Tämä on... Jaa, sanokaa te. Alulle pitäisi ainakin tehdä jotain.
__________________________________________________________
Sisällä huoneistossakin tuoksui sade. Ukkonen tunkeutui jokaiseen ihohuokoseeni ja kiersi hengityselimistöni ahdistukseen. Koiranilmaksi sanoivat. Hah. Koirani ainakin oli yksi niistä takuuvarmoista, jotka eivät nokkaansa ulos pistäisi koko päivänä. Änkesin itseni lattiatasoon ja tiirailin sängyn alle. Vastaan tuijottivat peileinä valoa heijastavat silmät. Melkein tunsin läähätyksen kasvoillani. Koirani ei ollut kovin urhea tapaus. Se muistutti kaimaansa Nipsua: pieni, ruskea, ahne ja pelokas elukka. Ainoana erotuksena muumiotukseen koirani todella välitti muistakin kuin itsestään, ainakin minua se suorastaan palvoi. Nyt se ei osoittanut minua kohtaan lainkaan mielenkiintoa: ukkonen sai sen aina vähän sekaisin.
Kiersin huoneesta toisiin tietämättä mitä tekisin ja osaamatta olla tekemättä mitään. Lopulta käperryin sohvannurkkaan lukemaan. Valtaisa räsähdys vavisutti taivasta. Nipsu ampaisi ovenkarmeja kolauttaen syliini. Sen karvaiselta naamalta kuvastui pelko. Tunsin ruumiissani, kuinka se tärisi. Odotin kauhulla seuraavaa jyrähdystä. Kun se tuli, koira loikkasi alas, juoksi ulos huoneesta ja minä tietysti perässä. Ennen makuuhuoneen ovea pysähdyin kuin seinään. Makuuhuoneen ja vessan välisen käytävän lattiassa oli reikä. Nipsu oli mennyt siitä. Nipsua ei näkynyt missään. Aivoni kieltäytyivät laskemasta yhteen. Silmäni eivät suostuneet näkemään, vaikka tuijottivatkin ammollaan eteenpäin.
Reikä oli musta. Itse asiassa se muistutti jonkinlaista halkeamaa naarmuuntuneessa parkettilattiassa. Hiihdin henkeäni pidätellen lähemmäs reunaa. Se väreili. Sisälle oli vaikea katsoa, sillä katse hämääntyi pyörteilevästä ilmasta eikä tavoittanut kiinnepisteitä mustuudesta. ”Nipsu!” huhuilin käheästi. Hiljaisuus hyökyi korviini voimakkaampana kuin mikään aikaisemmin kokemani. Halkeama ei pitänyt mitään ääntä, vaikka olikin alituisessa liikkeessä. Peräännyin vauhdilla ja iskin kyynärpääni lipaston kulmaan. Haukoin henkeäni yhtä paljon kivusta kuin pelostakin. Valahdin lattialle. Sormeni hieroivat kyynärpäätäni nykivin liikkein. Sillä hetkellä tuntui, etten osaisi lopettaa.
Kahdessa päivässä olin kuitenkin lähes tottunut. Olin pedannut itselleni vuoteen olohuoneen sohvalle. Naapurille ilmoitin, että vessamme ei vetänyt ja putkimies tuli vasta kolmen päivän kuluttua (”Jos ihan pari päivää voisin käydä teidän vessassa? Niin, jos siitä vain ole kauheasti vaivaa…”) Joskus kahvihetkinä tiputtelin pullanmurusia aukkoon ja silmät ristissä seurasin, miten ne liukenivat tyhjyyteen. Selkäpiitäni karmi, kun ajattelin viatonta koiraparkaani. Joutuessani kulkemaan monta kertaa päivässä halkeaman ohi, kiinnostukseni sitä kohtaan lisääntyi epämiellyttävällä tavalla. Mieleni kirkui minua pysymään kaukana, mutta järjetön mielenkiinto veti minua. Erään kerran en voinut vastustaa kiusausta, vaan hivuttauduin niin lähelle halkeaman reunaa kuin uskalsin. Äärimmäisen varovaisesti työnsin pikkusormeni reunan yli. En tuntenut mitään. Kiskaisin paniikissa käteni pois ja tuijotin siistiä kohtaa, jossa aiemmin oli ollut sormi.
Välillä minun tuli oikein ikävä pikkurilliäni. Lohduttauduin ajatuksella, ettei se sentään ollut nimetön. Vihkisormuksen katoaminen olisi sentään ollut melko ikävä tapaus. Siitä johtui mieleeni, miten kummassa selittäisin asian paraikaa työmatkallaan viihtyvälle Eskolle. Sormesta hän luultavasti selviäisi hyvin, mutta koira saattaisi olla liikaa. Hieman hämärästi tuumailin, että itse halkeamakin voisi mahdollisesti aiheuttaa jonkinlaista hämmennystä. Pidin sitä itse jo tavallisena elämäni osana, joten nämä ajatukset katkesivat pian jättäen jälkeensä vain häiritsevää suhinaa. Mietteissäni olin jälleen unohtunut halkeaman ääreen. Seisoin nyt lähempänä kuin koskaan aikaisemmin: jos olisin perääntynyt, sukassani olisi isovarpaan kohdalla varmasti paistanut reikä. Oikeastaan se oli aika kaunis. Mustaa pyörrettä, jonka näki, mutta joka ei kuitenkaan ollut mitään. Sen ympärillä leijaili kevyt kosteuden tuoksu ja aavistus sähköä, joka toi mieleen helteiset hetket myrskyn alla. Oikeastaan se oli hyvin kaunis. Kiehtova.
(Esko-parka)
Esko oli loistavalla tuulella. Asiakkaat olivat olleet suopeita ja jopa kehaisseet toimitusten laatua. Uudesta tuotantoartikkelista oli päästy yhteisymmärrykseen sulassa sovussa. Väsymys toki painoi miehen silmänalusia, mutta kotiin saapuminen virkisti kummasti. Pysähtyessään ovelleen Esko hieman ihmetteli, miksei Nipsu ollut haukkunut kuullessaan soran rahinan, ja miksei Aino ollut ovella vastassa kuullessaan Nipsun haukkuvan. Ovi oli auki. Esko tömäytti matkalaukun tuulikaapin lattialle ja heitti avainnipun ja lompakon eteisen lipaston päälle. Valot paloivat. Huoneistossa vastaan leyhähti ummehtunut ilma, jotenkin kostea. ”Moi!” Esko huusi, vaikka heti sisään astuessaan oli aistinut talon tyhjyyden. Keittiö oli tyhjä, samoin olohuone. Jostain syystä olohuoneen sohvalla oli sijaamaton peti. Esko tuijotti. Hän tiiraili makuuhuoneeseen päin ja havaitsi, että ovi oli kiinni. Kahdella askeleella hän harppasi ovelle ja paiskasi sen auki. Ei ketään, tyhjä sänky, tyhjä. Esko kääntyi ja kurkisti varmuuden vuoksi vielä vessaan. Pyttyä ei ollut vedetty. Vaistomaisesti Esko kiskaisi nupista. Vesi valui istuimen reunan yli lattialle. Esko oli hyvin järkyttynyt.
__________________________________________________________
Sisällä huoneistossakin tuoksui sade. Ukkonen tunkeutui jokaiseen ihohuokoseeni ja kiersi hengityselimistöni ahdistukseen. Koiranilmaksi sanoivat. Hah. Koirani ainakin oli yksi niistä takuuvarmoista, jotka eivät nokkaansa ulos pistäisi koko päivänä. Änkesin itseni lattiatasoon ja tiirailin sängyn alle. Vastaan tuijottivat peileinä valoa heijastavat silmät. Melkein tunsin läähätyksen kasvoillani. Koirani ei ollut kovin urhea tapaus. Se muistutti kaimaansa Nipsua: pieni, ruskea, ahne ja pelokas elukka. Ainoana erotuksena muumiotukseen koirani todella välitti muistakin kuin itsestään, ainakin minua se suorastaan palvoi. Nyt se ei osoittanut minua kohtaan lainkaan mielenkiintoa: ukkonen sai sen aina vähän sekaisin.
Kiersin huoneesta toisiin tietämättä mitä tekisin ja osaamatta olla tekemättä mitään. Lopulta käperryin sohvannurkkaan lukemaan. Valtaisa räsähdys vavisutti taivasta. Nipsu ampaisi ovenkarmeja kolauttaen syliini. Sen karvaiselta naamalta kuvastui pelko. Tunsin ruumiissani, kuinka se tärisi. Odotin kauhulla seuraavaa jyrähdystä. Kun se tuli, koira loikkasi alas, juoksi ulos huoneesta ja minä tietysti perässä. Ennen makuuhuoneen ovea pysähdyin kuin seinään. Makuuhuoneen ja vessan välisen käytävän lattiassa oli reikä. Nipsu oli mennyt siitä. Nipsua ei näkynyt missään. Aivoni kieltäytyivät laskemasta yhteen. Silmäni eivät suostuneet näkemään, vaikka tuijottivatkin ammollaan eteenpäin.
Reikä oli musta. Itse asiassa se muistutti jonkinlaista halkeamaa naarmuuntuneessa parkettilattiassa. Hiihdin henkeäni pidätellen lähemmäs reunaa. Se väreili. Sisälle oli vaikea katsoa, sillä katse hämääntyi pyörteilevästä ilmasta eikä tavoittanut kiinnepisteitä mustuudesta. ”Nipsu!” huhuilin käheästi. Hiljaisuus hyökyi korviini voimakkaampana kuin mikään aikaisemmin kokemani. Halkeama ei pitänyt mitään ääntä, vaikka olikin alituisessa liikkeessä. Peräännyin vauhdilla ja iskin kyynärpääni lipaston kulmaan. Haukoin henkeäni yhtä paljon kivusta kuin pelostakin. Valahdin lattialle. Sormeni hieroivat kyynärpäätäni nykivin liikkein. Sillä hetkellä tuntui, etten osaisi lopettaa.
Kahdessa päivässä olin kuitenkin lähes tottunut. Olin pedannut itselleni vuoteen olohuoneen sohvalle. Naapurille ilmoitin, että vessamme ei vetänyt ja putkimies tuli vasta kolmen päivän kuluttua (”Jos ihan pari päivää voisin käydä teidän vessassa? Niin, jos siitä vain ole kauheasti vaivaa…”) Joskus kahvihetkinä tiputtelin pullanmurusia aukkoon ja silmät ristissä seurasin, miten ne liukenivat tyhjyyteen. Selkäpiitäni karmi, kun ajattelin viatonta koiraparkaani. Joutuessani kulkemaan monta kertaa päivässä halkeaman ohi, kiinnostukseni sitä kohtaan lisääntyi epämiellyttävällä tavalla. Mieleni kirkui minua pysymään kaukana, mutta järjetön mielenkiinto veti minua. Erään kerran en voinut vastustaa kiusausta, vaan hivuttauduin niin lähelle halkeaman reunaa kuin uskalsin. Äärimmäisen varovaisesti työnsin pikkusormeni reunan yli. En tuntenut mitään. Kiskaisin paniikissa käteni pois ja tuijotin siistiä kohtaa, jossa aiemmin oli ollut sormi.
Välillä minun tuli oikein ikävä pikkurilliäni. Lohduttauduin ajatuksella, ettei se sentään ollut nimetön. Vihkisormuksen katoaminen olisi sentään ollut melko ikävä tapaus. Siitä johtui mieleeni, miten kummassa selittäisin asian paraikaa työmatkallaan viihtyvälle Eskolle. Sormesta hän luultavasti selviäisi hyvin, mutta koira saattaisi olla liikaa. Hieman hämärästi tuumailin, että itse halkeamakin voisi mahdollisesti aiheuttaa jonkinlaista hämmennystä. Pidin sitä itse jo tavallisena elämäni osana, joten nämä ajatukset katkesivat pian jättäen jälkeensä vain häiritsevää suhinaa. Mietteissäni olin jälleen unohtunut halkeaman ääreen. Seisoin nyt lähempänä kuin koskaan aikaisemmin: jos olisin perääntynyt, sukassani olisi isovarpaan kohdalla varmasti paistanut reikä. Oikeastaan se oli aika kaunis. Mustaa pyörrettä, jonka näki, mutta joka ei kuitenkaan ollut mitään. Sen ympärillä leijaili kevyt kosteuden tuoksu ja aavistus sähköä, joka toi mieleen helteiset hetket myrskyn alla. Oikeastaan se oli hyvin kaunis. Kiehtova.
(Esko-parka)
Esko oli loistavalla tuulella. Asiakkaat olivat olleet suopeita ja jopa kehaisseet toimitusten laatua. Uudesta tuotantoartikkelista oli päästy yhteisymmärrykseen sulassa sovussa. Väsymys toki painoi miehen silmänalusia, mutta kotiin saapuminen virkisti kummasti. Pysähtyessään ovelleen Esko hieman ihmetteli, miksei Nipsu ollut haukkunut kuullessaan soran rahinan, ja miksei Aino ollut ovella vastassa kuullessaan Nipsun haukkuvan. Ovi oli auki. Esko tömäytti matkalaukun tuulikaapin lattialle ja heitti avainnipun ja lompakon eteisen lipaston päälle. Valot paloivat. Huoneistossa vastaan leyhähti ummehtunut ilma, jotenkin kostea. ”Moi!” Esko huusi, vaikka heti sisään astuessaan oli aistinut talon tyhjyyden. Keittiö oli tyhjä, samoin olohuone. Jostain syystä olohuoneen sohvalla oli sijaamaton peti. Esko tuijotti. Hän tiiraili makuuhuoneeseen päin ja havaitsi, että ovi oli kiinni. Kahdella askeleella hän harppasi ovelle ja paiskasi sen auki. Ei ketään, tyhjä sänky, tyhjä. Esko kääntyi ja kurkisti varmuuden vuoksi vielä vessaan. Pyttyä ei ollut vedetty. Vaistomaisesti Esko kiskaisi nupista. Vesi valui istuimen reunan yli lattialle. Esko oli hyvin järkyttynyt.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.