Isänsä menettäneet

En oo ees koskaa nähny omaa isääni kun mutsi ja faija eros ennen ku synnyin mut oishan se ihan kiva jos oli olemassa faija.

minunkin isä on kuollut joku aika sitten.. :/ en minäkään pysty puhumaan isästäni ilman kyyneliä.. kaipaan isää aina vaan takaisin mutta tiedän että ei mikään tuo isää takaisin..

Mun faija otti iteltään hengen jo kauan aikaa sitten,oli oikeastaan aika paska ukko. Aika kuitenkin kultaa muistot ja nykyän muistan jopa joitain hyviäkin hetkiä sen kanssa olleen. Juttu on toinen jos teillä on ollut erityisen hyvä suhde,suru lähtee suremalla joten anna sille aikaa. Läheisen kuolema on aina kova paikka mutta kyllä siitä yli pääsee,saattaa vaan ottaa pitkänkin aikaa. Keep on...

Oman lapseni isä ei halunnut toimia isänä, kipeä juttu pojalle, muttei yhtä kipeä kuin jos olisi ollut isä, joka olisi hylännyt tai kuollut -kuitenkin hänkin ikävöi.

Ystäväperheeni isä tappoi itsensä ja kolme poikaa jäi kaipaamaan häntä. Minuunkin sattui ja näin -elämäni surullisin näky- lasten kärsimyksen..

Nyt 4 vuotta on kulunut ja näen näitä lapsia, jotka ovat jo nuoria, usein. Aika on parantanut haavoja ja isä edelleen jollain tavalla elää sydämissä. Minäkin jollain lailla koen, että tämä mies -hän oli ystäväni- elää sydämessäni. Vaikka ihminen kuolee, hän jää jollainlailla elämään muistoihimme.

Sulla oli isä -toisin kuin pojallani- joka jätti sinulle hyviä muistoja ja vaikutti elämääsi paljon, ilman hänen läsnäoloaan et olisi se mitä olet nyt. Sinulla on mukavia muistoja, joillekin voit hymyillä ja muistosi säilyvät sinulla.

Ehkäpä kuitenkin, isäsi jostain näkee elämäsi ja lähettelee rauhoittavia ajatuksia. Ehkäpä, me emme tiedä, mutta ajatus siitä olisi kovin kaunis :)
Voimia ja lämpimiä ajatuksia sinulle.

Mä menetin isäni kun olin kuuden vanha.
Seon aika raakaa että lapselta riistetään isä. Sillon oli paljon asioita joita ei ymmärtänyt ja jotka on ymmärtäny jälkeen päin. Mulle on on vasta viime vuosien aikana selvinnyt että miksei isi voinutkaan viedä mua tarhaan, ei voinu lähteä ajamaan..mun isäni oli siis alkoholisti. Mut eihän pieni lapsi sitä käsitä.Monesti olen miettinyt ja mietin edelleen että mitä jos kaikki oliskin toisin..mitä jos ei koskaan..
Ei kannata ajatella..se on elämää ja kaikki me kohdataan vaikeuksia elämämme varrella.
TUskin olen siis ainoa, löytyypaljon ihmisiä jotka suree läheisen pois menoa ja jollekkin se on liiankin vaikeaa. Me ollaan perheen kanssa selvitty tukemalla toisiamme ja saan olla onnellinen siitä että mulla on kuitenkin rakastava äiti..ja isäkin..mun sydämessä ja Kulkee joka päivä mun mukana....

isä kuoli kun olin 13 ja pääsin helposti yli siitä.isä oli alkoholisti eikä elänyt meidän luona joten kai se oli siks.isän menettäminen ei musta ollut mitenkään suurta.ihan eri ois jos menettäisi siskonsa

omani isäni teki itsarin 3 vuotta sitten ja kaipaan sitä todella paljon suru ei helpota ollenkaan vaan kasvaa päivä päivältä

mun isä kuoli ku olin 10 mä en pystyny seuraavana koulu vuotena laulaan aamun avaus virsiä jos se oli laulettu kirkossa ja kauan kesti että pääsin yli viäki kaipaan ihan v*****i