lähdin puku kädessä kävelemään kohti huonettani.
-hui että! säikähdin takaa tulevaa varjoani ja tunnistin sen äidiksi.
-hei! tulin vain hakemaan erään potilaan paper... mistä sinä tuon löysit?äiti selitti,mutta puvun huomatessaan muuttui aivan valkoisesksi.
-teidän kaapin ylähyllyltä ,kun alex pitää bileet ja tämä puku on aivan täydellinen sinne.sanoin ja katselin pukua lumoutuneena.
-kuuleppas kulta ,kun eihän tuo mahdu sinulle.se on aivan liian pieni kelle tahansa meidän perheessä ja olin myymässä sitä.hän sanoi ja katsoi pukua inhoten.
-sinä olet jo muutenkin tainnut laihtua turha sinun on tuon puvun takia laihduttaa! hän vielä jatkoi ja tutki vartaloani.
-no minä aion siihen kuitenkin mahtua..mistä se on tullut jos se on niin pieni kaikille? kysyin ja äidille näytti tulevan kiire.
-se on sinulle liian pieni!etsi joku toinen...,mutta nyt on mentävä minua odotetaan...äiti sanoi ja lähti puolijuoksua kohti huonettaan. mikähän puvussa nyt niin hirveää on?mietin ja lähdin huoneeseeni. aion mahtua pukuun ja se on varma.
äidin lähdettyä päätin käydä vaa`alla ja ottaa ehkä annoksen uutta "ihmelääkettäni".
vaaka näytti edelleen 53kg ja jos haluaisin päästä tavoitteeseeni oli minun laihduttava vielä n.6kg... vaikka jotain on tapahtunut niin ne samat hirveät läskit tuntuvat vain pysyvän. hain huoneestani ulostuslääkkeen ja otin taas. seuraavan puolituntisen vietin taas vessassa.
koettelemuksen jälkeen oloni tuntui itseasiassa aika hyvälle ehkä hieman väsyneelle ,mutta kuitenkin.
ding dong... ovikello soi just ku mä olin melkein tehny mun vatsalihas sarjan.
-moi! ovella oli eve iloisen näköisenä.
-moi! tuu sisään mä olin just vähän kuntoilemassa.... vastasin ja olin hieman pettynyt even ajankohtaan.
-vitsit sä oot kyllä laihtunu! se sano ja katto ku ihaillen. varmaan ajatteli et kerranki se läski on saanu jotain aikaseks.
-joo...onnhan mä vähn yrittäny ku alkaa olla tota roikkuvaa vähän joka puolella.mä vastasin ja vedin mun hupparii päälle ettei se vois enempää kyylätä mun vartaloo.
-ja mikskäs sua ei koulussa näkyny?se kysy ja katto vähän pahastuneesti.
-mulla oli aamulla vähän pahaolo enkä sit lähteny... jos sä haluut jotain syömistä ni ota sieltä kaapista..mä käyn suihkussa.mä opastin ja harmittelin ku mun pitäis jättää kuntoilu kesken.
-mä tein sullekki! eve huus ja toi valtavan kinkku voileivän mun eteen.
-en mä kyl tarvii kun mä just söin ennen kun sä tulit. mä vastasin vaikka mun vatsa huuti sitä leipää.
-sähän kuntoilit ota pois!! eve sano ja tyrkkäs sen mun kouraan.
-no ehkä vähän myöhemmin...mennään ylös. mä sanoin ja jätin leivän keittiön pöydälle.
ylhäällä rupesin kaivelemaan kappejani pukeakseni päälle ja löysin kauan sitten hylkäämäni hameen kun se ei enää mennyt kiinni. otin sen käteen ja jännittyneenä ajattelin uskaltaisinko kokeilla. even puhe meni korvieni ohi kun rupesin vetämään hametta ylleni... pieni jarru tuli reisien kohdalla ,mutta pienellä nykäisyllä se meni jo aika helposti loppujen lopuksi sain hameen kokonaan ylleni ja napitkin vähäisen ähellyksen jälkeen kiinni. ensimmäisen kerran tunsin ylpeyttä itsestäni ja huomasin että jotain oli todella tapahtunut. vaikka suurin osa läskeistä roikkui vielä vyötarölläni oli jo pieni osa lähtenyt.
-onko sulla tuo hame vielä talella?sähän sanoit ettei se mee enää ees päälle ku ehotin tota niihin bileisiin?eve kysyi ihmetellen.
-aivan mut nyt se kyl mahtuu! mä sanoin ja loistin onnesta. katselin peilistä itseäni ja olin pitkästä aikaa onnellinen.
-hui että! säikähdin takaa tulevaa varjoani ja tunnistin sen äidiksi.
-hei! tulin vain hakemaan erään potilaan paper... mistä sinä tuon löysit?äiti selitti,mutta puvun huomatessaan muuttui aivan valkoisesksi.
-teidän kaapin ylähyllyltä ,kun alex pitää bileet ja tämä puku on aivan täydellinen sinne.sanoin ja katselin pukua lumoutuneena.
-kuuleppas kulta ,kun eihän tuo mahdu sinulle.se on aivan liian pieni kelle tahansa meidän perheessä ja olin myymässä sitä.hän sanoi ja katsoi pukua inhoten.
-sinä olet jo muutenkin tainnut laihtua turha sinun on tuon puvun takia laihduttaa! hän vielä jatkoi ja tutki vartaloani.
-no minä aion siihen kuitenkin mahtua..mistä se on tullut jos se on niin pieni kaikille? kysyin ja äidille näytti tulevan kiire.
-se on sinulle liian pieni!etsi joku toinen...,mutta nyt on mentävä minua odotetaan...äiti sanoi ja lähti puolijuoksua kohti huonettaan. mikähän puvussa nyt niin hirveää on?mietin ja lähdin huoneeseeni. aion mahtua pukuun ja se on varma.
äidin lähdettyä päätin käydä vaa`alla ja ottaa ehkä annoksen uutta "ihmelääkettäni".
vaaka näytti edelleen 53kg ja jos haluaisin päästä tavoitteeseeni oli minun laihduttava vielä n.6kg... vaikka jotain on tapahtunut niin ne samat hirveät läskit tuntuvat vain pysyvän. hain huoneestani ulostuslääkkeen ja otin taas. seuraavan puolituntisen vietin taas vessassa.
koettelemuksen jälkeen oloni tuntui itseasiassa aika hyvälle ehkä hieman väsyneelle ,mutta kuitenkin.
ding dong... ovikello soi just ku mä olin melkein tehny mun vatsalihas sarjan.
-moi! ovella oli eve iloisen näköisenä.
-moi! tuu sisään mä olin just vähän kuntoilemassa.... vastasin ja olin hieman pettynyt even ajankohtaan.
-vitsit sä oot kyllä laihtunu! se sano ja katto ku ihaillen. varmaan ajatteli et kerranki se läski on saanu jotain aikaseks.
-joo...onnhan mä vähn yrittäny ku alkaa olla tota roikkuvaa vähän joka puolella.mä vastasin ja vedin mun hupparii päälle ettei se vois enempää kyylätä mun vartaloo.
-ja mikskäs sua ei koulussa näkyny?se kysy ja katto vähän pahastuneesti.
-mulla oli aamulla vähän pahaolo enkä sit lähteny... jos sä haluut jotain syömistä ni ota sieltä kaapista..mä käyn suihkussa.mä opastin ja harmittelin ku mun pitäis jättää kuntoilu kesken.
-mä tein sullekki! eve huus ja toi valtavan kinkku voileivän mun eteen.
-en mä kyl tarvii kun mä just söin ennen kun sä tulit. mä vastasin vaikka mun vatsa huuti sitä leipää.
-sähän kuntoilit ota pois!! eve sano ja tyrkkäs sen mun kouraan.
-no ehkä vähän myöhemmin...mennään ylös. mä sanoin ja jätin leivän keittiön pöydälle.
ylhäällä rupesin kaivelemaan kappejani pukeakseni päälle ja löysin kauan sitten hylkäämäni hameen kun se ei enää mennyt kiinni. otin sen käteen ja jännittyneenä ajattelin uskaltaisinko kokeilla. even puhe meni korvieni ohi kun rupesin vetämään hametta ylleni... pieni jarru tuli reisien kohdalla ,mutta pienellä nykäisyllä se meni jo aika helposti loppujen lopuksi sain hameen kokonaan ylleni ja napitkin vähäisen ähellyksen jälkeen kiinni. ensimmäisen kerran tunsin ylpeyttä itsestäni ja huomasin että jotain oli todella tapahtunut. vaikka suurin osa läskeistä roikkui vielä vyötarölläni oli jo pieni osa lähtenyt.
-onko sulla tuo hame vielä talella?sähän sanoit ettei se mee enää ees päälle ku ehotin tota niihin bileisiin?eve kysyi ihmetellen.
-aivan mut nyt se kyl mahtuu! mä sanoin ja loistin onnesta. katselin peilistä itseäni ja olin pitkästä aikaa onnellinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
eli jatkoa odottelen vielä, kirjottelehan koko tarina loppuun..=)