http://www.tiede.fi/arkisto/artikkeli.php?id=670&vl=2006
Mistä tietää, että eläimeen sattuu? (07.07.2006)
Teksti:Helena Telkänranta
Käyttäytymisestä ja elimistön reaktioista voi päätellä paljon,
samoin hermoston rakenteesta. Ainakin sellaiset eläimet,
joilla on kipureseptoreja ja aivot, todennäköisesti kärsivät kivusta.
Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2006
Kirjolohi kiertelee levottomasti akvaariossa ja hieroo suutaan pohjaan.
Sillä on ongelma. Tutkija Lynne Sneddon skotlantilaisesta Edinburghin
yliopistosta on juuri ruiskuttanut sen huuliin etikkahappoa.
Kun muu ei auta, kala alkaa huojua paikallaan. Tutkijoiden kulmakarvat
kohoavat. Tätähän luulisi näkevänsä apinahäkissä eikä akvaariossa.
Nisäkkäiden tiedetään joskus turvautuvan merkityksettömän liikkeen
toistamiseen, koska se saa elimistön tuottamaan pieniä määriä endorfiineja
kivunlievittäjiksi.
Muutkin samaan käsittelyyn joutuneet kirjolohet hierovat huuliaan tai
huojuvat. Jotkin kieltäytyvät syömästä ja ”läähättävät” eli leyhyttelevät
kiivaasti kiduksiaan. Paitsi yksi joukko – ne, joihin tutkijat tuikkaavat
morfiinia. Nisäkkäillä morfiinin tiedetään poistavan kivun tunnetta, ja
kuinka ollakaan: morfiinia saatuaan kalatkin rauhoittuvat ja palaavat
normaaleihin puuhiinsa.
Kun Sneddonin tutkimustulokset julkaistiin vuonna 2003, brittilehdistössä
käynnistyi kiivas keskustelu. Kykenevätkö kalat tuntemaan kipua? Jos
kykenevät, miltä mahtaa tuntua niistä kaloista, joita mukavat perheenisät
leppoisina viikonloppuina kiskaisevat vedestä huulen lävistävän
ongenkoukun varassa?
Ennen Sneddonin tutkimuksia ei kalojen kivuntuntokyvystä ollut olemassa
tieteellistä tietoa juuri lainkaan. Hänen tuloksensa viittaavat siihen,
että kalat todella kokevat kipua. Sneddon on syynännyt myös kalojen
kipureseptorien eli ihon pinnassa olevien aistinhermopäätteiden rakennetta
ja kalojen kipuhermoston toimintaa, ja ne ovat osoittautuneet vastaaviksi
kuin meillä.
Nisäkkäiden kipu kuin ihmisten
Eläinten kivun tutkimus ei tieteenalana ole kaikkein yksinkertaisimpia –
niin kuin ei ihmistenkään. Teknologia ei ole vielä tuottanut kipumittaria,
joka yksiselitteisellä asteikolla siististi kertoisi ihmisen tai eläimen
kokeman kivun määrän.
Nisäkkäistä, lähimmistä sukulaisistamme, tiedetään eniten. – Hyvin
todennäköiseltä näyttää, että nisäkkäät kokevat kivun samantapaisena kuin
me, sanoo eläinlääketieteellisen farmakologian professori Outi Vainio
Helsingin yliopistosta. – Siihen viittaa sekä niiden käyttäytyminen että
se, että niillä on samanlainen keskushermosto, hermot ja kipureseptorit
kuin ihmisellä. Kivun tunteminen myös aiheuttaa niillä samanlaisia
muutoksia hermoston välittäjäaineissa, ja elimistössä erittyy samoja
opioideja eli kipua vaimentavia aineita kuin meilläkin.
Jos lähdetään kiipeilemään eläinkunnan sukupuussa kauemmas, tehtävä
muuttuu haastavammaksi. Tuntevatko sammakot kipua? Muurahaiset?
– Paremman tiedon puuttuessa lähtökohtana voitaneen pitää hermoston
rakennetta, pohtii eläintieteen professori Kai Norrdahl Turun
yliopistosta. – Ilmeisesti koetun kivun voimakkuus riippuu hermoston,
etenkin keskushermoston, kehittyneisyydestä. Myös kipureseptoreina
toimivien aistinhermopäätteiden määrä ja laatu vaikuttaa.
Eläinten tuntemuksia tulkit¬taessa on muistettava, etteivät eläimet aina
ilmaise kipua samoin kuin me. Suhtautuisimmekohan kaupalliseen
kalastukseen toisin, jos troolista kuuluisi jokaisella nostolla hirveä
kirkuna?
Hiiri kärsii siinä missä hevonenkin
Jotta eläin voisi pelkkien väistämisrefleksien (ks. kainalojuttua Kipua
vai nosiseptiota?) lisäksi myös tuntea kipua, sillä on oltava jonkinlainen
tietoisuus. Kivuntuntokykyyn vaadittavan tietoisuuden ei silti tarvitse
olla sellaisella tasolla, että sillä voisi hoitaa teoreettisen filosofian
professuuria. Kaikki eläimet, joiden aivojen rakenteeseen sisältyy
myöhäisaivovaippa eli neokorteksi, ovat nykyisen käsityksen mukaan siinä
määrin tietoisia, että ne kokevat kipua ja kärsivät siitä.
– Suurin ja poimuttunein myöhäisaivovaippa on valaiden, ihmisten ja
apinoiden aivoissa, Kai Norrdahl kertoo. – Muidenkin nisäkkäiden aivot
ovat suhteellisen isot ja kehittyneet. Kaikilla nisäkkäillä on myös kivun
aistimiseen sopivia aistinhermopäätteitä. Siksi on syytä olettaa, että
kaikki nisäkkäät pystyvät tuntemaan kipua ja kärsimystä.
Ominaisuus ei riipu eläimen koosta. – Hiiren ja hevosen kokemassa kivussa
ei ole periaatteessa mitään eroa, Outi Vainio korostaa.
Ratkaisevaa ei ole sekään, nukkuuko nisäkäs sohvallamme. – Ihmiset ovat
keskimäärin herkempiä seura- ja harraste-eläinten kivuille kuin niiden,
joita ajatellaan ”massaeläiminä”, kuten sikojen, Vainio muistuttaa. –
Hiiret ja rotat taas koetaan usein vieraiksi ja tuholaisiksi, joten
niidenkin kipua aliarvioidaan helposti.
Jyrsijöiden tuntemukset jäävät monelta huomaamatta siksikin, että kiinni
otettu eläin näyttää reagoivan kipuun vain avaamalla suunsa. Esimerkiksi
rottien kivunhuudot ovat niin korkeita, että ne havaitsee vain ultraääniä
rekisteröivillä laitteilla.
Myös linnut tiedostavat kivun
Lintujen tiedetään välttävän visusti sellaisia ihmisiä ja tilanteita,
joihin niiden muistissa yhdistyy kipukokemus. Kipu näyttää olevan
todellisuutta myös höyhenikkään pään sisällä: – Lintujen keskushermosto,
kipureseptorit ja välittäjäaineet ovat samanlaisia kuin nisäkkäiden, ja
linnut reagoivat kipulääkkeisiin samalla tavoin, Outi Vainio kertoo.
Kärsimisen tyyssijana pidetty myöhäisaivovaippa on lintujenkin aivoissa,
joskaan se ei ole yhtä poimuttunut kuin nisäkkäiden.
Matelijoilla, kuten käärmeillä, liskoilla ja kilpikonnilla, on hiukan
yksinkertaisemmat aivot. Kilpikonnien keskushermoston eräät osat kuitenkin
muistuttavat kovasti nisäkkäiden myöhäisaivovaippaa. Kai Norrdahl arvioi
varovasti matelijoiden sijoittuvan kivuntuntokyvyltään suunnilleen samaan
joukkoon kuin linnut.
Sammakkoeläimillä ja kaloilla ei ole myöhäisaivovaippaa, mutta tuskin
niiden elämä silti on täysin kivutonta. Molemmilla on kipuaistimuksiin
tarvittavia hermorakenteita, ja molemmat lakkaavat reagoimasta
kivunaiheuttajiin, jos niille annetaan kipulääkettä.
Aivojen olemassaolo rajaviivana?
Kalat siis vaikuttavat kivuntuntokykyisiltä, mutta entä ongenkoukussa
kiemurteleva mato?
Jos varsinaisen kivun kokijoita etsiessämme pitää johonkin kohtaan vetää
raja, tärkein ero saattaa olla siinä, onko eläimellä aivot. Aivollisiin
lukeutuvat kaikki selkärankaiset eläimet eli nisäkkäät, linnut, matelijat,
sammakkoeläimet ja kalat. Selkärangattomilla, kuten hyönteisillä, on usein
muutama komentokeskuksen virkaa toimittava hermosolmupari, mutta aivojen
nimellä niitä ei voi kunnioittaa.
– Selkärangattomat reagoivat äkilliseen ärsykkeeseen, mutta se ei vielä
kerro kivuntuntokyvystä, Kai Norrdahl pohtii. Toisaalta hän huomauttaa,
että yksinkertaisimpia hyönteisiä myöten lähes kaikki eläimet kykenevät
oppimaan.
– Oppimiskyky edellyttää muistia. Ei tiedetä, kokevatko hyönteiset
kärsimystä, mutta ainakin ne muistavat haitalliset asiat ja välttävät
niitä myöhemmin.
Magneettikuvaus kurkistaa aivoihin
Aivojen olemassaolo ja hermoston rakenne antavat eväitä sen
päättelemiseen, onko eläimen edes mahdollista kokea kipua. Tutkijoiden
konstit eivät kuitenkaan lopu siihen. Etenkin nisäkkäiden kipua voi
havainnoida epäsuorasti eläinten käyttäytymisen perusteella.
Toisen kurkistusikkunan tarjoaa autonomisen eli tahdosta riippumattoman
hermoston toiminta.
– Kipu aktivoi sympaattisen hermoston toimintaa jolloin muun muassa
sydämen syke, verenpaine ja hengitystiheys nousevat, Outi Vainio kertoo.
Verinäytteestä voidaan mitata välittäjäaineiden pitoisuuksia: kortisolia,
katekoliamiinia, noradrenaliinia, dopamiinia… Vainio huomauttaa, että
niiden pitoisuuksien kasvu voi johtua myös stressistä. Mutta jos eläimellä
on kudosvaurio ja se käyttäytyy kivuntuntemuksille ominaisella tavalla,
välittäjäaineiden pitoisuudet kertovat lisää siitä, kuinka tukala eläimen
olo on.
Elimistö tuottaa myös omia ”kipulääkkeitään”, kuten beetaendorfiinia. Kun
elimistö pyrkii hallitsemaan kipua, endorfiinien pitoisuudet nousevat.
Niidenkin tulkinnassa on otettava huomioon, että endorfiininsa saa
kohisemaan myös reippaalla liikunnalla.
– Mielenkiintoinen tulossa oleva mittauskeino on toiminnallinen
magneettikuvaus, jolla on muutaman viime vuoden aikana jo päästy kuvaamaan
ihmisten tunteita, Vainio sanoo. – Tietyt aivoalueet aktivoituvat
ihmisellä kivun kokemisen aikana. Jos eläimillä aktivoituvat vastaavat
alueet, saadaan aika objektiivinen tapa kivun havaitsemiseen.
Magneettikuvauksen pitää kuitenkin ottaa vielä muutama tekninen
kehitysaskel, ennen kuin sillä päästään kurkistamaan karvaisten päiden
sisään. Kuvaus onnistuu vain, jos potilas ei hievahdakaan. Eläimille
levollisuuden tekee vaikeaksi se, että nykyiset kuvauslaitteet pitävät
melkoista meteliä.
Koe-eläinten kohtelu parantunut
Kivuntuntoa tutkittaessa nousee väistämättä esiin myös tutkimuseettisiä
kysymyksiä. Outi Vainion omalla tutkimusalalla, eläinlääketieteellisessä
farmakologiassa, tutkimuskohteena on eläinten kivun ja stressin lievitys
lääkkeillä. – Tutkimme kipua potilaseläimissä, joilla jo on jokin sairaus
tai vastaava. Katsomme, muuttuuko eläimen käyttäytyminen ja muu reagointi,
kun sille annetaan kipulääkettä. Emme siis aiheuta sitä kipua, Vainio
kertoo.
– Eettisistä syistä emme käytä plaseboryhmiä. Olisi väärin jättää yksi
ryhmä vaille kipulääkettä. Myöskään eläinlääketieteelliset lehdet eivät
onneksi hyväksy sellaisia tutkimuksia. Sen sijaan kokeellisen
kipututkimuksen tekijät, jotka itse aiheuttavat kivun, jättävät osan
koe-eläimistä ilman kipulääkettä.
Lääketieteellisissä tutkimuksissa koe-eläimille koituu monesti kipua. Sitä
pyritään yleensä lievittämään muttei välttämättä aina riittävästi. –
Syöpä- ja tulehdustutkimuksissa kivun annetaan usein kehittyä voimakkaaksi
ilman että eläimelle annetaan kipulääkettä, Vainio sanoo.
Suurimmaksi osaksi Suomi on koe-eläinten kohtelussa edistyksellisempi kuin
monet muut maat – tai oma historiansa. – Sellaisia kauhukuvia, joita on
ollut 20–30 vuotta sitten, ei Suomesta enää löydy, Norrdahl toteaa. –
Suomessa on vuosi vuodelta menty tiukempaan suuntaan. Pian saatava uusi
koe-eläinlaki parantaa tilannetta edelleen.
Aspiriini vaaraksi mirrille ja mustille
Tutkimustyön ansiosta kipulääkkeet ovat parantuneet paljon parin
vuosikymmenen takaisista. – Nykyään on olemassa varta vasten koirille ja
kissoille tarkoitettuja kipulääkkeitä. Ne tehoavat näihin eläimiin
paremmin ja aiheuttavat niille vähemmän haittoja kuin ihmisten
kipulääkkeet, Outi Vainio iloitsee.
Aikaisemmin lemmikkien nivelvaivoja ja muita kiputiloja lääkittiin
aspiriinilla, mutta sillä on myös vahingossa tapettu monta kissaa.
Parasetamoli on nelijalkaisille vielä vaarallisempi. Nykyiset koirien ja
kissojen kipulääkkeet sen sijaan sopivat esimerkiksi lonkkavikaisen koiran
olon helpottamiseen vaikka vuosien ajan.
Lemmikeille tuottavat kipua yleisimmin juuri nivelvaivat, kuten koirilla
lonkkavika tai selkärangan nivelten viat. Tutunkin lemmikin kipu jää usein
omistajalta havaitsematta, jos tilanne pahenee vähitellen.
– Kipukäyttäytyminen myös vaihtelee eri lajeilla ja lajin sisälläkin eri
yksilöillä, Vainio toteaa. – Kaikissa eläimen käyttäytymisen muutoksissa
on yhtenä mahdollisena syynä kipu. Se voi aiheuttaa esimerkiksi koirien
käyttäytymisongelmia, kuten aggressiivisuutta.
Joskus kipu näyttäytyy yllättävissä tilanteissa. – Koirien eroahdistusta
eli hätääntymistä ja tavaroiden pureskelua omistajan poistuessa pidetään
yleensä korvien välisenä ongelmana, Vainio sanoo. – On kuitenkin
yksittäisiä koiria, joilta eroahdistusoireet ovat kadonneet, kun ne ovat
saaneet kipulääkkeitä. Koiralla on siis ollut krooninen kipu, ja omistajan
läsnäolo on toiminut tyynnyttävänä sosiaalisena tilanteena, jonka aikana
eläin ei ole kokenut tuntemustaan niin pahana.
Lääketutkimusten myötä on karttunut tietämystä eläinten kipujen syistä. –
Mitä enemmän eläinpotilaiden kivun poistamista on tutkittu, sitä selvemmin
on osoittautunut, että niiden kipuun vaikuttavat samanlaiset asiat kuin
ihmistenkin, Vainio toteaa.
Helena Telkänranta on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen
avustaja.
Kipua vai nosiseptiota
Nosiseption tuottama väistämisrefleksi alkaa jo ennen kivun tuntemista.
Tuskaa voi puolestaan aiheuttaa sellainenkin epämukavuus, joka jää
kipurajan alle.
Jos kosketat vahingossa sormella kuumaa keittolevyä, kätesi on vetäissyt
itsensä turvaan jo ennen kuin ehdit tajuta tilannetta. Kipu ilmestyy
sormeen vasta hetkeä myöhemmin.
Mitä oikeastaan tapahtui? Evoluutio on siunannut meitä peräti kahdella
erillisellä keinolla pitää itsemme ehjinä. Niin kutsuttu nosiseptio on
automaattinen väistämisrefleksi. Kipu taas on tuntemus, joka valjastaa
käyttöön yksilön valppauden ja oppimiskyvyn.
Nosiseptio toimii ajatusta nopeammin. Kun sormi koskettaa keittolevyä,
tieto kuumuudesta ampaisee ihon aistinhermopäätteistä eli reseptoreista
kipuhermoja pitkin selkäytimeen. Selkäydin lähettää lihaksille käskyn
vetää käsi poispäin tuntemuksen aiheuttajasta. Sillä välin sama viesti on
lähtenyt myös aivoihin, joissa syntyy kivun kokemus. Hermoratoja pitkin
aivoihin on pitempi matka kuin selkäytimeen, ja tiedon käsittelykin vaatii
jokusen sekunnin murto-osan. Siksi kipu ilmestyy tajuntaamme vasta, kun
nosiseptio on jo tehnyt tehtävänsä.
Pelkkä väistämisrefleksi ei riitä
Nosiseptio on yllättävän tasa-arvoinen ilmiö kautta nisäkäsmaailman. – Kun
reaktiokynnystä on kokeiltu antamalla ihmiselle, koiralle ja rotalle
sormen- tai varpaanpäähän niin pieni sähköisku, että siihen juuri reagoi,
väistöheijasteen syntymisen kynnysarvoksi on saatu kaikilla aivan sama
luku, suunnilleen 0,5 milliampeerin sähkövirta, kertoo
eläinlääketieteellisen farmakologian professori Outi Vainio.
Mutta jos pystyisimme pelkkään nosiseptioon, länttäisimme sormia yhä
uudestaan kuumiin helloihin. Toki sormet ponnahtelisivat pois, mutta ne
pysyvät ehjempinä, kun meillä on myös kyky tuntea kipua. Harvinainen
kivuntuntokyvyn puute on itse asiassa hankalampi vamma kuin esimerkiksi
sokeus tai kuurous: kivuttomat ihmiset tulevat jatkuvasti
vahingoittaneeksi itseään.
Kyky tuntea kipua on evolutiivisesti tarkoituksenmukainen. Muun muassa
kaikki nisäkkäät ja linnut oppivat nopeasti välttämään asioita, jotka ovat
aiheuttaneet niille kipua.
Lemmikeilläkin lienee aavesärkyjä
Entä sitten tuska tai kärsimys? Ovatko ne eri asioita kuin kipu?
– Niille varmasti jokainen antaa vähän erilaisen määritelmän, Vainio
sanoo. – Olen itse pitänyt kiinni siitä määritelmästä, että kivussa on
kyseessä kudosvaurio ja siihen liittyvä tuntemus. Kivusta seuraa sitten
kärsimystä eli hyvinvoinnin vähenemistä. Tuskaa taas aiheuttaa menetys tai
muu henkisempi asia, kuten laumaeläimen erottaminen laumasta.
– Jos vaikka ääni on niin voimakas, että se vahingoittaa tärykalvoa,
kyseessä on kipu. Mutta jo ennen kuin ääni voimistuu niin kovaksi, että se
aiheuttaa kudostuhoa eli kipua, se saattaa olla tuskallinen, mikä on tämä
psyykkinen puoli.
– Esimerkiksi koirat ja kissat kuulevat herkemmin kuin me. Kuitenkin kipu
eli äänen aiheuttama vaurio ilmeisesti tulee vasta samassa
äänenvoimakkuudessa kuin meillekin, koska kudokset ovat suhteellisen
samanlaisia. Mutta tuskan tunne melusta ja hälystä saattaa tulla jo
vähäisemmästäkin äänestä kuin meille, koska niiden aistinelimet ovat
tehokkaammat.
Ainakin nisäkkäiltä näyttää löytyvän vastineet kaikille ihmisille tutuille
kivun lajeille. Esimerkiksi amputoidun raajan aavesärkyä oletetaan
esiintyvän niillä samanlaisena kuin meillä. Koirien hännän ja korvien
typistäminen, joka monissa maissa on yhä yleistä, on Suomessa lailla
kielletty. Olemattomassa hännässä mahdollisesti jomottavalta aavesäryltä
säästyvät lain ansiosta nykyään kymmenettuhannet suomalaiskoirat.
Mistä tietää, että eläimeen sattuu? (07.07.2006)
Teksti:Helena Telkänranta
Käyttäytymisestä ja elimistön reaktioista voi päätellä paljon,
samoin hermoston rakenteesta. Ainakin sellaiset eläimet,
joilla on kipureseptoreja ja aivot, todennäköisesti kärsivät kivusta.
Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2006
Kirjolohi kiertelee levottomasti akvaariossa ja hieroo suutaan pohjaan.
Sillä on ongelma. Tutkija Lynne Sneddon skotlantilaisesta Edinburghin
yliopistosta on juuri ruiskuttanut sen huuliin etikkahappoa.
Kun muu ei auta, kala alkaa huojua paikallaan. Tutkijoiden kulmakarvat
kohoavat. Tätähän luulisi näkevänsä apinahäkissä eikä akvaariossa.
Nisäkkäiden tiedetään joskus turvautuvan merkityksettömän liikkeen
toistamiseen, koska se saa elimistön tuottamaan pieniä määriä endorfiineja
kivunlievittäjiksi.
Muutkin samaan käsittelyyn joutuneet kirjolohet hierovat huuliaan tai
huojuvat. Jotkin kieltäytyvät syömästä ja ”läähättävät” eli leyhyttelevät
kiivaasti kiduksiaan. Paitsi yksi joukko – ne, joihin tutkijat tuikkaavat
morfiinia. Nisäkkäillä morfiinin tiedetään poistavan kivun tunnetta, ja
kuinka ollakaan: morfiinia saatuaan kalatkin rauhoittuvat ja palaavat
normaaleihin puuhiinsa.
Kun Sneddonin tutkimustulokset julkaistiin vuonna 2003, brittilehdistössä
käynnistyi kiivas keskustelu. Kykenevätkö kalat tuntemaan kipua? Jos
kykenevät, miltä mahtaa tuntua niistä kaloista, joita mukavat perheenisät
leppoisina viikonloppuina kiskaisevat vedestä huulen lävistävän
ongenkoukun varassa?
Ennen Sneddonin tutkimuksia ei kalojen kivuntuntokyvystä ollut olemassa
tieteellistä tietoa juuri lainkaan. Hänen tuloksensa viittaavat siihen,
että kalat todella kokevat kipua. Sneddon on syynännyt myös kalojen
kipureseptorien eli ihon pinnassa olevien aistinhermopäätteiden rakennetta
ja kalojen kipuhermoston toimintaa, ja ne ovat osoittautuneet vastaaviksi
kuin meillä.
Nisäkkäiden kipu kuin ihmisten
Eläinten kivun tutkimus ei tieteenalana ole kaikkein yksinkertaisimpia –
niin kuin ei ihmistenkään. Teknologia ei ole vielä tuottanut kipumittaria,
joka yksiselitteisellä asteikolla siististi kertoisi ihmisen tai eläimen
kokeman kivun määrän.
Nisäkkäistä, lähimmistä sukulaisistamme, tiedetään eniten. – Hyvin
todennäköiseltä näyttää, että nisäkkäät kokevat kivun samantapaisena kuin
me, sanoo eläinlääketieteellisen farmakologian professori Outi Vainio
Helsingin yliopistosta. – Siihen viittaa sekä niiden käyttäytyminen että
se, että niillä on samanlainen keskushermosto, hermot ja kipureseptorit
kuin ihmisellä. Kivun tunteminen myös aiheuttaa niillä samanlaisia
muutoksia hermoston välittäjäaineissa, ja elimistössä erittyy samoja
opioideja eli kipua vaimentavia aineita kuin meilläkin.
Jos lähdetään kiipeilemään eläinkunnan sukupuussa kauemmas, tehtävä
muuttuu haastavammaksi. Tuntevatko sammakot kipua? Muurahaiset?
– Paremman tiedon puuttuessa lähtökohtana voitaneen pitää hermoston
rakennetta, pohtii eläintieteen professori Kai Norrdahl Turun
yliopistosta. – Ilmeisesti koetun kivun voimakkuus riippuu hermoston,
etenkin keskushermoston, kehittyneisyydestä. Myös kipureseptoreina
toimivien aistinhermopäätteiden määrä ja laatu vaikuttaa.
Eläinten tuntemuksia tulkit¬taessa on muistettava, etteivät eläimet aina
ilmaise kipua samoin kuin me. Suhtautuisimmekohan kaupalliseen
kalastukseen toisin, jos troolista kuuluisi jokaisella nostolla hirveä
kirkuna?
Hiiri kärsii siinä missä hevonenkin
Jotta eläin voisi pelkkien väistämisrefleksien (ks. kainalojuttua Kipua
vai nosiseptiota?) lisäksi myös tuntea kipua, sillä on oltava jonkinlainen
tietoisuus. Kivuntuntokykyyn vaadittavan tietoisuuden ei silti tarvitse
olla sellaisella tasolla, että sillä voisi hoitaa teoreettisen filosofian
professuuria. Kaikki eläimet, joiden aivojen rakenteeseen sisältyy
myöhäisaivovaippa eli neokorteksi, ovat nykyisen käsityksen mukaan siinä
määrin tietoisia, että ne kokevat kipua ja kärsivät siitä.
– Suurin ja poimuttunein myöhäisaivovaippa on valaiden, ihmisten ja
apinoiden aivoissa, Kai Norrdahl kertoo. – Muidenkin nisäkkäiden aivot
ovat suhteellisen isot ja kehittyneet. Kaikilla nisäkkäillä on myös kivun
aistimiseen sopivia aistinhermopäätteitä. Siksi on syytä olettaa, että
kaikki nisäkkäät pystyvät tuntemaan kipua ja kärsimystä.
Ominaisuus ei riipu eläimen koosta. – Hiiren ja hevosen kokemassa kivussa
ei ole periaatteessa mitään eroa, Outi Vainio korostaa.
Ratkaisevaa ei ole sekään, nukkuuko nisäkäs sohvallamme. – Ihmiset ovat
keskimäärin herkempiä seura- ja harraste-eläinten kivuille kuin niiden,
joita ajatellaan ”massaeläiminä”, kuten sikojen, Vainio muistuttaa. –
Hiiret ja rotat taas koetaan usein vieraiksi ja tuholaisiksi, joten
niidenkin kipua aliarvioidaan helposti.
Jyrsijöiden tuntemukset jäävät monelta huomaamatta siksikin, että kiinni
otettu eläin näyttää reagoivan kipuun vain avaamalla suunsa. Esimerkiksi
rottien kivunhuudot ovat niin korkeita, että ne havaitsee vain ultraääniä
rekisteröivillä laitteilla.
Myös linnut tiedostavat kivun
Lintujen tiedetään välttävän visusti sellaisia ihmisiä ja tilanteita,
joihin niiden muistissa yhdistyy kipukokemus. Kipu näyttää olevan
todellisuutta myös höyhenikkään pään sisällä: – Lintujen keskushermosto,
kipureseptorit ja välittäjäaineet ovat samanlaisia kuin nisäkkäiden, ja
linnut reagoivat kipulääkkeisiin samalla tavoin, Outi Vainio kertoo.
Kärsimisen tyyssijana pidetty myöhäisaivovaippa on lintujenkin aivoissa,
joskaan se ei ole yhtä poimuttunut kuin nisäkkäiden.
Matelijoilla, kuten käärmeillä, liskoilla ja kilpikonnilla, on hiukan
yksinkertaisemmat aivot. Kilpikonnien keskushermoston eräät osat kuitenkin
muistuttavat kovasti nisäkkäiden myöhäisaivovaippaa. Kai Norrdahl arvioi
varovasti matelijoiden sijoittuvan kivuntuntokyvyltään suunnilleen samaan
joukkoon kuin linnut.
Sammakkoeläimillä ja kaloilla ei ole myöhäisaivovaippaa, mutta tuskin
niiden elämä silti on täysin kivutonta. Molemmilla on kipuaistimuksiin
tarvittavia hermorakenteita, ja molemmat lakkaavat reagoimasta
kivunaiheuttajiin, jos niille annetaan kipulääkettä.
Aivojen olemassaolo rajaviivana?
Kalat siis vaikuttavat kivuntuntokykyisiltä, mutta entä ongenkoukussa
kiemurteleva mato?
Jos varsinaisen kivun kokijoita etsiessämme pitää johonkin kohtaan vetää
raja, tärkein ero saattaa olla siinä, onko eläimellä aivot. Aivollisiin
lukeutuvat kaikki selkärankaiset eläimet eli nisäkkäät, linnut, matelijat,
sammakkoeläimet ja kalat. Selkärangattomilla, kuten hyönteisillä, on usein
muutama komentokeskuksen virkaa toimittava hermosolmupari, mutta aivojen
nimellä niitä ei voi kunnioittaa.
– Selkärangattomat reagoivat äkilliseen ärsykkeeseen, mutta se ei vielä
kerro kivuntuntokyvystä, Kai Norrdahl pohtii. Toisaalta hän huomauttaa,
että yksinkertaisimpia hyönteisiä myöten lähes kaikki eläimet kykenevät
oppimaan.
– Oppimiskyky edellyttää muistia. Ei tiedetä, kokevatko hyönteiset
kärsimystä, mutta ainakin ne muistavat haitalliset asiat ja välttävät
niitä myöhemmin.
Magneettikuvaus kurkistaa aivoihin
Aivojen olemassaolo ja hermoston rakenne antavat eväitä sen
päättelemiseen, onko eläimen edes mahdollista kokea kipua. Tutkijoiden
konstit eivät kuitenkaan lopu siihen. Etenkin nisäkkäiden kipua voi
havainnoida epäsuorasti eläinten käyttäytymisen perusteella.
Toisen kurkistusikkunan tarjoaa autonomisen eli tahdosta riippumattoman
hermoston toiminta.
– Kipu aktivoi sympaattisen hermoston toimintaa jolloin muun muassa
sydämen syke, verenpaine ja hengitystiheys nousevat, Outi Vainio kertoo.
Verinäytteestä voidaan mitata välittäjäaineiden pitoisuuksia: kortisolia,
katekoliamiinia, noradrenaliinia, dopamiinia… Vainio huomauttaa, että
niiden pitoisuuksien kasvu voi johtua myös stressistä. Mutta jos eläimellä
on kudosvaurio ja se käyttäytyy kivuntuntemuksille ominaisella tavalla,
välittäjäaineiden pitoisuudet kertovat lisää siitä, kuinka tukala eläimen
olo on.
Elimistö tuottaa myös omia ”kipulääkkeitään”, kuten beetaendorfiinia. Kun
elimistö pyrkii hallitsemaan kipua, endorfiinien pitoisuudet nousevat.
Niidenkin tulkinnassa on otettava huomioon, että endorfiininsa saa
kohisemaan myös reippaalla liikunnalla.
– Mielenkiintoinen tulossa oleva mittauskeino on toiminnallinen
magneettikuvaus, jolla on muutaman viime vuoden aikana jo päästy kuvaamaan
ihmisten tunteita, Vainio sanoo. – Tietyt aivoalueet aktivoituvat
ihmisellä kivun kokemisen aikana. Jos eläimillä aktivoituvat vastaavat
alueet, saadaan aika objektiivinen tapa kivun havaitsemiseen.
Magneettikuvauksen pitää kuitenkin ottaa vielä muutama tekninen
kehitysaskel, ennen kuin sillä päästään kurkistamaan karvaisten päiden
sisään. Kuvaus onnistuu vain, jos potilas ei hievahdakaan. Eläimille
levollisuuden tekee vaikeaksi se, että nykyiset kuvauslaitteet pitävät
melkoista meteliä.
Koe-eläinten kohtelu parantunut
Kivuntuntoa tutkittaessa nousee väistämättä esiin myös tutkimuseettisiä
kysymyksiä. Outi Vainion omalla tutkimusalalla, eläinlääketieteellisessä
farmakologiassa, tutkimuskohteena on eläinten kivun ja stressin lievitys
lääkkeillä. – Tutkimme kipua potilaseläimissä, joilla jo on jokin sairaus
tai vastaava. Katsomme, muuttuuko eläimen käyttäytyminen ja muu reagointi,
kun sille annetaan kipulääkettä. Emme siis aiheuta sitä kipua, Vainio
kertoo.
– Eettisistä syistä emme käytä plaseboryhmiä. Olisi väärin jättää yksi
ryhmä vaille kipulääkettä. Myöskään eläinlääketieteelliset lehdet eivät
onneksi hyväksy sellaisia tutkimuksia. Sen sijaan kokeellisen
kipututkimuksen tekijät, jotka itse aiheuttavat kivun, jättävät osan
koe-eläimistä ilman kipulääkettä.
Lääketieteellisissä tutkimuksissa koe-eläimille koituu monesti kipua. Sitä
pyritään yleensä lievittämään muttei välttämättä aina riittävästi. –
Syöpä- ja tulehdustutkimuksissa kivun annetaan usein kehittyä voimakkaaksi
ilman että eläimelle annetaan kipulääkettä, Vainio sanoo.
Suurimmaksi osaksi Suomi on koe-eläinten kohtelussa edistyksellisempi kuin
monet muut maat – tai oma historiansa. – Sellaisia kauhukuvia, joita on
ollut 20–30 vuotta sitten, ei Suomesta enää löydy, Norrdahl toteaa. –
Suomessa on vuosi vuodelta menty tiukempaan suuntaan. Pian saatava uusi
koe-eläinlaki parantaa tilannetta edelleen.
Aspiriini vaaraksi mirrille ja mustille
Tutkimustyön ansiosta kipulääkkeet ovat parantuneet paljon parin
vuosikymmenen takaisista. – Nykyään on olemassa varta vasten koirille ja
kissoille tarkoitettuja kipulääkkeitä. Ne tehoavat näihin eläimiin
paremmin ja aiheuttavat niille vähemmän haittoja kuin ihmisten
kipulääkkeet, Outi Vainio iloitsee.
Aikaisemmin lemmikkien nivelvaivoja ja muita kiputiloja lääkittiin
aspiriinilla, mutta sillä on myös vahingossa tapettu monta kissaa.
Parasetamoli on nelijalkaisille vielä vaarallisempi. Nykyiset koirien ja
kissojen kipulääkkeet sen sijaan sopivat esimerkiksi lonkkavikaisen koiran
olon helpottamiseen vaikka vuosien ajan.
Lemmikeille tuottavat kipua yleisimmin juuri nivelvaivat, kuten koirilla
lonkkavika tai selkärangan nivelten viat. Tutunkin lemmikin kipu jää usein
omistajalta havaitsematta, jos tilanne pahenee vähitellen.
– Kipukäyttäytyminen myös vaihtelee eri lajeilla ja lajin sisälläkin eri
yksilöillä, Vainio toteaa. – Kaikissa eläimen käyttäytymisen muutoksissa
on yhtenä mahdollisena syynä kipu. Se voi aiheuttaa esimerkiksi koirien
käyttäytymisongelmia, kuten aggressiivisuutta.
Joskus kipu näyttäytyy yllättävissä tilanteissa. – Koirien eroahdistusta
eli hätääntymistä ja tavaroiden pureskelua omistajan poistuessa pidetään
yleensä korvien välisenä ongelmana, Vainio sanoo. – On kuitenkin
yksittäisiä koiria, joilta eroahdistusoireet ovat kadonneet, kun ne ovat
saaneet kipulääkkeitä. Koiralla on siis ollut krooninen kipu, ja omistajan
läsnäolo on toiminut tyynnyttävänä sosiaalisena tilanteena, jonka aikana
eläin ei ole kokenut tuntemustaan niin pahana.
Lääketutkimusten myötä on karttunut tietämystä eläinten kipujen syistä. –
Mitä enemmän eläinpotilaiden kivun poistamista on tutkittu, sitä selvemmin
on osoittautunut, että niiden kipuun vaikuttavat samanlaiset asiat kuin
ihmistenkin, Vainio toteaa.
Helena Telkänranta on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen
avustaja.
Kipua vai nosiseptiota
Nosiseption tuottama väistämisrefleksi alkaa jo ennen kivun tuntemista.
Tuskaa voi puolestaan aiheuttaa sellainenkin epämukavuus, joka jää
kipurajan alle.
Jos kosketat vahingossa sormella kuumaa keittolevyä, kätesi on vetäissyt
itsensä turvaan jo ennen kuin ehdit tajuta tilannetta. Kipu ilmestyy
sormeen vasta hetkeä myöhemmin.
Mitä oikeastaan tapahtui? Evoluutio on siunannut meitä peräti kahdella
erillisellä keinolla pitää itsemme ehjinä. Niin kutsuttu nosiseptio on
automaattinen väistämisrefleksi. Kipu taas on tuntemus, joka valjastaa
käyttöön yksilön valppauden ja oppimiskyvyn.
Nosiseptio toimii ajatusta nopeammin. Kun sormi koskettaa keittolevyä,
tieto kuumuudesta ampaisee ihon aistinhermopäätteistä eli reseptoreista
kipuhermoja pitkin selkäytimeen. Selkäydin lähettää lihaksille käskyn
vetää käsi poispäin tuntemuksen aiheuttajasta. Sillä välin sama viesti on
lähtenyt myös aivoihin, joissa syntyy kivun kokemus. Hermoratoja pitkin
aivoihin on pitempi matka kuin selkäytimeen, ja tiedon käsittelykin vaatii
jokusen sekunnin murto-osan. Siksi kipu ilmestyy tajuntaamme vasta, kun
nosiseptio on jo tehnyt tehtävänsä.
Pelkkä väistämisrefleksi ei riitä
Nosiseptio on yllättävän tasa-arvoinen ilmiö kautta nisäkäsmaailman. – Kun
reaktiokynnystä on kokeiltu antamalla ihmiselle, koiralle ja rotalle
sormen- tai varpaanpäähän niin pieni sähköisku, että siihen juuri reagoi,
väistöheijasteen syntymisen kynnysarvoksi on saatu kaikilla aivan sama
luku, suunnilleen 0,5 milliampeerin sähkövirta, kertoo
eläinlääketieteellisen farmakologian professori Outi Vainio.
Mutta jos pystyisimme pelkkään nosiseptioon, länttäisimme sormia yhä
uudestaan kuumiin helloihin. Toki sormet ponnahtelisivat pois, mutta ne
pysyvät ehjempinä, kun meillä on myös kyky tuntea kipua. Harvinainen
kivuntuntokyvyn puute on itse asiassa hankalampi vamma kuin esimerkiksi
sokeus tai kuurous: kivuttomat ihmiset tulevat jatkuvasti
vahingoittaneeksi itseään.
Kyky tuntea kipua on evolutiivisesti tarkoituksenmukainen. Muun muassa
kaikki nisäkkäät ja linnut oppivat nopeasti välttämään asioita, jotka ovat
aiheuttaneet niille kipua.
Lemmikeilläkin lienee aavesärkyjä
Entä sitten tuska tai kärsimys? Ovatko ne eri asioita kuin kipu?
– Niille varmasti jokainen antaa vähän erilaisen määritelmän, Vainio
sanoo. – Olen itse pitänyt kiinni siitä määritelmästä, että kivussa on
kyseessä kudosvaurio ja siihen liittyvä tuntemus. Kivusta seuraa sitten
kärsimystä eli hyvinvoinnin vähenemistä. Tuskaa taas aiheuttaa menetys tai
muu henkisempi asia, kuten laumaeläimen erottaminen laumasta.
– Jos vaikka ääni on niin voimakas, että se vahingoittaa tärykalvoa,
kyseessä on kipu. Mutta jo ennen kuin ääni voimistuu niin kovaksi, että se
aiheuttaa kudostuhoa eli kipua, se saattaa olla tuskallinen, mikä on tämä
psyykkinen puoli.
– Esimerkiksi koirat ja kissat kuulevat herkemmin kuin me. Kuitenkin kipu
eli äänen aiheuttama vaurio ilmeisesti tulee vasta samassa
äänenvoimakkuudessa kuin meillekin, koska kudokset ovat suhteellisen
samanlaisia. Mutta tuskan tunne melusta ja hälystä saattaa tulla jo
vähäisemmästäkin äänestä kuin meille, koska niiden aistinelimet ovat
tehokkaammat.
Ainakin nisäkkäiltä näyttää löytyvän vastineet kaikille ihmisille tutuille
kivun lajeille. Esimerkiksi amputoidun raajan aavesärkyä oletetaan
esiintyvän niillä samanlaisena kuin meillä. Koirien hännän ja korvien
typistäminen, joka monissa maissa on yhä yleistä, on Suomessa lailla
kielletty. Olemattomassa hännässä mahdollisesti jomottavalta aavesäryltä
säästyvät lain ansiosta nykyään kymmenettuhannet suomalaiskoirat.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tietysti eläin tuntee kipua,onhan se elävä olento.
Niin paljon joutuvat eläimet kärsimään kivuista ihmisen takia,toiset eläinkokeista, toiset ihmisen typeryyden ja julmuuden takia!
eihän se mikään "tietysti" ole aina ollut... Eihän tavallinen rahvaskaan ennenmuinoin tarvinnut vapaapäiviä taikka muita ylellisyyksiä, nehän elivät vain sitä varten että saivat palvella herrojaan. xD
Niin se tieto vaan avartaa..