tietoa perheväkivallasta on olemassa jo runsaasti, yhä elää joukko virheellisiä uskomuksia, joiden vaikutuksesta perheväkivalta sivuutetaan tai sen merkitystä vähätellään lapsiin liittyvissä sopimuksissa.
Kuvitellaan, että perheväkivalta loppuu avioeroon; että perheväkivalta on parisuhdeasia eikä koske lapsia; että väkivalta ei vahingoita lasta, jos se ei kohdistu suoraan lapseen; että lapsi on liian pieni ymmärtämään; että lapsi ei kuullut, nähnyt tai huomannut; että lapsi ei muista ja unohtaa helposti; että lapsi on joustava ja selviytyy; että lapsen etu on aina säännöllinen ja tiivis yhteys isään.
Perheväkivalta ei lopu itsestään vaan jatkuu usein myös eron jälkeen. Väkivaltaisesti käyttäytyneistä avo- tai aviomiehistä 36 prosenttia on jatkanut samaan tapaan eron jälkeen. Monet väkivaltaiset isät pahoinpitelevät äitejä lasten nouto- tai palautustilanteissa. Väkivalta jatkuu usein myös isän uudessa parisuhteessa, ja tapaamisten yhteydessä lapsi voi altistua väkivallalle.
Perheväkivallasta koituu aina vakavia seurauksia niin naisille kuin lapsillekin. Jokainen väkivaltakokemus on uusi trauma. Jos perheväkivalta toistuu, jatkuu ja kumuloituu, myös traumatisoituminen on vakavaa ja syvää ja johtaa usein traumaperäisiin stressioireisiin. Väkivallan aiheuttama stressi voi myös tehdä äideistä kärsimättömiä ja väkivaltaisia lapsiaan kohtaan.
Väkivallan seurauksena lapsen perusturvallisuus järkkyy ja hänen luottamuksensa rikotaan. Toistuva väkivalta, pelon kurissa pitäminen ja valppaana olo vievät energiaa lapsen kasvulta ja kehitykseltä sekä muuttavat lapsen persoonallisuutta. Lasta autettaessa tärkeintä on saada väkivalta loppumaan ja lapsen turvallisuus varmistettua.
Perheväkivalta jätetään usein huomioimatta lasten huolto- ja tapaamissopimuksia laadittaessa. Vanhempien edellytetään tulevan neuvotteluihin yhdessä, mikä saattaa väkivallan uhreiksi joutuneet äidit riskialttiiseen tilanteeseen.
Yhteisneuvottelut herättävät näissä äideissä pelkoa ja uhkaa, ja sen vuoksi he usein vaikenevat ja myöntyvät sopimuksen ehtoihin vain päästäkseen pois tilanteesta. Sopimus ei siksi ole naiselle aito ja vapaasta tahdosta tehty vaan pakotettu ja monelle lisäksi keino pysyä hengissä.
Jos äiti kertoo väkivallasta, hän saattaa altistaa itsensä väkivallalle neuvottelun jälkeen. Puheet väkivallasta tulkitaan sitä paitsi usein isän mustamaalaamiseksi, yhteistyöhaluttomuudeksi tai eroon liittyväksi riitaisuudeksi. Jos äiti arvioi tapaamiset lapsen kannalta turvattomiksi eikä halua tämän vuoksi antaa lasta tapaamisiin, häntä voidaan pitää sabotoivana tai vihamielisenä vanhempana.
Väkivallan sivuuttaminen tulee esiin myös lasten tapaamisjärjestelyissä, jotka eivät takaa lapselle riittävää turvallisuutta ja suojaa. Neutraali suhtautuminen, yhteishuoltajuus ja normien mukainen tapaamisoikeus mahdollistavat perheväkivallan jatkumisen eron jälkeen. Tällöin lapsen etu on toissijainen aikuisen oikeuksien rinnalla.
YK ja EU ovat antaneet jäsenvaltioilleen ohjeita ja suosituksia perheväkivallan vähentämiseksi ja uhrin turvallisuuden varmistamiseksi.
Valtakunnallisessa Stakesin naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisyprojektissa 1998–2002 nämä näkökohdat tulivat hyvin huomioiduiksi. Perheväkivaltatilanteisiin rakennettiin toimintamalli, jossa kiinnitetään erityistä huomiota naisten ja lasten turvallisuuteen.
Ennen huolto- ja tapaamissopimusten tekoa perheväkivallan muodoista ja vakavuusasteesta kerätään tarkkaa ja yksityiskohtaista tietoa ensin äitejä ja sen jälkeen lapsia haastattelemalla.
Väkivaltaisesti käyttäytyvien isien kanssa selvitetään ja arvioidaan heidän kykyään ottaa vastuuta teoistaan. Mikäli riski väkivallan jatkumiselle on olemassa, se on otettava sopimuksissa huomioon.
Lasten turvallisuuden varmistaminen saattaa edellyttää äitien yksinhuoltajuutta, tapaamisten rajoittamista, valvottuja tapaamisia sekä lasten noutoa ja palauttamista kodin ulkopuolella turvatuissa olosuhteissa.
Vakavissa tilanteissa on syytä harkita tapaamisten jäädyttämistä, kunnes väkivallan tekijä voi osoittaa väkivallan olevan hallinnassa ja hoidossa. On todettu, että väkivaltaisesti käyttäytyvät miehet eivät hakeudu avun piiriin ilman selkeitä rajoja, pysäyttämistä ja väkivaltaan puuttumista.
Yhteiskunnan rakenteiden, viranomaiskäytäntöjen ja oikeusjärjestelmän tulee toimia väkivallan uhrien turvaamiseksi. Kun kyse on perheväkivallasta, erotilanne on tutkimusten mukaan vaarallisin vaihe naisille ja lapsille.
Marita Saxén
Espoossa sattunut perhetragedia on jälleen kerran tuonut julkisuuteen suomalaisen perheväkivallan. Puolison väkivallan uhrina kuolee Suomessa joka vuosi lähes 30 naista, mikä on länsimaisittain poikkeuksellisen korkea luku.
Ihmisoikeusjärjestö Amnesty International on kiinnittänyt ongelmaan huomiota ja lähettänyt asiasta kyselyn kaikille Suomen kunnanhallituksille. Tarkoituksena on selvittää, miten aktiivisesti kunnat tekevät työtä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan. Erityisen tärkeä kohta perheväkivaltaan puuttumisessa ovat erotilanteet, koska juuri niissä riski väkivallan kärjistymiselle on erityisen suuri.
Avioerotilanteissa määritellään lasten huolto, tapaamiset ja elatusmaksut. Valtaosa sopimuksista tehdään sosiaaliviranomaisten kanssa ja pieni osa käräjäoikeuksien päätöksinä. Vallitsevana käytäntönä on vanhempien yhteistapaaminen sosiaalivirastossa ja sopimusten rakentaminen yhteistyössä vanhempien kanssa. Nykyään tavoitteena ja eräänlaisena normina on yhteishuoltajuus sekä pitkäaikaiset sopimukset.
Tällainen neutraali ja vanhempien välistä yhteistyötä korostava malli sopii tavallisiin avioeroihin, joiden syinä ovat erilaiset parisuhteen ongelmat. Mutta mitä tapahtuu, kun eron syynä on perheväkivalta?
Perheväkivalta on vääristynyttä vallankäyttöä, jonka tavoitteena on puolison alistaminen, kontrollointi ja pelolla hallitseminen. Perheväkivallan kohteina ovat useimmiten naiset ja lapset. Kansainvälisten tutkimusten mukaan väkivallan tekijä on 90–95 prosentissa tapauksista mies.
Väkivalta ei ole seurausta parisuhteen ongelmista eikä samaa kuin riitely. Väkivaltaisesti käyttäytyvä osapuoli on yksin vastuussa teoistaan. Perheväkivalta on harvoin yksittäinen teko, vaan se on yleensä toistuvaa, jatkuvaa ja pahenevaa.
Naisiin kohdistuva väkivalta on globaali ilmiö. Noin 25–50 prosenttia naisista on 24 maassa tehdyn tutkimuksen mukaan joutunut miespuolisen kumppaninsa väkivallan kohteeksi. Myös miehet joutuvat väkivallan kohteiksi, mutta useimmiten kodin ulkopuolella.
Suomalaisen uhritutkimuksen mukaan perheväkivalta on Suomessa yleisempää kuin on tiedetty tai osattu kuvitella. Nykyisen puolison fyysisen tai seksuaalisen väkivallan tai väkivallalla uhkailun kohteeksi on joutunut 22 prosenttia parisuhteessa olevista naisista.
Britanniassa arvioidaan, että perheissä, joissa äiti on väkivallan kohteena, lapsista 75–90 prosenttia joutuu todistamaan sitä tavalla tai toisella. On myös arvioitu, että 30–40 prosenttia perheväkivallasta kohdistuu suoraan lapsiin.
Eroon päättyneissä suhteissa entisen miehen väkivallan tai uhkailun kohteeksi on Suomessa joutunut 50 prosenttia avio- tai avoliitossa olleista naisista. On siis varsin yleistä, että erotilanteessa on kyse myös perheväkivallasta.
Vaikka tietoa perheväkivallasta on olemassa jo runsaasti, yhä elää joukko virheellisiä uskomuksia, joiden vaikutuksesta perheväkivalta sivuutetaan tai sen merkitystä vähätellään lapsiin liittyvissä sopimuksissa.
Kuvitellaan, että perheväkivalta loppuu avioeroon; että perheväkivalta on parisuhdeasia eikä koske lapsia; että väkivalta ei vahingoita lasta, jos se ei kohdistu suoraan lapseen; että lapsi on liian pieni ymmärtämään; että lapsi ei kuullut, nähnyt tai huomannut; että lapsi ei muista ja unohtaa helposti; että lapsi on joustava ja selviytyy; että lapsen etu on aina säännöllinen ja tiivis yhteys isään.
Perheväkivalta ei lopu itsestään vaan jatkuu usein myös eron jälkeen. Väkivaltaisesti käyttäytyneistä avo- tai aviomiehistä 36 prosenttia on jatkanut samaan tapaan eron jälkeen. Monet väkivaltaiset isät pahoinpitelevät äitejä lasten nouto- tai palautustilanteissa. Väkivalta jatkuu usein myös isän uudessa parisuhteessa, ja tapaamisten yhteydessä lapsi voi altistua väkivallalle.
Perheväkivallasta koituu aina vakavia seurauksia niin naisille kuin lapsillekin. Jokainen väkivaltakokemus on uusi trauma. Jos perheväkivalta toistuu, jatkuu ja kumuloituu, myös traumatisoituminen on vakavaa ja syvää ja johtaa usein traumaperäisiin stressioireisiin. Väkivallan aiheuttama stressi voi myös tehdä äideistä kärsimättömiä ja väkivaltaisia lapsiaan kohtaan.
Väkivallan seurauksena lapsen perusturvallisuus järkkyy ja hänen luottamuksensa rikotaan. Toistuva väkivalta, pelon kurissa pitäminen ja valppaana olo vievät energiaa lapsen kasvulta ja kehitykseltä sekä muuttavat lapsen persoonallisuutta. Lasta autettaessa tärkeintä on saada väkivalta loppumaan ja lapsen turvallisuus varmistettua.
Perheväkivalta jätetään usein huomioimatta lasten huolto- ja tapaamissopimuksia laadittaessa. Vanhempien edellytetään tulevan neuvotteluihin yhdessä, mikä saattaa väkivallan uhreiksi joutuneet äidit riskialttiiseen tilanteeseen.
Yhteisneuvottelut herättävät näissä äideissä pelkoa ja uhkaa, ja sen vuoksi he usein vaikenevat ja myöntyvät sopimuksen ehtoihin vain päästäkseen pois tilanteesta. Sopimus ei siksi ole naiselle aito ja vapaasta tahdosta tehty vaan pakotettu ja monelle lisäksi keino pysyä hengissä.
Jos äiti kertoo väkivallasta, hän saattaa altistaa itsensä väkivallalle neuvottelun jälkeen. Puheet väkivallasta tulkitaan sitä paitsi usein isän mustamaalaamiseksi, yhteistyöhaluttomuudeksi tai eroon liittyväksi riitaisuudeksi. Jos äiti arvioi tapaamiset lapsen kannalta turvattomiksi eikä halua tämän vuoksi antaa lasta tapaamisiin, häntä voidaan pitää sabotoivana tai vihamielisenä vanhempana.
Väkivallan sivuuttaminen tulee esiin myös lasten tapaamisjärjestelyissä, jotka eivät takaa lapselle riittävää turvallisuutta ja suojaa. Neutraali suhtautuminen, yhteishuoltajuus ja normien mukainen tapaamisoikeus mahdollistavat perheväkivallan jatkumisen eron jälkeen. Tällöin lapsen etu on toissijainen aikuisen oikeuksien rinnalla.
YK ja EU ovat antaneet jäsenvaltioilleen ohjeita ja suosituksia perheväkivallan vähentämiseksi ja uhrin turvallisuuden varmistamiseksi.
Valtakunnallisessa Stakesin naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisyprojektissa 1998–2002 nämä näkökohdat tulivat hyvin huomioiduiksi. Perheväkivaltatilanteisiin rakennettiin toimintamalli, jossa kiinnitetään erityistä huomiota naisten ja lasten turvallisuuteen.
Ennen huolto- ja tapaamissopimusten tekoa perheväkivallan muodoista ja vakavuusasteesta kerätään tarkkaa ja yksityiskohtaista tietoa ensin äitejä ja sen jälkeen lapsia haastattelemalla.
Väkivaltaisesti käyttäytyvien isien kanssa selvitetään ja arvioidaan heidän kykyään ottaa vastuuta teoistaan. Mikäli riski väkivallan jatkumiselle on olemassa, se on otettava sopimuksissa huomioon.
Lasten turvallisuuden varmistaminen saattaa edellyttää äitien yksinhuoltajuutta, tapaamisten rajoittamista, valvottuja tapaamisia sekä lasten noutoa ja palauttamista kodin ulkopuolella turvatuissa olosuhteissa.
Vakavissa tilanteissa on syytä harkita tapaamisten jäädyttämistä, kunnes väkivallan tekijä voi osoittaa väkivallan olevan hallinnassa ja hoidossa. On todettu, että väkivaltaisesti käyttäytyvät miehet eivät hakeudu avun piiriin ilman selkeitä rajoja, pysäyttämistä ja väkivaltaan puuttumista.
Yhteiskunnan rakenteiden, viranomaiskäytäntöjen ja oikeusjärjestelmän tulee toimia väkivallan uhrien turvaamiseksi. Kun kyse on perheväkivallasta, erotilanne on tutkimusten mukaan vaarallisin vaihe naisille ja lapsille.
Marita Saxén
Vastaukset 5
Vanhimmat
http://www.hs.fi/keskustelu/thread.jspa?threadID=2782&tstart=40
Minusta on hyvä että tähän asiaan kiinnitetään huomiota enemmän. Itse ja kaksi lastamme olimme ja olemme usein erosta huolimatta vieläkin perheväkivallan uhreja. Ennenkuin itse rohkenin aikanaan eka kerran tehdä ilmoituksen asiasta siihen tarvitiin hyvän naapurin tuki ja apu. Eron jälkeen ex-mies kuitenkin edelleen on uhkaillut, vainonnut, kiristänyt ja tehnyt kaikkensa että en voisi jatkaa omaa elämääni. Iso syy tähän on ollut sosiaaliväen silmien ummistaminen ja exän kanssa oleva lasten yhteishuolto. Tilannettamme on nyt jatkunut jo kolmatta vuotta ja tämän vuoden syksyyn mennessä todennäköisesti asia helpottuu. Toiseen kaupunkiin muutto olisi ollut jo kovinkin aiheellista, mutta exä ei antanut lasten muuttaa. Hän tuntee aika lailla lakia ja osaa myös käyttää hyvin hyväkseen porsaanrekiä jos niitä vain on.Mies on psykopaatti eikä se ole jäänyt läheisiltä huomaamatta. Jopa virkamiehet joiden kanssa olen joutunut yhteisiä asioitamme vielä hoitamaan, ovat kertoneet kuinka mies on milloin ok ja milloin ei, kumma vain ettei alueemme sosiaalivirkailija tätä huomaa. Sosiaalivirkailijaa mies edelleen pompottaa mielensä mukaan, jättää taas lapset heitteille ja taas käy anteeksi pyytelemässä sossussa. Tätä on siis jatkunut jo kauan, ja mielestäni asiasta on korkea aika jutella ja paljon!!!!!
Ihan kuin oisi omat kokemukset lukenut.
Jumalalle kiitos, Onneksi selvisimme hengissä. Juuri noinhan se meni. Viisi vuotta todistellessa viranomaisille, ihan kuin siinä ei ollut käsrsimystä tarpeeksi, että parisuhdetta kestin 7vuotta.
Yksinhuoltajuuspäätös oli ratkaisevan tärkeä vaihe kohti toipumista. Samoin suositus valvotuille tapaamisille, joita tosin exä ei noudattanut. Muutaman yksityisen vierailun tosin yritti lasten kouluille tehdä, mutta lapset kasvaessaan protestoivat äänekkäästi vastaan ja yleisen edun vuoksi opettajat eivät enää päästä häiritsemään.
Erosta on 7 vuosi menossa, edelleen itken kun aikaajoin joudutaan lukemaan keltaisten lööppien surullista kertomaa perheväkivallan surullisista päätöksistä.
Itken siksi, ettei vieläkään viranomaiset kykene erottamaan tavallista eroa sairaasta toiminnasta. Tosin itsesyytökset loppuivat myös lyhyeen, kun kauhukseni huomasin koulutetuinpienkin menevän psykon ansaan. Ei ollut enää tarvetta syytellä omaa arviointikykyä pelkästään.
Tietoa on paljon, psykopaattien, luonnehäiriöisten aikaansaamasta toiminnasta. Muistan todella, miten minulle sanottiin ja eroa verrattiin riitaan, johon tarvitaan kaksi. Unohtuiko, että viattomat usein joutuvat uhreiksi syyttömyyttään. Silloin melkein toivoin, että nämä viranomaiset saavat osakseen elämäänsä oman kivan psykon, silloinko vasta ymmärtävät. Tosin vuosien saatossa ymmäsin, että hehän olivat omalta osaltaan psykon uhreja, kun toimillaan lisäsivät lasten ja minun traumoja. Tulivat osallistuneeksi ymmärtämättömyyttään ihmisarvon tuhoamiseen.
Itken, sillä olen vakuuttunut, että jokainen näistä perheistä on jollain tavalla oireillut ennen lopullista päätepistettä. Eriasia on vain, että haluammeko muut nähdä ja toimia rinnallakulkijana ammattillisessa mielessäkin.
Vaan nytpä on aihetta iloonkin, sillä totisesti toivon tämänkaltaisten kannanottojen lisäävän ymmärrystä myös viranomais- lastensuojelun toimintaan.
Ennenkaikkea iloitsen siitä, että me heräämme näkemään lastenedun olevan myös meidän aikuisten etu.
Terapeuttina olen ollut tilanteessa, jossa lastensuojelu uhkasi äitiä huostaanotolla, ellei tämä suostu yhteistyöhön hyvin väkivaltaisen ex-puolisonsa kanssa. Tilanne oli täysin uskomaton ja työntekijät hyvin ammattitaidottomia ja naiveja. Pidän tilannetta yksittäisena, mutta en ainutlaatuisena. Erotilanteissa väkivallan selvittäminen vaatii erittäin hyvää ammattitaitoa ja kärsivällisyyttä, sillä mustamaalamistakin tapahtuu. Mutta riskejä ei tulisi ottaa.
Asian esille otto erittäin tärkeä. Viranomaisten ammattitaitoon tulisi kiinnittää todella paljon huomiota.
olen huomannut, että miten tuhoavaa se toiminta oli. Lailliset asiat saatua järjestykseen, saattoi alkaa oma toipumiseni.
Oli järkyttävää huomata, ettei lasten saaminen turvaan väkivaltaiselta isältään riittänyt. Piti uhrata loputkin terveydestään muutaman ammattitaidottoman ns. asiantuntijan tähden. Olivat niin kyvyttömiä tunnistamaan psykopaatin valhevyyhdit.
No, minkäs teet. Hengissä ollaan ja pääasia on lapset ja luottamus Jumalan uskollisuuteen, ei ihmisestä ole auttajaksi.
Joskus olen tahtonut ottaa yhteyttä näihin ns.asiantuntijaan, joiden uhriksi jäimme. Mutta meninhän itsekkin aikoinaan psykon lankaan, onnistui se koulutetuimmiltakin, tahdon antaa anteeksi.
Totta on sekin, että löytyi niitä todellisiakin asiantuntijoita, jotka omalta osaltaan tukivat minkä ammatillisuuden puitteista pystyivät.
Todelliset ystävät tulivat myös todella tutuiksi.
Se mikä ei tappanut, todellakin vahvisti.
Luulen, että näistä trau