yksin

Täytyy myöntää että ystävät ovat hiukan jääneet taka-alalle perheen perustamisen jälkeen... Kurjaa mutta totta :(

Itse olen hiukan vanhempi kuin sinä (vm-78) ja kolmen pienen lapsen äiti. Lapset nyt 3,5v, 2,5v ja kuopus ihan vauva.
Ja täytyy myäntää että kun aloin odottamaan esikoistani (24 vuotiaana) niin jo odotusaikanani huomasin että en ollut ystävieni kanssa niin paljon tekemisissä kuin ennen. Tähän mun mielestä selitykseksi löytyi se, että meillä oli niin erilaiset elämät sillä hetkellä. He kävivät paljon baareissa, viettivät ilta aikaa hengaillen vähän siellä sun täällä, extempore jutut olivat omiaan jne.
Ja oma lapsi vie todellakin aikaa ja ihan joka paikkaan lasta ei voi, ei pysty eikä edes halua ottaa mukaan. Sitten kun sen muksun sihen on tehnyt niin sen syömiset, nukkumiset yms. tarpeet menevät kaiken (myös oman edun) edelle. Niin se vain on.
Minulla on myös kavereita jotka ovat saaneet lapsen samoihin aikoihin kuin minä ja niiden kanssa tulee tottakai oltua eritavalla tekemisissä kun elämätilanne on sama... ja uusia äitikavereita on tullut paljon, mutta yhtään ystävää ei ole tullut lisää :(

minäkin kaipaisin sellaista läheistä ystävää joka minulla on joskus ollut, mutta nyt ainakin tuntuu että sellaista ei tällä hetkellä ole. Ja kaikkia kavereitakin haluaisin nähdä enemmän, mutta kuten jo sanoin aika on rajallista.
No nyt nautin tästä elämäntilanteestani ja suloisista lapsistani, kyllä nekin kasvavat niin huomaamatta isoiksi tytöiksi ja pojiksi että sitten sitä omaa aikaa taas löytyy enemmän....

En tiedä auttoiko yhtään mitään mihinkään, mutta sainpahan itsekkin hiukan kirjoitella ja ajatella näin omaakin elämää =)

Mulle on käyny ihan samalla tavalla! Kavereilla on lapsia => ne ei IKINÄ lähe mihkään ja ne kaverit joilla ei ole lapsia nyhjäävät muuten vaan poikakavereitten kans kotona, juuri niin kuin sanoit! Mä en ymmärrä mikä reilu parikymppisiin ihmisiin on tullu, itse olisin valmis kyllä lähtemään bilettään tai muuten vaan kaffitteleen jne... Mut juuri niinkuin sanoit, ei se paljon auta kritisoida kavereita, sittenhän ne ei ainakaan lähe mihkään...

no mul on sama juttu käyny ! kaikki kaverit kaikonneet... joku töis koko ajan osal kavereist on perhe ja loput ystävistä/ kavereista on häipyneet johku !

Ei kaikki. Tuntuu itestä aikalailla samalta kavereilla on vaimo,lapsia ja omat huolet ja aika ei niillä enää riitä muuhun..Kai sitä on jääny junasta liian aikasin asemalle. Tähän yksin olemiseenkin tosin tottuu.

MOI!
Olen sinun ikäinen, perhe on ja se mieskin vielä;)
Itselleni kävi niin, kun pääsin amiksesta ystävät vain katosivat. Vaikka meillä oli ennen kaikkea kivaa tekemistä vapaa-ajalla ja koulussa. Seurusteltiin tai ei tahoillamme. Nyt koko porukka on vain hajonnut. Peruskoulussa ja sen jälkeen meitä oli 6 tytön porukka ja amis-kavereiden kesken meitä oli 5. Hyvä että kerran vuoteen nähdään toinen toisemme edes jossain. Eikä perhe ole vaikuttanut tähän milläänlailla. tietysti olemme muuttaneet elämän myötä kuka minnekkin. Tiedän, että olimme toisillemme tärkeitä ja nähtiinkin aina päivittäin. Nyt ei mitään. En itsekkään ota yhteyttä. Syytä tähän en tiedä. Joskus en vain jaksa, tai en kerkiä. Mutta mitään virallista syytä en keksi.. Ehkä aikaa on vain kulunut liikaa.. Miksihän näin käy? Sitä mietin minäkin. Noh, näin sen aikaista bestistäni: ensimmäiset 20min. juteltiin taukoamatta, sitten: HILJAISUUS.. ei mitään sanottavaa =/ surullista. Toki, myönnän, että kun ikää tulee ihminen muuttuu. En minäkään ole sama ihminen kuin amiksessa ollessani..
Olen kyllä vähän kateellinen mieheni ystäväpiirille, tämä sama porukka joita on toistakymmentä, näkevät jatkuvasti toisiaan ja ystävyys eikun vahvistuu ja he tunteneet ala-asteelta lähtien.(ovat jo kolmekymppisiä)
Yksinäiseltä tuntuu minunkin elämä, vaikka on perhe. Se ei vain riitä.. Onneksi olen saanut muutamia hyviä ystäviä.

minulla on 3 vuotias lapsi.mutta silti minä haluaisin tavata kavereita.minun ystävät ovat kadonneet :( Aika paljon olen kotona kun ei koskaan kukaan soita kahville ja jutustelemaan jos soittaa joku niin se on vaan hetkellistä eikä edes kasvotusten.

Voin väittää että ymmärrän mitä tarkoitat ja miltä sinusta tuntuu..Itsellänikin on kavereita..aika paljon,mutta ei sellaista kunnollista..Eli olo on myös yksinäinen..Paras ystäväni,jonka olen tuntenut koko ikäni puukotti minua selkään..Tuntuu että onko sellaisia ihmisiä missään,johon voisi oikeasti luottaa..Itkeä ja nauraa..antaa aikaa ja kuunnella..Jos sellaisia on niin he ovat kyllä kultaakin arvokkaampia.

Sama täällä 23v jätkä kirjotan viestiä klo.1.53! Itte haluis lähtee ja eukko vaan haluu leikkiä kotia vaikka ei ole lapsia eikä mitään!! Eikä onnex ees VITUTA!!!