Ahdistaa kaikki

Koitas nyt löytää se duuni jostain edes. Heti kun on mikävaan duuni mistä saa säännöllisen tulon niin bongaat ittelles jonkun vuokra-asunnon siten että se on suht lähellä duunia, äitiäsi ja joitain kavereitasi (ettet erakoidu jossain "hevon perseessä").

Kun noi hommat on hanskassa niin sitten aloitat uuden harrastuksen x jonka myötä pyrit käyttämään vapaa-aikasi jotenkin muutenkin kun murehtimalla. Samalla voit saada uusia tuttavuuksia jos olet avoin mieleltäsi.

Kun vapaa-ajankin puoli on kunnossa niin sitten keskityt pitämään vain lähemmin yhteyttä sosiaalisiin kontakteihisi, haet parempaa duunia ja/tai koulutusta ja alat suunnittelemaan sen myötä oman asunnon ostamista (se kannattaa oikeasti tehdä heti kun on mahdollisuuksia, et halua asua vuokralla vuoskausia kuten minä).

Mennään näillä.

kirjoitan sulle runoja

esim. tällasia

aamulla
ratamon lehdellä
hohtaa helmi
jossakin kuuluu
yökehrääjän
hyrritys
minä silitän sun
poskea
aurinko hohtaa
teltan kattoon
elämä on ihanaa


joo, mun maili [email protected]

Äidlläsi on tarve jakaa omaa pahaa oloaan? Ehkä pystytte toisianne lähestymällä, juttelemalla, itkemällä kääntämään toisenne voimavaraksi.

Oman tulevaisuuden ja pärjäämisen ajattelu liittyy oleellisesti nuoruuteen ja etenkin siihen vaiheeseen kun pitäisi ruveta tekemään isoja ratkaisuja. Sinun ei ole kuitenkaan pakko päättää mitään pitkään aikaan jollet halua tai uskalla.. Itse opisekelen ammattikorkeassa vielä puolitoista vuotta. Tällä hetkellä tuntuu etten vielä sen jälkeen ole valmis "oikeaan" työelämään. Vaikka minulla ammatti sitten onkin, se ei ole velvoite: Voin kokeilla muitakin määräaikaisia töitä, JOS HALUAN. Sinun pitää muistaa ajatella itseäsi: mitä SINÄ haluat?!?!?!

Se että suku neuvoo pienempiään johtui minun kohdallani ainakin siitä että oli vaikeaa todistaa että osaan oikeasti huolehtia itsestäni. Jokapäiväiset puhelut isältä, enolta ja isoäidiltä johtivat siihen että eräissä sukujuhlissa annoin tulla ulos, miltä MINUSTA tuntuu. Sukusi haluaa sinun parastasi, mutta he eívät tajua loukkaavansa ja rajoittavansa valintojasi. Sinun täytyy puhua heille niistä jotta saisit ansaitsemasi läheisten tuen.

Ja, ota lemmikki. Otin itse pienen mäyräkoiran, josta ei todellakaan ole yhtään vaivaa. "Perusvaivat" tietenkin jos niitä vaivoina pitää: Kusettaminen jaaaa.. ruokkiminen. Eiväthän ne mitään vaivaa ole, koska hommatessasi elukan, tiedät että totta kai sen pitää kusta ja syödä!! Asennoituminen!! Koirani on "kasvattanut" minua ihan helvetisti tai lähinnä saanut minut uskomaan että olen tärkeä. Ennen se ei tuntunut niin itsestään selvältä. Nyt kuitenkin itseluottamukseni kasvamisen myötä olen alkanu uskoa omaan tulevaisuuteeni ja "hyvyyteeni"!!

ITSELUOTTAMUS on asia joka sinunkin täytyy saada kohdalleen. Itse olin kuin zombi viisi vuotta, aivan hajalla, kunnes rupesin taistelemaan tuhoisia ajatuksiani vastaan. Nykyään tiedän ja uskon, että olen sen arvoinen, että voin vaatia myönnytyksiä myös läheisiltäni. Jos vittu sukulaiseni ihmettelee, miksi hiukseni ovat liilat ja kuunteleen metallia, olen ymmärtänyt, että sitähän minä haluan: Tunnen itseni minuksi ja nyt kun läheisenikin, jotka ovat pitäneet minua pikkutyttönä ja ressukkana, uskovat hekin minuun. Se tuo taas turvaa ja itseluottamusta ja saan heiltä tukea päätöksiini, koska he luottavat minuun. Ymmärrän miksei luottamus toimi jos asioista ei puhuta. Kenen tahansa ennakkoluulot ovat ymmärrettävästi negatiivissävytteiset esim. nuoria hurjan näköisiä hevareita ketjuineen kohtaan. Se on luonnollista, mutta koska olet suvullesi läheinen, he haluavat oppia ymmärtämään sinua.

Luotat omiin päätöksiisi. Epävarmuus joka sisälläsi myllärtää, yrittää ohjata sinua. Se on osa sinua ja voima, joka koettaa tuuppia sinua oikeeseen suuntaan. Itselläni kamppailu kesti viisi vuotta - siinä ajassa opin tuntemaan itseni. Kun seuraavaksi minua ahdistaa, se tarkoittaa, että minun pitää taas koettaa löytää tie, jolla ahdistus ja epävarmuus kaikkoavat eli tie, joka tuntuu omalta!!

Luota itseesi - teet ratkaisuja omana itsenäsi. Jos päättäisit toisin, et olisi sinä!!
Opettele tuntemaan läheisesi ja hanki se lemmikki :)

Ikävät asiat masentavat yleensä aina. Mutta niistäkin täytyy yrittää löytää positiivisia puolia. Onneksi isovanhempasi ovat kuitenkin jo isovanhempia. He olisivat voineet saada syövän paljon aikaisemminkin. Heillä on ollut ilo olla lastensa ja lasten lastensa kanssa. He ovat saaneet elää jo pitkään(et kertonut heidän ikäänsä, mutta päättelin näin). Tietysti se on ikävää kun läheinen tai joku muu sairastuu, mutta sille me emme voi mitään.
Oletko etsinyt työpaikkaa? Voisitko mahdollisesti mennä jonnekin vähemmän kiinnostavaan työhön vaikka vuodeksi. Saisit yleistä työkokemusta, joka on aina eduksi. Mutta kukaan ei tule sinua kotoa töihin hakemaan. Työpaikan eteen yleensä saa tehdä todella töitä. Jos ja kun pääset töihin, niin sinun on helpompi hakea asuntoa, sillä tiedät kuinka paljon pystyt maksamaan vuokraa kuukaudessa. Sitäkin saa hakea usein urakalla, sillä ainakin yksityiset vuokran antajat ovat tarkkoja vuokralaisistaan ja esimerkiksi luottotietomerkintä vaikeuttaa asunnon saantia.
Ja lemmikeistä sen verran, että jos olet valmis sellaisen ottamaan, niin ota. Minulla on koira ja kyllä hän pentuna tuhosi paikkoja ihan kivasti, mutta nykyään ainoa sotku mikä lähtee, niin on karvat. Sotkevathan lapsetkin. Ja aikuiset.
Koita osoittaa vanhemmillesi, että et ole enää 6-vuotias. Voit myös sanoa sen heille. Tee itsenäisyytesi eteen kaikkesi, sillä se kanattaa todella.
Koita piristyä, elämä on täynnä mahdollisuuksia. Kyllä tämä kesäkin pian loppuu..

Lapsihan sinä vielä olet.
Joskus tulee aika, että pitää
ottaa siivet alleen.
Sit pitää painaa vaan perkeleesti
töitä ja hankkia omakotitalo.
Kyllä jätkiä sitten luuraa
ikkunan alla, kun hankit oman
talon.

miltä susta tuntuu, mä olen 28 v. ja tuntuu vieläkin että se äitin ja isin 12 vuotias pikkutyttö. Osasyy on varmasti minun, koska aina kun jotain tapahtuu soitan ekaksi äidilleni ja äiti sitten kommentoi ja neuvoo... Olen ainut lapsi ja sillä lailla kiltti etten halua aiheuttaa eripuraa tekemällä vanhempieni tahdonvastaisesti. Asun kyllä toisella paikkakunnalla poikaystäväni kanssa onnellisesti avoliitossa, mutta silti tuntuu, että olen liian riippuvainen vanhemmistani. Toisaalta he ovat sitä sortti, jotka kuvittelevat tietävänsä kaiken aina paremmin ja neuvoja riittää.

Mutta lemmikin ottamista suosittelen, varsinkin jos sinulla on paljon aikaa käsissäsi! Se tuo elämään aivan uskomattoman paljon sisältöä, onnenhetkiä ja opettaa. Jos on aikaa sille lemmikille, niin mitä siitä vaikka siitä vähän vaivaa olisikin...? :)

hanki joku työ ja tee töitä vähän aikaa sit muutat omaan kämppään ! niin voit ottaa sen lemmikin... niinq mä tein melkein !! (ei oo lemmikkiä)

Ihmisellä on tapa suojella itseään ajattelemalla,Miten huonosti asiat voisi olla. Unohda sellaset ajatukset ja koita jatkaa elämääsi niitä jokaisella vain yksi elettävänä.. Hyvää jatkoa.

tässä tatu 044-3445576 vapaa mies sinulle ota yhtyyttä muhun 044-3445576 soita mulle heti