En voi olla puuttumatta elatusmaksuin liittyvään keskusteluun, sillä kirjoittajina tuntuvat olevan ahneet ja omahyväiset lähivanhemmat - yleensä valitetavasti äidit.
Usein katkera lähivanhempi kuvittelee saavansa itselleen leijonanosan etävanhemman tuloista - mitä suuremmat tulot, sen suuremmat elarit- riippumatta siitä mitä lapsi oikeasti kuluttaa. Tarkkaillaan etävanhemman palkkatuloja, ollaan heti vaatimassa itselle lisää mikäli huomataan/kuvitellaan etävanhemman jostain saaneen rahaa lisää.
Yleensä erossa ollaan kuitenkin jo jaettu omaisuus ja molemmat ovat saaneet oman osansa. Myös lähivanhemman olettaisi osallistuvan lapsen kuluihin osittain myös tällä osalla... mutta lähi ei aina haluakaan maksaa itse mitään "ylimääräistä" vaan yrittää sälyttää kustannukset etälle.
Mielestäni erotessa pitäisi lähteä siitä ajatuksesta, että lähi huolehtii pääsääntöisesti lapsesta/lapsista ja saa siihen tulea etältä (elatusmaksut). Tällä sitten pärjätään, eikä narista. Jos erotaan, niin pitää myös laskea "toinen irti" eikä pitää häntä väkisin kiinni entisen perheen raha-asioissa. Kun hoitaa sovitut elarit, pitäisi lähin mielestäni antaa rauha etävanhemmalle.
Jos on tiukkaa kuten joillain tiedän olevan, voisi lähi ajatella hakevansa vaikka töitä eikä ajatella, että elintason pitää säilyä samana kuin entisen perheen aikaan kotiäitinä...Ei pidä odottaa, että kaikki apu tulee yhteiskunnalta tai etältä.
Paha mieli tulee lukiessa elatusmaksuun liittyviä keskusteluja - toivottavasti emme kaikki ole "verenimijöitä" vaan ymmärrämme antaa myös etälle mahdollisuuden omaan elämään. Lapsillakin on paremi olla kun rahasta ei riidellä.
Uskokaa tai älkää - niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan-
-kahden lapsen lähi,118€/lapsi-
Usein katkera lähivanhempi kuvittelee saavansa itselleen leijonanosan etävanhemman tuloista - mitä suuremmat tulot, sen suuremmat elarit- riippumatta siitä mitä lapsi oikeasti kuluttaa. Tarkkaillaan etävanhemman palkkatuloja, ollaan heti vaatimassa itselle lisää mikäli huomataan/kuvitellaan etävanhemman jostain saaneen rahaa lisää.
Yleensä erossa ollaan kuitenkin jo jaettu omaisuus ja molemmat ovat saaneet oman osansa. Myös lähivanhemman olettaisi osallistuvan lapsen kuluihin osittain myös tällä osalla... mutta lähi ei aina haluakaan maksaa itse mitään "ylimääräistä" vaan yrittää sälyttää kustannukset etälle.
Mielestäni erotessa pitäisi lähteä siitä ajatuksesta, että lähi huolehtii pääsääntöisesti lapsesta/lapsista ja saa siihen tulea etältä (elatusmaksut). Tällä sitten pärjätään, eikä narista. Jos erotaan, niin pitää myös laskea "toinen irti" eikä pitää häntä väkisin kiinni entisen perheen raha-asioissa. Kun hoitaa sovitut elarit, pitäisi lähin mielestäni antaa rauha etävanhemmalle.
Jos on tiukkaa kuten joillain tiedän olevan, voisi lähi ajatella hakevansa vaikka töitä eikä ajatella, että elintason pitää säilyä samana kuin entisen perheen aikaan kotiäitinä...Ei pidä odottaa, että kaikki apu tulee yhteiskunnalta tai etältä.
Paha mieli tulee lukiessa elatusmaksuun liittyviä keskusteluja - toivottavasti emme kaikki ole "verenimijöitä" vaan ymmärrämme antaa myös etälle mahdollisuuden omaan elämään. Lapsillakin on paremi olla kun rahasta ei riidellä.
Uskokaa tai älkää - niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan-
-kahden lapsen lähi,118€/lapsi-
Vastaukset 21
Vanhimmat
kirjoitus. Hienoa, että sinunkaltaisiakin äitejä vielä on..
Meillä mahdollisuuksia on annettu vaikka miten jopa tyrkyttämällä ja vaatimalla, mutta kun on välinpitämätön lapsiaan kohtaan, niin ei ole minun asiani vuositolkulla tunkea väkisin lapsia miehen elämään.
Ja varmaan on muitakin , mutta yleensä äiti syyllistetään ettei anna tavata, vaikeuttaa tapaamisia tai jopa häiriköi!
Kyllä se tapaaminen täytyy lähteä miehestä itsestään, aivan samoin kuin alkoholisteilla. Väkisin ei heitä raittiiksi saa, ellei itse sitä halua.
Joten jätetään äitien syyllistämiset, sillä kyllä he kaikkensa varmaan tekevät.
Nimenomaan, siinäpä se pointti... EI VÄKISIN
Jos etä jostain syystä ei voi/halua tavata lapsiaan ei pakottamalla ja jatkuvalla vaatimisella varmasti pääse toivottuun tulokseen. Useinpa se tuntuu sitten jo häiriköinniltäkin kun aina ollaan kimpussa ja syyllistämässä.
Eron jälkeen etällä on usein vaikeaa selvitä uudessa tilanteessa ja löytää elämiselle uusi merkitys. Lähin pitäisi muistaa antaa aikaa sopeutua uuteen tilanteeseen eikä heti olla vaatimassa. Henkiset ongelmat eivät ole myöskään ihan vieras asia. Joskus kannattaa pysähtyä miettimään ja asettua toisen asemaan.
Etälle kävi niin, että sairastui, ajautui talousvaikeuksiin ja elarit olivat ulosotossa. Olimme sopineet aikanaan liian suuret elatusmaksut. Eli siis sovitut elarit myös minimin ylittävältä osalta jäivät ulosottosaataviin. Koska elarit olivat kohtuuttomat sovimme uudet (minimin)ja kävin elatusturvatoimistossa kuittaamassa lapun, missä luovuin omista jo sinne vuosia kertyneistä saatavistani. Taisin olla laatuaan ensimmäinen kun virkailija silloin kovasti ihmetteli. Kohtuus kerjätessäkin pitää olla ja ahdinkoon ei milestäni pidä ketään saattaa.
Nyt, vuosien päästä tapaamiset ja yhteydenpito ovat hiljalleen lisääntymässä. Aika on tehnyt tehtävänsä. Itselläkin on ollut välillä tosi tiukkaa ja hammasta on pitänyt purra ettei sano jotain tervää lapsille etästä. Se kannattaa
- sen voin vilpittömästi sanoa.
Ei näistä sen kirkkkaanpaa kruunua saa, mutta pitkällä tähtäimellä kaikki voivat paremmin.
-se samainen kahden lapsen,118€/lapsi-
keskituloinen
lähiäidille tai -isälle? Se lähivanhempi saa myös kokea lapsen ahdistuksen. Ei ole oikein, että etä purkaa ahdistuksensa lapsiin ja toppuuttelee sanomalla, tarvitsen nyt omaa aikaa. Lapset tarvitsevat etävanhempaakin, eivätkä ole leluja, jotka voi ottaa käyttöön silloin kun jaksaa/haluaa. Ja yhtälailla se erosta toipuminen on rankkaa myös lähivanhemmalle. Kenties nykyinen vallitseva minä-minä-käsitys saa niitä eroja aikaan ja ihmiset eivät ymmärrä muiden tunteita, kun se oma paha olo on siinä päällimäisenä.
Minä olen kyllä hieman erimieltä kanssanne. Meillä oli sama tilanne että liian isot elarit ym..mutta etä totesi ettei aio maksaa vaikka ne olisivat kuinka pienet. Erossa ei ollut juuri jaettavaa kun olin itse ostanut kaiken ja velkarahalla, jotka sain maksetuksi. Isotuloinen mies pani elämän ranttaliksi ja alkoi juoda, velkaantui ja alkoi jo toisen kerran ulosottokierre, josta jo kerran olimme liittomme aikana päässeet irti. Mulle jäi yhteiset velat kaikki ja kun olen pienituloinen, ne menivät ulosottoon myös ja siinä helvetissä elän ainakin vielä viisi vuotta. Mies ei halua olla lasten kanssa juurikaan ja jos hän rahaa yksityisyrittäjänä saa, se ei ainakaan elareiden muodossa lapsille tule. Eikä hän tunnu saavan muutenkaan omaa elämäänsä järjestykseen, siitä huolimatta vaikka en vaadi häneltä mitään. Kun hän saa rahaa, hän juo viinaa siitä huolimatta että hän käyttää antabusta. Kyllä ne on hullut ja muuten vain pihalla olevat erikseen ja se taitaakin olla aika tapauskohtaista. Mutta on hyvä että teidänlaisianne hyväsydämisiä löytyy vielä, muutta teillä se on toiminut eikä miehetkään ole tainneet olla psykopaatteja.
itsekin tein päätyön ohella välillä 2-3 sivutyötä, koska vuokrat ja opintolainat, vaatetukset ja harrastukset oli maksettava. Erotessani päätin, että pärjään ilman ex:ltä ruikuttamista tai painostamista. Ja pärjäsin. Nyt riittää yksi työ ja eihän sen elintason tarvitse olla "kaikkea on saatava", vaan pääasiahan on; äiti ja lapset voivat hyvin.
Totta, ilman jatkuvaa nahistelua voi kaikki paljon paremmin, mutta voiko myös silloin jos lähihuoltaja on aina töissä?
"Totta, ilman jatkuvaa nahistelua voi kaikki paljon paremmin, mutta voiko myös silloin jos lähihuoltaja on aina töissä?"
Miten on kysymys ymmärrettävä?
Nahistella haluaa vaikka ja mistä, mutta kun ei ole ketään jonka kanssa nahistella!?
Ja nahistella mistä?
Jos ilman nahisteluja haluaa yhteishuoltajuuden toimivan, voinee kait odottaa, että asioista on sovittu edeltäkäsin ja sopimuksesta molemmat osapuolet pitävät kiinni!
On myös otettava huomioon, ja vanhempien kesken osattava yksissätuumin keskustella, mahdollisten olosuhteiden muutoksista.
Ei siinä auta kuin todellisuuden hyväksyminen. Tilanteet muuttuu, puolella jos toisellakin.
"...vanhempien kesken osattava yksissätuumin keskustella..."
Minäkin osaan jossitella ja kertoa kivoja pikku olettamuksia, miten asioiden kuuluisi mennä ja olla. Kirjoitetaanko tuo keskustelu-ja asioistasopimispakko samoin ehdoin tapaamissopimuksen yhteyteen? Siihen paperiin, joka oikeuttaa etän tapaamaan lapsiaan, mutta ei velvoita niihin?
työtä kun voi tehdä siihen aikaan, kun lapset nukkuu; aamuyöstä, viikonloppuna jne. Lapset ei välttämättä poissaoloa edes huomaa, tosin itse voit välillä väsyä jonkin verran...;-) Pitkää pinnaa se kyllä vaatii ja välillä lapsenvahtiakin, mutta kuten sanoin; selvisin ja pärjäsin. Ja olen edelleenkin ylpeä siitä.
"...vanhempien kesken osattava yksissätuumin keskustella..."
Joillekkin se on niin vaikeaa . . . . . . .
Kun ei ymmärrä, ei sitten ymmärrä. Kaikelle löytyy ratkaisunsa, mutta se ei vaan miellytä kaikkia.
Kyllä aikuinen pitää olla kotona kun lapset nukkuvat. Eipä tulisi mieleenkään lähteä yöllä/viikonloppuna töihin jos lapset on kotona. Ja monesti se että maksaa lastenhoitajalle niin syö senkin ansaitun rahan. Nettona jää palkasta kuitenkin sen verran vähän tunnilta , siitä kun maksaa taas hoitajalle bruttopalkan niin nollissa ollaan...Kyllä lasten isän pitää huolehtia myös asiallisella elatusavulla!, tai osallistua esim. lastenhoitajan palkkaan tai tulla sitten itse siksi aikaa hoitamaan lapsia!!!
kait vääntää rautalangasta...;-) Lapset eivät kertaakaan olleet yksin nukkumassa, onnekseni naapurissa asui eläkeläismummo. Hänestä oli todella paljon apua ja halusi hoitaa lapsia sillä aikaa. Elatustuesta en tietääkseni maininnut mitään? Tottakait velvollisuudet elatustuen osalta on hoidettava. Joskus elämisen kustannukset (vuokrat, lainat jne.) ovat suurempia kuin yksittäinen työtulo. Varsinkin naisilla palkkataso on matalempi ja joudut alasta riippuen tekemään enemmän työtä elämisen kustannusten maksamiseksi. Toivottavasti kirjoitin tarpeeksi selvästi...;-)
meillä etä maksaa 185 €/kk. Enkä pyydä osallistumaan mihinkään hankintoihin. Tapaamiset sujuvat. Isä saa näkee lastaan usein (useimmin kuin joka toinen vkl.)
Itse elätän itseni, en tarvitse siihen ex-puolison apua.
Saan sosiaalitoimen minimin, olen tyytyväinen että saan sen kivuttomasti. Etä haluaa mielummin maksaa sos.toimelle, kuin lapsilleen ja "rahoittaa horon elämää". Hyvä näin :)
Lanttiakaan en ole pyytänyt lisäksi. Jos jotain lapsille laittaa; laittakoon, jos lapset isältään jotain pyytävät; pyytäkööt. Eri asia, saavatko.
Jos muutaman euron lisärahoitus esim lapsen fillariin tarkoittaa exältä anelua, ostan mielummin velaksi tai halvemman version. Jonain päivänä nostan nokkani: minä kustansin harrastukset ja opiskelut, olin tukena ja turvana, paikalla. Toivottavasti exä elää vieläkin nuukemmin, että lapsille jää perittävää mahdollisimman paljon.
"Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää"
Ps. - niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan - ei aina pidä paikkaansa. Se, että sinun exäsi ei riehu sinulle syyttä, ei tarkoita sitä, että jonkun toisen exä ei niin toimisi, tajusitko?
katkeroituneen naisen vuodatus.
Sitä vastoin omastasi tihkui niin katkeran kitkerää vihaa.
Kysynkin sinulta miksi?
Katkeruuteen tarvitaan rakennusaineita, niitä ei tästä taloudesta löydy :)
Silloinkaan, kun lapset olivat pieniä ja elämä oli pirun raskasta, en kokenut olevani katkera, olin vain pettynyt ja surullinen että miehen/isän arvomaailmaan eivät lapset mahtuneet, kuten ei vielä tänäänkään.
Minulla on onneksi lapsellinen veli, iso-eno ja kaksi lapsetonta "velipuolta", joista on ollut miehenmallia joka lähtöön lapsille. Pehmomiestä, karskimpaa, työteliästä käsityöläistä, professorityyppistä-ajattelijaa, jalkapalloilevaa valmentajaa ja erähenkistä mökkeilijää. Sellaisia kunnon miehiä, joille lasteni seura on ollut ilonaihe aina.
Jos isä ei halua olla läsnä ja antaa itsestään jotain lapsille, minulla tuskin on mahdollisuuksia siihen vaikuttaa, vai kuinka? Siitäkö minun pitäisi olla katkera? Vai rahasta? Älä hulluja puhu, raha on vain rahaa, se ei ketään onnellisemmaksi tee, olen kokeillut molemminpäin.
Sydämen sivistys, elämän harmonia ja mielekäs työ ovat arvokkaimpia asioita joita ihmisellä voi olla, miten on sinun laitasi, löytyykö sellaista "arvo-omaisuutta"?
kuulostanut lainkaan katkeralta vaan reippaan,hyväntuulisen ja järkevän yksinhuoltajaäidin kirjoitukselta.Taidat vaan olla kade,kun toinen ei ole katkera!
miespuolinen yhteishuoltajuuden (3 kpl) omaava, jonka lapsista 1 kpl asuukin omasta vapaasta tahdostaan hänen uusioperheessään.
En todellakaan ole katkera, vaikka erossa meni talot ja mökit, jäi sentään mielenrauha, sekä täyspäiset lapset, jotka erottavat oikean väärästä, vaikka "sossuntädit" yrittivätkin muuttaa mustan valkoiseksi.
Minä maksan kaiken mitä lapsiin tulee ja elatukset tulee kaupungilta siis se minimi. Olen maksanut lasten harrasteet ja vaatteet ym ja myös exän sisälle uimahalliin jos se on sinne tytön vienyt. Ja myös yhteiset velat olen voudin kautta joutunut maksamaan. Ja perkele vituttaa saatanasti!!!! Mies on juoppo joka joskus muistaa olla isäkin,mutta harvemmin vastuuta muistaa lapsista kantaa. Ja olen muuten pienipalkkainen myyjä kaupan kassalla. Kirkkainta kruunua en havittele, kun se mulle tulee kuitenkin!!!!!