lentokoneella suunnistus pimeässä tai sumussa ilman gps-laitteita. Kirkkaalla ilmalla kun näkee maan pinnan, niin silloinhan on helppo suunnistaa kartan avulla, mutta entäs esim. yöllä. Kompassilla näkee suunnan, mutta sivutuuli voi viedä konetta aivan eri suuntaan. Tuulen aiheuttaman virheen pystyisi laskemaan jos tietäisi tuulen nopeuden, mutta mistäs sen yläilmoissa pystyisi mittaamaan kun ei ole mitään kiinteää kohdetta minkä suhteen sen voisi mitata. Suunnistuksessa täytyisi tietää myös koneen nopeus maan suhteen, mutta mittarihan näyttää vain nopeuden ilman suhteen. Tarkoitan nyt perinteistä ilmailua ilman mitään elektronisia laitteita. Tuntuu siis siltä että pimeässä lentäminen on mahdotonta, mutta onhan jo ensimmäisen mailmansodan aikoihin lennetty pimeässä ja sumussa, joten voisiko joku asiantuntija kertoa miten se on mahdollista.
MITEN
ONNISTUU
4789
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
loput, mitä ei varmaksi tiedä. Eli otetaan pe...tuntumalla tuulensuunta ja nopeus niin hyvin huomioon kuin voidaan ja sitten vaan lasketaan mitä se vaikuttaa ohjaussuuntaan ja maanopeuteen. Mutta kyllä sitten ennemmin tai myöhemmin pitää löytää maamerkkejä tai jotain muita visuaalisia kohteita, vaikkapa valomajakoita, kuten ennenvanhaan oli käytössä ennen radiomajakoita, jotta päästään takaisin tarkasti kartalle.
Ensimmäisen maailmansodan aikaan lentämistä huonoissa oloissa vältettiin viimeiseen saakka. Tietenkin yöpommituksia kokeiltiin aluksi ilmalaivoilla ja myöhemmin lentokoneilla, mutta yleisesti ottaen yöllä pyrittiin olemaan maassa.
Sotien välissä alkoivat postilennot, jotka vaativat säännöllistä lentämnistä huonossakin säässä. Aluksi käytettiin ennen nousua tehtyjä laskelmia kääntöpisteistä ja niiden välisestä lentoajasta (dead reckoning), jotka puutteelisten säätietojen takia olivat useimmitan sinne päin. Myös yritettiin suunnistaa taajamien valojen (ja jopa erityisesti asennettujen valomajakoiden mukaan, kuten merellä) mutta sumussa niistäkään ei ole paljoa hyötyä ja kaiken kaikkiaan ruumiita tuli yölennoilla luvattoman paljon.
Toisen maailmansodan aikaan kehitettiin radiosuunnistus ohjaamaan pommikoneiden lentoa yöllä vihollisen kohteisiin. Homma perustui yksinkertaiseen kolmiomittaukseen. Vaikkapa Englannissa oli useita radioasemia, jotka lähettivät vakioteholla signaalia kukin omalla taajuudellaan. Pommikoneessa vastaaotettiin signaalit ja mitattiin vastaanotettu teho. Kun tiedossa oli lähettimien sijainti, niin tehojen perusteella on mahdollista likimäärin laskea lentokoneen sijainti kartalla. Jokaisen koneen ei tarvinnut tätä tehdä, vaan kärjessä lensi erityisiä "path finder" koneita, jotka paikallistivat kohteen ja merkkasivat sen palopommeilla, jotta muut koneet saattoivat vuorostaan käyttää tulipaloja tähtäykseen. Luonnollisesti vihollinen pyrki häiritsemään mittauksia käyttämällä omia asemiaan, joten järjestelmiä piti kehittää jatkuvasti, mutta se on jo toinen tarina.
Sodan jälkeen radiosuunnistuslaitteet tulivat käyttöön myös siviilikoneissa ja ovat edellytyksenä IFR-lentoja suoritettaessa (instrumental flight rules). Eli koneessa on radiovastaanotin, jolla voidaan paikallistaa maa-asemalta lähetetyn signaalin tulosuunta. Usein koneessa on myös lähetin, jonka avulla voidaan arvioida etäisyys maa-asemaan mittaamalla signaalin edestakaiseen matkaan kulunut aika. Näin saadaan myös ilma-aluksen suhteellinen nopeus lähettimeen verrattuna. Siten nykyään jo yhden lähettimen perusteella lentäjä pystyy paikallistamaan koneensa sijainnin suhteessa lähettimeen ja löytämään sijaintinsa kartalta.
Itse asiassa gps on suhteellisen uusi tulokas ilmailussa ja ammattiliikenne suunnistaa edelleen radiosuunnistusta käyttäen kaikissa olosuhteissa. Edes kirkkaalla säällä ei liikennekonetta koskaan navigoida maamerkkien perusteella, vaan kaikki lennot suoritetaan IFR lentoina. Myöskään pienkonetta ei saa lentää IFR olosuhteissa (yöllä, sumussa yms) ilman IFR-varustusta ja lentäjän vastaavaa kelpuutusta.
Niin VOR DME ADF kartan ja kompassin lisäksi ,hyvin pysyy reitillä.Toki vaatii harjoittelua .
GPS on kaikkein paras kylläkin ,mutta joskus epäluotettava ja vaikea käyttää.
aloittelivat yöpommitusta Toisessa maailmansodassa käyttämällä
erityisiä lentokonekäyttöön tarkoitettuja sekstantteja, eli
turvautuivat astronomiseen navigointiin.
Suunnistustarkkuus ei ollut kovin kaksinen, esimerkiksi
Skodan tehtaita pommitettaessa lähimmät pommit osuivat
50 mailin päähän maalista. Jotenkin koneet kuitenkin pääsivät
takaisin kotiin, ja lentäjät ilmoittivat loistavasta menestyksestä.
Vasta parin vuoden ihmettelyn jälkeen kehitettiin kunnolliset
radionavigointisysteemit, kuten GEE, Oboe ja LORAN.
Saksalaisilla oli oma Lorentzin navigaattoriin perustuva Knickebein
valmiina jo sodan alkaessa, tosin englantilaiset alkoivat häiritä
niitä heti, kun ne otettiin käyttöön. Menestys oli vaihtelevaa, ja
usein saksalaiset onnistuivat, toisinaan taas jäivät kiertämään
kehää Englannin taivaalle.
Lontoo on sen verran helposti havaittava kohde, että sen löytää
kuuttomanakin yönä, joten sen satamat olivat aika suosittu kohde.
Täysin pimeää ei ole kuuttomanakaan yönä, sillä Auringon päivällä
kuumentaman ionosfäärin jälkihehku valaisee maaston ja ilmalaivat
aika mukavasti.
Yöhävittäjät toimivat erittäin aktiivisesti jo ensimmäisessä maailmansodassa.
Tosin pilvisellä ilmalla tuo ionosfäärin tai kuun valo ei auta, mutta
eivät silloin ilmalaivatkaan lentäneet.