itkun

on voimavara, ei heikkouden merkki. Joku on joskus sanonut, että vahvuus on sitä, että uskaltaa näyttää heikkoutensa. Ja itkiessään ihminen on ehkä avoimimmillaan, luulisin. Omasta puolestani voisin sanoa, etten näin äkkiseltään muista koska viimeksi olisin oikein kunnolla itkenyt. Tilitettyä on toki tullut(sekin harvinaista ja kausiluontoista), ehkä se jotenkin on sen itkemisen sitten korvannut. (Tilitykset on puistattavia, varsinkin omat, aaargh, miten semmoseenkin on tullut sorruttua, heh...)

Havahduin kysymykseesi.

Todellakin, olis joskus hyvä vollottaa ihan kympillä. Mutta osaako sitä enää, kykeneekö sitä enää milloinkaan...?

En haluaisi luopua eräästä minulle tärkästä ihmisestä. Tiedän, etten hänestä kokonaan joudukaan luopumaan, mutta elämä muuttuu niin paljon, että tuntuu kuin sittenkin luopuisin. Se itketti tänään viimeksi. Muutoksen edessä tunnen olevani epävarma ja pelkään.

Minulla tuli itku eilen-oli tuttavan hautajaiset, tänään itkin syntymäpäivillä...

Taidan olla aika herkkä. Ainakin kyyneleet tulevat silmiini herkästi niin ilossa kuin surussa. Enpä kuitenkaan muista koska olisin viimeksi itkenyt oikein kunnolla tai esim. mainitsemaasi itsesääli-itkua ainakaan. On se toki tuttua ja joskus senkin kokenut;)ja totta sekin, että kyllä se on oloa silloin helpottanut. Itkulla on puhdistava vaikutus, monella tapaa.

Liikutun aina kun näen miehen itkevän. Se on- niin aseista riisuvaa....

Viimeks itkin kun katoin Karhu veljeni Kodan, 2 vuotta sitten. Siinä tuli varmaan muutakin tuskaa samalla ulos. Herkistyn helposti, esim. kun tulee joku todella kaunis biisi yms. mutta itken tosi harvoin. Siitä tuleekin kyllä naama turvonneeks ja pää kipeeks:) Itsesääli-päivät on silti säännöllisesti, niistä on oppinu oikein nauttimaan, heh! Muistettava on ainoastaan, että sinne EI saa jäädä rypemään päivää pidemmäksi aikaa.