Elämäni Musiikkia

Ohessa pientä tekstiä itsestäni ja musiikin sekä erään bändin vaikutuksesta elämääni. Kirjoitin tuon 2.7, haluaisin jotakin arvostelua kirjoituksestani..

Mitä olisikaan elämä ilman musiikkia? Hiljaista, rauhallista? Ei, tyhjää, tunteetonta. Ainakin joiltakin osin. Jo alkuaikojen ihmiset ovat saanet aikaan erilaisia rytmejä, jotka ovat kuulostaneet silloin hyvältä. Olisiko se ollut alku taiteelle, joka tästä maailmasta ei koskaan kuole?

En ole ollut vaikuttamassa maailmaan Elviksen ja Beatlesin aikoina, joten aiheeni ei käsittele sitä aikakautta. Kirjoitan elämäni musiikista, aiheesta, jolla on ollut suuri vaikutus elämääni erilaisissa tilanteissa.

Synnyin 4. heinäkuuta 1985. Isälleni musiikki oli hyvin tärkeätä, joten häneltä varmasti tämän saman innostuksen olen perinyt. Isä tykkäsi erilaisista rock-bändeistä, niistä samoista, joita kuunteli ja soitti jo ollessaan nuori. Jo lapsina vanhempamme pakkasivat meidät mukulat mukaan erilaisiin rock-tapahtumiin, parhaiten muistan pienen Palmurock-tapahtuman Parkanossa, jossa kävimme useinakin kesinä.
Suomainen Eppu Normaali onkin vaikuttanut suuresti suomalaiseen musiikkiin, ja synnyinvuodestani tehtiinkin miltein kaikkien tuntema biisi, Vuonna -85.
Isäni lauloi sitä minulle useasti jo ollessani lapsi. Ja myöhemmin v. 2004 olleissa häissäni, isäni aloitti puheen kappaleen sanoilla Vuonna -85, kauan on aikaa siis. Se sopi täydellisesti siihen, kuinka omasta lapsuudestani kerrottiin, olinhan kasvanut musiikin ympäröimässä perheessä.

En koskaan ollut niitä lapsia, jotka tekivät piirustuksia tai hyppivät narua. Olihan minulla harrastuksia, mutta suurin osa ajastani kului omassa huoneessani, kasettisoittimesta kuunnellessani milloin mitäkin musiikkia. Taisin pilata vanhempani rauhalliset tv-illat jumputtaessani samoja lauluja kerrasta toiseen volyymit kaakossa. Tosin kovaa kieltämistä en koskaan saanut kuulla, luulen, että he ymmärsivät rakkauteni musiikkiin. Olisihan sitä voinut hieman pienempäänkin ääntä pitää, mutta kappaleet eivät tuntuneet kuulostavan miltään, elleivät ne soineet todella kovaa. Samaa mieltä olen asiasta vieläkin, vielä kun saisi omakotitalon, niin en häiritsisi harrastuksellani naapureita.
En voi sanoa, että olisin koskaan soittanut itse musiikkia. Yritystä kyllä oli, isä yritti opettaa minulle kitaran soittoa, siskoni soittaessa jo bassoa. Se ei osoittautunut minun jutukseni, jossain koulubändeissä ja kuoroissa lauloin vain vähän. Ainoa mitä halusin tehdä, oli kuunnella kappaleita ja sanoja, ymmärtää niiden merkitystä.

Vuosien varrella keräilin erilaisia kasetteja ja CD:tä. Suurin osa silloin joskus vuonna 1995,oli sellaista suomalaista pop-musiikkia. Koulun ja Köyliön Lallintalon diskoissa suurimpia hittejä olivat Spice Girls ja Backstreet Boys. Se ei koskaan ollut minun juttuni, vaikka jostain kappaleista pidinkin ja joka pippaloissa olinkin. Silloin en vielä tiennyt, mitä tai mikä olisikaan se, joka elämäni täysin muutti ja sydämeni kokonaan vei. Joitakin alkuajan vaikutteita taisin saada siskoltani, joka kuunteli tuolloin Sepulturaa ja Nirvanaa. Olivathan ne ihan hyviä, mutta ei kuitenkaan sitä mitä todella etsin ja todella sopisi minulle.

Niihin aikoihin kun täytin sen kunnioitettavat 12 vuotta, kuulin ensimmäisen kerran bändistä nimeltä Metallica. Oli kesä 1997, se oli aikaa, jolloin Metallican Load –albumi oli jo ilmestynyt ja ReLoad vielä talvella tulossa. Aiemmin olin nähnyt tv:n musiikkivideo-ohjelmissa Metallican Load-albumin ainakin King Nothing:n ja Hero of the day:n videot. Load taisi olla ensimmäinen levy, jonka Metallicasta kuulin. Hassua tosin, sehän oli se kaikista haukutuin Metallican levy, joka muutti monen käsityksen Metallicasta. Mutta no, enpä olisi uskonut äitini ostaneen 11-12-vuotiaalle levyn, jonka kannessa on verta ja kirves, sekä teksti Kill Them All.
Load vaikutti siihen, että ylipäätään kuulin Metallicasta, yhtyehän oli tuolloin paljon julkisuudessa. Sitten kun lasketaan päälle vielä nämä erilaiset musiikkivideo-äänestys-ohjelmat, siellähän pyöri kaikki uutuudet.
Niin tai näin, pidin Metallicasta alusta asti. Olin etsinyt tuollaista suurta bändiä, joka soittaa heviä/rockia, mutta kuitenkin laulajan ääni on tavallinen, ei sellainen mörisevä. James Hetfieldillä oli ihan uskomaton ääni, sitä ei voinut olla huomaamatta.
Loadiin vielä palatakseni, se ei kuitenkaan ollut ensimmäinen Metallican levy, minkä ostin. Minulla oli sen biisejä nauhoitettuna jossain kasetilla. Pian halusin ostaa oikean CD:n, mutta en hankkinut Loadia vielä. Ensimmäinen levyni todellakin oli Metallican Kill Them All. Ero oli melkoinen näin 12-vuotiaan korvissa, mutta Seek and Destroy kolahti heti. Se oli niin upea kun kuulin sen ensi kerran huoneessani, kitarasoolot olivat parhaimmat.
Elämäni siitä hetkestä eteenpäin oli täysin myyty Metallicalle. Olin nyt kuullut vanhimman ja uusimman Metallican levyn, silloin ajattelin, ettei välissä olevat levyt voi kovin huonoja olla. Eiväthän ne todellakaan olleet, aina vain parani ja tiesin löytäneeni minulle täydellisesti sopivan bändin. Musiikin, joka oli kuin minua ja tulisin muistamaan sen aina.

Ostaessani Kill Them All:a jostain Turun Hansakorttelin musiikkikaupasta, muistan elävästi myyjän ilmeen, kun sellainen 12-vuotias tyttö tuo tiskille Metallican vanhimman levyn. Myyjä oli jokin vanhempi pitkätukkainen heavymies, taisi todella ajatella, että onkohan tuo tosissaan..
Tuona aikoina ainakaan kotikäyttöiset internetit eivät toimineet hyvin, joten en löytänyt oikein mistään tietoja Metallicasta. Näin jälkikäteen ajateltuna, Black Album olisi varmasti sopinut tuolloin käteeni paremmin. Toisaalta oli hyvä, että ostin ensin vanhimman levyn, näin pääsin sisälle Metallican ihan alkuaikoihin ja trashmetalliin.
Selailin vanhoja lehtiä kaiken aikaa, löysin koko ajan uutta tietoa Metallicasta. Kaiken kirjoitin ylös moneen paikkaan ja lopulta muistin melkein kaiken ulkoa Metallicasta ja sen jäsenistä, mitä siitä vain voi tietää. Sellainen krääsän keräily ja huoneen tapetointi julisteilla oli samalla minulle kuin harrastus. Erityisesti alusta asti pidin hirveästi rumpali Lars Ulrich:sta, ehkä hänessä vetosi sellainen eurooppa-maalaisuus ja tyylinsä puhua ja tehdä asioita. Olinhan samoihin aikoihin murrosiän kynnyksellä, ja tuollainen ylenpalttinen ihailu ja fani-hulluus kuuluivat siihen. Metallican musiikki auttoi minua monella tapaa, se sai minut aina hyvälle tuulelle. Ystäväni eivät ymmärtäneet Metallican musiikin eikä faniuteni päälle, mutta se ei minua hidastanut. Kun lähdettiin vaateostoksille, minä lähdin mukaan, mutta suurin osa ajastani meni levykaupoissa.
Vuodessa olin hankkinut kaikki loputkin Metallican silloin julkaistut levyt. Aika tuntuu paljolta, mutta muistetaan, että asuin vielä tietysti kotona ja viikkorahoilla säästin ja muuten kinusin rahaa vanhemmilta levyihin. Master of puppets, Ride the lightning ja …And justice for all olivat todella mahtavia albumeja. Pidin todella silloin uusimmasta ReLoad-albumistakin. Sen julkaisupäivänä en varmaan koskaan ole polkenut pyörällä niin lujaa kun silloin koulusta levykauppaan. Mutta Black album upposi minuun täysin. Olinkohan koskaan kuullut mitään niin mahtavaa kuin Enter Sandman tai The Unforgiven? En varmaankaan.

Aika kului, olin Loimaan ylä-asteella, ja taistelin koulutöiden ja tunne-elämän kanssa. Meillä oli mahtava kaveriporukka, bileet lisääntyivät ja kaljaakin virtasi. Edelleen minulla oli se pieni oma juttuni, Metallica. Eräs ystäväni Tiia piti siitä tuolloin myös, mutta myöhemmin taisi unohtaa koko musiikkityylin ja siirtyi rap- ja sellaisen tyylin musiikkiin. Olin koulun tunnettu Metallica-tyttö, tuollaisen nimen kuulin aina välillä, se oli aika hauskaa. Mutta sellainen minä olin, se todellakin sopi minulle.
Helmikuun 19. päivänä 1999 elämäni muuttui. Sairastuin yllättäen aivokalvontulehdukseen sen viedessä melkein henkeni. Olin teholla viikon ja 2 viikkoa tavallisella osastolla. Olin koulusta pois pari kuukautta sairaslomalla kotona, ja noin puoli vuotta siitä meni, että olin fyysisesti jälleen kunnossa. Miten se sitten muutti elämäni, se vei kuuloni.

Ei kokonaan kuitenkaan kuin hetkeksi vain. Makasin tuolloin sairaalassa miltein täysin kuurona, kuulin vain jotakin ääniä, mutta sanoista en saanut mitään selvää, minulle jouduttiin kaikki asiat kirjoittamaan. Olin aivan sekaisin teho-osasto-viikon jälkeen, en kuullut mitään, en ymmärtänyt mitään, en tuntenut ketään.
Meni muutama päivä, kun onneksi jo olin sen verran tajuissani, että tunsin perheeni jäsenet ja ylipäätään ymmärsin, että olen sairaalassa. Sitä en ymmärtänyt moneen päivään, miksi kaikki kirjoittavat. No minä viisaana kirjoitin heille takaisin ja enkä ymmärtänyt sitten millään, miksi minun ei tarvitse kirjoittaa heille, mutta heidän tarvitsi. Paljon myöhemmin tullessani enemmän tajuihini, vasta ymmärsin, että kuuloni oli mennyt.
Kuulin pian jo vähän paremmin, mutta edelleen minulle puhuttiin joko hyvin hitaasti tai kirjoitettiin. Hassua tosin, kaikesta sekavuudesta huolimatta pyysin isääni nauhoittamaan minulle kasetille joitakin Metallican kappaleita levyiltäni. Myöhemmin ajattelin, että kumma kyllä kirjoitin laulujen nimet täysin oikein, vaikka mistään muusta en ymmärtänyt mitään. Metallica oli siis todella syvällä sydämessäni.
Kun kuuntelin myöhemmin musiikkia siellä sairaalassa, kauhukseni huomasin, että en saa kappaleista mitään selvää. Se oli kuin yhtä mörinää vain, vaikka välillä kokeilin jotain poppiakin. Se oli minulle todella vaikea hetki huomata, etten ehkä koskaan kuulisi puhtaasti mitään enkä varsinkaan Metallicaa enää, bändiä, joka oli ollut minulle niin tärkeä. Onneksi kuitenkin olin kasvanut ajattelemaan positiivisesti, olin todella lähellä päästä hengestäni vain 13-vuotiaana, joten osasin olla kiitollinen siitä. Kuuloni oli parantumassa koko ajan, joten jaksoin uskoa, että vielä musiikista selvää saisin. Kuuloni ei koskaan parantunut täydellisesti, käytän kuulolaitteita kummassakin korvissa lopun ikääni, mutta ainakin toiveeni toteutui ja sain jatkaa rakasta harrastustani taas.
Pian kotiin pääsyn jälkeen sain selvää musiikista korvalappujen kanssa kuunneltuna, se oli ehkä elämäni hienoimmista hetkistä, taas sain kuulla Metallicaa. Kuulo parantui vieläkin ja musiikki kuuluu ihan yhtä hyvin kuin ennen sairauttakin.

Kesä 1999 saapui vihdoin ja riensimme koulusta kesälomalle. En saanut vielä toipumisen takia mennä kesätöihin, joten loikoilin sen kesän kotona ja kavereiden kanssa. Tarkalleen 7 vuotta sitten, 2.7.1999 Metallica saapui Turun Ruisrockiin, jonne lähdin kaverini Tiian ja isäni kanssa. Isästä oli suuri apu siellä, meidät oltaisiin aika lailla tallottu maahan, kun Metallica ilmestyi lavalle. Onko se sitten kännisten suomalaisten öykkäröintiä vai mitä, mutta siellä todella tönittiin ja lujaa. Olimme aluksi aika lähellä lavaa, mutta menimme kauemmas, kun siellä ei meinannut pysyä pystyssä. Unelmani oli toteutunut, näin viimein Metallican livenä. On siitä valokuviakin, mutta eipä bändin jäsenet niissä kuvissa kauhean hyvin näy. Keikka oli aivan mahtava, loppukesän taidettiin Tiian kanssa puhua pelkästään siitä, miten hienoa siellä oli!

Ylä-aste aika meni lopulta todella äkkiä, kuuntelin Metallicaa ja ostin uudet levyt kun niitä tuli. Jason Newstedhän jätti bändin 2001, ja bändi ajautui samalla kriisiin erilaisten yhteensattumien vuoksi. Itse olin päässyt kovimman murrosiän yli ja lähdin Turkuun opiskelemaan. Asuntolaan en laittanut enää paljoa julisteita, eihän se kuitenkaan ollut sellainen oma huone. Metallican kuuntelu jäi samalla vähän vähemmälle, kaikki aikani meni silloisen poikaystävän Mikon kanssa. Mikko oli taas niin kuin kaikki muutkin, eivät ymmärtäneet musiikkimakuni päälle. Mutta eipä se minua haitannut, niinhän se oli aina ennenkin ollut.
Metallica vetäytyi täysin julkisuudesta samoihin aikoihin, heistä ei kuulunut mitään. Se aika kuitenkin taltioitiin v. 2003 julkaistulla Some kind of monster -dokumenttielokuvalla. Metallica oli hajoamaisillaan tuolloin, mutta onneksi saivat lopulta asiat kuntoon ja löysivät uuden basistin Robert Trujillon. Uusi albumi St. Anger ilmestyi, silloin kirjoiteltiin paljon Metallican olevan enemmän voimissaan kuin koskaan. Sitähän se todella näytti olevan, oli todella suuri helpotus kun Metallican James Hetfield, Lars Ulrich ja Kirk Hammett saivat ratkaistua ongelmansa ja löysivät heille täysin sopivan basistin.

Metallica oli keikalla Helsingissä v.2004, joka kuitenkin minulta jäi väliin. Oli siinä samassa valmistujaisjuhlat ja muuta, mutta todella on harmittanut kun en sinne mennyt.
Onneksi kuitenkin lähdin juuri pari viikkoa sitten Tallinnaan isäni kanssa. Pyysin isääni mukaan, koska hänkin tykkää Metallicasta ja meillä on kivaa keskenämme.
Metallica on vielä parhaillaan Escape from the studio ’06 –kiertueella, jolla siis Tallinnassa esiintyivät 13.6.2006. Kiertue lähti Saksasta ja päättyy Koreaan. Tallinnassa Song Festival Grounds –festareilla oli ihmisiä 80 000. Keikka oli aivan uskomaton, Turussa väkeä oli jotain 20 000, joten siinä oli aikamoinen ero. Oltiin todella hyvällä paikalla, aika edessäkin, ei ollut sellaista tönimistä kuin olisin luullut. Onneksi tällä kertaa skriineistä eli niistä tauluista näki hyvin Metallican. Robert Trujillo sopi bändiin kuin nakutettu, basso oli täysin erilainen kuin Newstedin soittamana.
Metallica juhli kiertueella Master of Puppets –albumin 20-vuotissyntymäpäivää, ja ja esitettäviin kappaleisiin kuului myös Orion, joka oli Cliff Burtonin oma biisi. Sitä ei ollut esitetty sitten Burtonin kuoleman. Trujillo veti sen todella hienosti ja muistivat Cliff Burtonia todella hienosti.
Taas olin saanut nähdä Metallican, ja yhtään keikkaan en enää halua jättää väliin!

Tätä kirjoittaessani olen oikeastaan taas siinä pisteessä kuin silloin joskus v.1999. Olen naimisissa nyt Mikkoni kanssa, mutta silti taas minulla on enemmän aikaa itselleni Mikonkin ollessa paljon iltavuorossa. Taas on niin, että voin istua kotona vaikka kuinka kauan kuunnellen musiikkia. En tässä välissä Metallicaa koskaan unohtanut, tuntui vain niin paljon olevan kaikkea muuta. Ei ollut tällaista aikaa, että voin olla vain kotona tekemättä mitään.

Lämmin kiitos Metallicalle: James Hetfield, Lars Ulrich, Kirk Hammett ja Robert Trujillo. Kiitos kaikesta siitä, mitä elämääni olette tuoneet. Olisin aivan erilainen ilman teitä.
Tämä oli siis Elämäni Musiikkia, minun tarinani siitä, miten musiikki voi ihmiseen vaikuttaa. En usko koskaan edes vanhempana löytäväni mitään yhtä hienoa ja suurta kuin Metallica. Mutta eihän minun tarvitse, elämässäni ja sydämessäni on aina Metallica.