Talouspolitiikaksihan voidaan kutsua niitä julkisen vallan (valtion) toimenpiteitä, joiden tarkoituksena on vaikuttaa kansantalouden tilaan hyväksyttyjen taloudellisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Talouspolitiikasta voidaan erotella useita eri osalohkoja: niistä neljä tärkeintä ovat finanssipolitiikka, rahapolitiikka, valuuttakurssipolitiikka ja tulopolitiikka. Muita tärkeitä talouspolitiikan välineitä ovat ulkomaankauppapolitiikka, elinkeino- ja rakennepolitiikka sekä aluepolitiikka. Talouspolitiikan päätavoitteisiin kuuluvat talouspoliittisesta mallista riippuen täystyöllisyys, vakaa rahanarvo, kaupan ulkoinen tasapaino, tasainen taloudellinen kasvu ja oikeudenmukainen tulonjako. Muita tavoitteita ovat muun muassa talouden aluekohtainen tasapainoinen kehitys ja ympäristötekijöistä huolehtiminen.
Jokaisella markkinatalousmaalla on perinteisesti ollut oma talouspoliittinen ajatus- ja toimintakehikko, kansallinen talouspolitiikan malli. Mitä tarkoitetaan käsitteellä talouspolitiikan malli? Sillä tarkoitetaan niitä periaatteita, strategisten valintojen ja ajattelutapojen kokonaisuutta, jotka määräävät talouspoliittisia valintoja. Talouspolitiikan malli on kuitenkin erotettava kansantaloustieteen teoriamallista. Kansantaloustieteen teoriat ovat toisen maailmansodan jälkeen yleensä tarjonneet melko samansuuntaisia suosituksia talouspolitiikan harjoittamisesta. Kansalliset talouspolitiikkamallit ovat lainanneet joitakin näistä suosituksista ja vastaavasti suhtautuneet toisiin kielteisesti. Niiden suhde teoriamalleihin on siis ollut enemmän tai vähemmän jännitteinen.
Kansantaloustieteellistä keskustelua hallitsi ensimmäisen maailmansodan jälkeen liberaali uusklassinen ajattelu, joka näki kansantalouden joustavana suhteellisten hintojen järjestelmänä. Esimerkiksi työttömyyden vaihtelut ovat uusklassisen opin mukaan vain täystyöllisyyden tason vaihteluita. Palkat joustavat muiden hintojen tavoin, ja työttömyys on uusklassisessa mallissa vapaaehtoista. 1930-luvun suuri lamakausi toi esille voimakkaiden suhdannevaihteluiden kielteiset vaikutukset talouteen. John Maynard Keynes kyseenalaisti ensimmäisenä uusklassisen talouspoliittisen ajattelutavan. Hän esitteli 1930-luvun kirjoituksissaan talouspoliittisen ohjelman, josta tulikin monien valtioiden talouspoliittisen mallin runko toisen maailmansodan jälkeen.
Keynesiläinen teoria kiinnitti huomion talouden kokonaiskysyntään. Korko määräytyy rahan määrästä ja sen hallintaan liittyvistä motiiveista käsin, ja investointiaste voi jäädä työllisyyden näkökulmasta riittämättömäksi. Talouden kokonaiskysyntä määrää voimavarojen käyttöasteen eli työvoiman osalta työllisyyden. Kansantalouden kokonaiskysyntä koostuu yksityisestä kulutuksesta, yksityisistä investoinneista, viennistä ja julkisesta kysynnästä, joka muodostuu julkisesta kulutuksesta ja investoinneista. Jos työttömyys on kansantalouden ongelma, työllisyyttä voidaan parantaa vaikuttamalla kokonaiskysyntään julkisen kysynnän kautta. Tämä on teoreettinen perustelu keynesiläiselle finanssipolitiikalle. Korkeasuhdanteen aikana menoja supistetaan tai vaihtoehtoisesti veroja kiristetään, kun taas laskusuhdannetta voidaan lievittää lisäämällä julkista kysyntää.
Keynesiläisessä talouspoliittisessa ajattelussa korostetaan hintamekanismin puutteellista toimivuutta ja pyrkimystä täystyöllisyyteen kokonaiskysyntää tasapainoittamalla. Edellisen tavoitteen saavuttamiseen tulee myös tarvittaessa käyttää alijäämäisiä valtionbudjetteja. Talouspoliittisten toimenpiteiden osalta keynesiläisyys korostaa julkisen talouden roolia. Yleistä julkisen sektorin kasvua voidaankin pitää erityisesti tähän talouspoliittiseen suuntaukseen kuuluvana piirteenä.
Keynesiläisen talouspoliittinen mallin keskeisimmän osan muodostaa finanssipolitiikka, jonka avulla pyritään lieventämään suhdannevaihteluita ja edistämään taloudellista kasvua. Toista maailmansotaa seuranneet kaksi vuosikymmentä olivat keynesiläisyyden "kulta-aikaa". Keynesiläisyys korosti talouspolitiikan tehtävänjaossa valtiontalouden ja poliittisten hallitusten talouspoliittista roolia keskuspankin määräysvallan kustannuksella.
Talouspoliittinen ajattelu keskittyi 1950-luvulle saakka finanssipolitiikkaan ja rahapolitiikkaa pidettiin siihen nähden toissijaisena vakautuskeinona, lukuunottamatta tilanteita, joissa korkea inflaatio vaati kireää rahapolitiikkaa. Rahapolitiikka aktivoitui 1960-luvulla ja sen merkitys suhdanteiden kontrolloijana korostui samalla, kun finanssipolitiikkaan alettiin suhtautua entistä varauksellisemmin. Bretton Woodsin kiinteiden valuuttakurssien järjestelmä purettiin spekulatiivisten paineiden alla 1970-luvulla, ja keskeisten valuuttojen kurssit päästettiin kellumaan. Tästä eteenpäin inflaation hillitseminen ja ulkoisen tasapainon varjelu tulivat tärkeämmäksi kuin suhdannepoliittinen hienosäätö.
Näissä olosuhteissa monetaristinen kritiikki keynesiläistä talouspolitiikkaa kohtaan voimistui. Monetaristisen mallin mukaan rahapolitiikan on huolehdittava siitä, että kansantalouden kokonaisrahamäärä kasvaa tasaisesti ja riittävän hitaasti, jolloin kvantiteettiteorian mukaisesti inflaatiokin pysyy kurissa. Monetaristisen ajattelun mukaan inflaation hillintä rahan määrän säätelyn avulla on enin, mitä rahapolitiikalla voidaan saavuttaa. Monetaristisia tavoitteita omaksuttiin esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa.
Monetarismi talouspolitiikan ohjenuorana osoittautui kuitenkin pian heiveröiseksi lähtökohdaksi. 1980-luvulla yltiömonetaristisista tavoitteista luovuttiin yleisesti ja rahapolitiikkaa on harjoitettu pragmaattisemmin perustein, kuitenkin siten, että inflaation torjuminen on yleensä ollut etualalla työllisyyden kustannuksella. Euroopassa kuljettiin tämän johdosta kohti kiinteiden valuuttakurssien järjestelmää eurooppalaisen valuuttakurssijärjestelmän puitteissa, mikä on merkinnyt samalla itsenäisen rahapolitiikan mahdollisuuksien katoamista.
Ns. uusi klassinen makroteoria perustuu perusolettamukseen, jonka mukaan yhteiskunnan markkinamekanismi on kunnossa ja taloudenpitäjät toimivat rationaalisesti, tavoitellen hyvinvointinsa maksimointia. Uuden klassisen talousteorian tulokset osoittivat, että aktiivisella finanssi- ja rahapolitiikalla voi tällaisessa tilanteessa olla korkeintaan hyvin lyhytaikaisia vaikutuksia. Uusklassinen talouspolitiikan malli on tuonut uutta kurinalaisuutta finanssi- ja rahapolitiikan suunnitteluun. Finanssipolitiikan periaatteissa on palattu siihen ajatukseen, että valtiontalouden on pitkällä aikavälillä oltava tasapainossa eikä työllisyyttä voi ylläpitää jatkuvalla tuloalijäämän kasvattamisella. Lisäksi on hyväksytty näkemys, jonka mukaan pitkän ajanjakson taloudellinen menestys riippuu tuottavuuden kasvusta ja muista todellisen kilpailukyvyn tekijöistä.
Oletteko arvon palstalaiset kanssani samaa mieltä?
Jokaisella markkinatalousmaalla on perinteisesti ollut oma talouspoliittinen ajatus- ja toimintakehikko, kansallinen talouspolitiikan malli. Mitä tarkoitetaan käsitteellä talouspolitiikan malli? Sillä tarkoitetaan niitä periaatteita, strategisten valintojen ja ajattelutapojen kokonaisuutta, jotka määräävät talouspoliittisia valintoja. Talouspolitiikan malli on kuitenkin erotettava kansantaloustieteen teoriamallista. Kansantaloustieteen teoriat ovat toisen maailmansodan jälkeen yleensä tarjonneet melko samansuuntaisia suosituksia talouspolitiikan harjoittamisesta. Kansalliset talouspolitiikkamallit ovat lainanneet joitakin näistä suosituksista ja vastaavasti suhtautuneet toisiin kielteisesti. Niiden suhde teoriamalleihin on siis ollut enemmän tai vähemmän jännitteinen.
Kansantaloustieteellistä keskustelua hallitsi ensimmäisen maailmansodan jälkeen liberaali uusklassinen ajattelu, joka näki kansantalouden joustavana suhteellisten hintojen järjestelmänä. Esimerkiksi työttömyyden vaihtelut ovat uusklassisen opin mukaan vain täystyöllisyyden tason vaihteluita. Palkat joustavat muiden hintojen tavoin, ja työttömyys on uusklassisessa mallissa vapaaehtoista. 1930-luvun suuri lamakausi toi esille voimakkaiden suhdannevaihteluiden kielteiset vaikutukset talouteen. John Maynard Keynes kyseenalaisti ensimmäisenä uusklassisen talouspoliittisen ajattelutavan. Hän esitteli 1930-luvun kirjoituksissaan talouspoliittisen ohjelman, josta tulikin monien valtioiden talouspoliittisen mallin runko toisen maailmansodan jälkeen.
Keynesiläinen teoria kiinnitti huomion talouden kokonaiskysyntään. Korko määräytyy rahan määrästä ja sen hallintaan liittyvistä motiiveista käsin, ja investointiaste voi jäädä työllisyyden näkökulmasta riittämättömäksi. Talouden kokonaiskysyntä määrää voimavarojen käyttöasteen eli työvoiman osalta työllisyyden. Kansantalouden kokonaiskysyntä koostuu yksityisestä kulutuksesta, yksityisistä investoinneista, viennistä ja julkisesta kysynnästä, joka muodostuu julkisesta kulutuksesta ja investoinneista. Jos työttömyys on kansantalouden ongelma, työllisyyttä voidaan parantaa vaikuttamalla kokonaiskysyntään julkisen kysynnän kautta. Tämä on teoreettinen perustelu keynesiläiselle finanssipolitiikalle. Korkeasuhdanteen aikana menoja supistetaan tai vaihtoehtoisesti veroja kiristetään, kun taas laskusuhdannetta voidaan lievittää lisäämällä julkista kysyntää.
Keynesiläisessä talouspoliittisessa ajattelussa korostetaan hintamekanismin puutteellista toimivuutta ja pyrkimystä täystyöllisyyteen kokonaiskysyntää tasapainoittamalla. Edellisen tavoitteen saavuttamiseen tulee myös tarvittaessa käyttää alijäämäisiä valtionbudjetteja. Talouspoliittisten toimenpiteiden osalta keynesiläisyys korostaa julkisen talouden roolia. Yleistä julkisen sektorin kasvua voidaankin pitää erityisesti tähän talouspoliittiseen suuntaukseen kuuluvana piirteenä.
Keynesiläisen talouspoliittinen mallin keskeisimmän osan muodostaa finanssipolitiikka, jonka avulla pyritään lieventämään suhdannevaihteluita ja edistämään taloudellista kasvua. Toista maailmansotaa seuranneet kaksi vuosikymmentä olivat keynesiläisyyden "kulta-aikaa". Keynesiläisyys korosti talouspolitiikan tehtävänjaossa valtiontalouden ja poliittisten hallitusten talouspoliittista roolia keskuspankin määräysvallan kustannuksella.
Talouspoliittinen ajattelu keskittyi 1950-luvulle saakka finanssipolitiikkaan ja rahapolitiikkaa pidettiin siihen nähden toissijaisena vakautuskeinona, lukuunottamatta tilanteita, joissa korkea inflaatio vaati kireää rahapolitiikkaa. Rahapolitiikka aktivoitui 1960-luvulla ja sen merkitys suhdanteiden kontrolloijana korostui samalla, kun finanssipolitiikkaan alettiin suhtautua entistä varauksellisemmin. Bretton Woodsin kiinteiden valuuttakurssien järjestelmä purettiin spekulatiivisten paineiden alla 1970-luvulla, ja keskeisten valuuttojen kurssit päästettiin kellumaan. Tästä eteenpäin inflaation hillitseminen ja ulkoisen tasapainon varjelu tulivat tärkeämmäksi kuin suhdannepoliittinen hienosäätö.
Näissä olosuhteissa monetaristinen kritiikki keynesiläistä talouspolitiikkaa kohtaan voimistui. Monetaristisen mallin mukaan rahapolitiikan on huolehdittava siitä, että kansantalouden kokonaisrahamäärä kasvaa tasaisesti ja riittävän hitaasti, jolloin kvantiteettiteorian mukaisesti inflaatiokin pysyy kurissa. Monetaristisen ajattelun mukaan inflaation hillintä rahan määrän säätelyn avulla on enin, mitä rahapolitiikalla voidaan saavuttaa. Monetaristisia tavoitteita omaksuttiin esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa.
Monetarismi talouspolitiikan ohjenuorana osoittautui kuitenkin pian heiveröiseksi lähtökohdaksi. 1980-luvulla yltiömonetaristisista tavoitteista luovuttiin yleisesti ja rahapolitiikkaa on harjoitettu pragmaattisemmin perustein, kuitenkin siten, että inflaation torjuminen on yleensä ollut etualalla työllisyyden kustannuksella. Euroopassa kuljettiin tämän johdosta kohti kiinteiden valuuttakurssien järjestelmää eurooppalaisen valuuttakurssijärjestelmän puitteissa, mikä on merkinnyt samalla itsenäisen rahapolitiikan mahdollisuuksien katoamista.
Ns. uusi klassinen makroteoria perustuu perusolettamukseen, jonka mukaan yhteiskunnan markkinamekanismi on kunnossa ja taloudenpitäjät toimivat rationaalisesti, tavoitellen hyvinvointinsa maksimointia. Uuden klassisen talousteorian tulokset osoittivat, että aktiivisella finanssi- ja rahapolitiikalla voi tällaisessa tilanteessa olla korkeintaan hyvin lyhytaikaisia vaikutuksia. Uusklassinen talouspolitiikan malli on tuonut uutta kurinalaisuutta finanssi- ja rahapolitiikan suunnitteluun. Finanssipolitiikan periaatteissa on palattu siihen ajatukseen, että valtiontalouden on pitkällä aikavälillä oltava tasapainossa eikä työllisyyttä voi ylläpitää jatkuvalla tuloalijäämän kasvattamisella. Lisäksi on hyväksytty näkemys, jonka mukaan pitkän ajanjakson taloudellinen menestys riippuu tuottavuuden kasvusta ja muista todellisen kilpailukyvyn tekijöistä.
Oletteko arvon palstalaiset kanssani samaa mieltä?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Emme.
Ei tääl Keynesiläiset teoriat välttämäti mene perille. Suurelle massalle menee paremmin perille Kinsleyn pikkuperverssit tutkimukset. Älä nyt järkeviä tännne postaa. Menee Zeke-mäniltä sun muilta ilo.
Miksi minulTA menisi ilo? Minä meinaan olen totuus ja ilo!! Minä tunnen A.S.U.N.N.O.T Minulla on V.A.R.A.L.L.I.S.U.U.T.T.A
http://www.stonerrock.com/store/images/covers2/ath-2140.jpg
€€€€€€€€€€ZEKE€€€€€€€€€€€ZEKE€€€€€€€€€€€€