Olen kyllästynyt elämääni, yksinäisyys, suru ja masennus ovat vallanneet mieleni täysin. Jokainen uusi päivä tuntuu aina vain yhä yksinäisemmältä.. Jo vuoden päivät olen ollut masentunut pahasti, sitä ei kuitenkaan kukaan perheessä huomaa, koska en juurikaan ole heidän kanssaan tekemisissä, vaikka asunkin samassa talossa. Sitä aikaisemmin osasin nauttia yksinolosta päivästä toiseen, mutta nyt se kaikki on kuitenkin kadonnut.
Neljä vuotta sitten se kaikki alkoi, ollessani n. 10 -vuotias. Olen nyt 13 -vuotias, pian täyttämässä 14. Minä ikäänkuin muutuin pintapuolisesti silloin, musiikkimakuni ja pukeutumistyylini pikkuhiljalleen muuttui synkempään, olin kyllä ihan eloa täynnä oleva lapsi, enkä mikään ahdistunut yksilö, joka olisi näin ajautunut purkamaan ahdistustaan musiikkiin ja muuta tällaista. Ihmiset, luokkalaiseni, alkoivat jostain syystä välttelemään minua eivätkä tahtoneet minua kaveriporukkoihinsa vaikka olin yhä se sama puhelias hauska tyyppi kuin ennenkin. Kun ihmiset eivät pitäneet minusta, eristäysyin täysin, muutuin ujoksi, hiljaiseksi ja epäsosiaaliseksi. Oli se rankkaa slloin lapsena kun mietin ''miks noi ei enää haluu olla mun kavereita''.
Muutama vuosi siinä sitten vierähti, opin sinä aikana pitämään yksinolosta, tai sitten en vain halunnut myöntää, että olin yksinäinen ja kaipasin kavereita, mutta kuitenkaan en tuntenut itseäni masentuneeksi. Ala-asteella minua haukuttiin, tosissaan tai ei, pukeutumiseni takia, mutta en välittänyt siitä tippaakaan. Vuos sitten aloin kaipaamaan ihmisiä ympärilleni ja tunsin itseni niin yksinäiseksi, itsemurha jopa kävi lähellä, en kuitenkaan onneksi aivan niin epätoivoinen ollut. Näin vuoden jälkeenkin olo on ihan samanlainen masentunut ja surullinen. Masentuneisuuden takia kaikki mitä tykkäsin ennen tehdä ei tunnukkaan enään niin mukavalta. Musiikin kuunteluni on selvästi vähentynyt, koska masentuneena ei oikein tee mieli kuunnella mitään. Onhan sitten niitä vähän parempia ja iloisempia päiviä, jolloin ei tule muuta tehtyäkään musiikin kuuntelun lisäksi. Yleensä vain loikoilen sängyssä ja mietin, olen koneella ja kierrän kaikenlaisia palstoja, vaikka kuinka tylsää olisi.
Ujouteni takia en ole onnistunut tutustumaan ihmisiin vaikka mahdollisuuksia on ollut miljoonia. Monet ihmiset ovat osoittaneet selvästi mielenkiintoa minua kohtaan, mutta en uskalla tehdä mitään ja jos taas he yrittävät tehdä jotain aloitetta, niin en anna siihen mitään mahdollisuutta koska pelkään ja yritän vältellä heitä, vaikka mielessäni haluaisin niin päästä tutustumaan uusiin ihmisiin.
Blääh, oli pakko päästä purkamaan tuo johonkin..
Neljä vuotta sitten se kaikki alkoi, ollessani n. 10 -vuotias. Olen nyt 13 -vuotias, pian täyttämässä 14. Minä ikäänkuin muutuin pintapuolisesti silloin, musiikkimakuni ja pukeutumistyylini pikkuhiljalleen muuttui synkempään, olin kyllä ihan eloa täynnä oleva lapsi, enkä mikään ahdistunut yksilö, joka olisi näin ajautunut purkamaan ahdistustaan musiikkiin ja muuta tällaista. Ihmiset, luokkalaiseni, alkoivat jostain syystä välttelemään minua eivätkä tahtoneet minua kaveriporukkoihinsa vaikka olin yhä se sama puhelias hauska tyyppi kuin ennenkin. Kun ihmiset eivät pitäneet minusta, eristäysyin täysin, muutuin ujoksi, hiljaiseksi ja epäsosiaaliseksi. Oli se rankkaa slloin lapsena kun mietin ''miks noi ei enää haluu olla mun kavereita''.
Muutama vuosi siinä sitten vierähti, opin sinä aikana pitämään yksinolosta, tai sitten en vain halunnut myöntää, että olin yksinäinen ja kaipasin kavereita, mutta kuitenkaan en tuntenut itseäni masentuneeksi. Ala-asteella minua haukuttiin, tosissaan tai ei, pukeutumiseni takia, mutta en välittänyt siitä tippaakaan. Vuos sitten aloin kaipaamaan ihmisiä ympärilleni ja tunsin itseni niin yksinäiseksi, itsemurha jopa kävi lähellä, en kuitenkaan onneksi aivan niin epätoivoinen ollut. Näin vuoden jälkeenkin olo on ihan samanlainen masentunut ja surullinen. Masentuneisuuden takia kaikki mitä tykkäsin ennen tehdä ei tunnukkaan enään niin mukavalta. Musiikin kuunteluni on selvästi vähentynyt, koska masentuneena ei oikein tee mieli kuunnella mitään. Onhan sitten niitä vähän parempia ja iloisempia päiviä, jolloin ei tule muuta tehtyäkään musiikin kuuntelun lisäksi. Yleensä vain loikoilen sängyssä ja mietin, olen koneella ja kierrän kaikenlaisia palstoja, vaikka kuinka tylsää olisi.
Ujouteni takia en ole onnistunut tutustumaan ihmisiin vaikka mahdollisuuksia on ollut miljoonia. Monet ihmiset ovat osoittaneet selvästi mielenkiintoa minua kohtaan, mutta en uskalla tehdä mitään ja jos taas he yrittävät tehdä jotain aloitetta, niin en anna siihen mitään mahdollisuutta koska pelkään ja yritän vältellä heitä, vaikka mielessäni haluaisin niin päästä tutustumaan uusiin ihmisiin.
Blääh, oli pakko päästä purkamaan tuo johonkin..
Vastaukset 7
Vanhimmat
mutta kerron ja annan sinulle yhden ehdotuksen :)
Minulla viime kesä -sekä kesäloma oli surullinen :/ olin tosi yksinäinen, joka päivä kotona yksin :( ei kavereita, kukaan ei halunnu olla mun kaa (eikä haluu toki vieläkään...) mutta kuitenkin..
Tänä kesälomana sain sitten töitä, pääsin siis kesätöihin :) siel tulin paljon sosiaalisemmaks ja ilosemmaks, sain pari kaveria (ajatella, MINÄ!!!) ja kesä tuntuu menevän huristen.. toisin kuin viimekesä.. jokainen päivä tuntui ikuisuudelta :(
Olisiko Sinulla mahdollisuus kesätöihin? Ehkä tässä vaiheessa hieman myöhäistä (?), mutta jotain viikonloppu töitä?
Tsemppiä Sinulle!
vaikuttaa enemmän, kun kerran aikasi on vielä omaasi ennen koulun alkua.
Näen jotain itsestäni tossa Sun jutussa, vaikka nuoruus meni vuosien mukana.
Jotain ihan nyrkkisääntöjä pystyn kuitenkin tarjoamaan:
Älä ole yksin.
Jos jäät kotiin, saat olla kotona.
Mene siis ulos, hae uusia harrastuksia, käy kirjastossa; lue. Ystävät löytyvät kyllä itsestään kun on liikkeellä..sattuma korjaa satoa.
Jos alkaa ylitsepääsemättömästi ahdistaa, niin hae apua. Sitä varten psykologit, diakonissat ym ovat jotta auttavat ihmisiä.
Älä unohda vanhempia, ovat eläneet kuitenkin enemmän tai vähemmän Sinun kaltaistasi elämää, uskon että olet heille tärkeä ja että he haluavat Sinun parastasi.
Yksinäisyyteen tottuu, mutta se ei ole koskaan hauskaa. Ihminen hakee aina toisen luo.
Jos vuori ei tule Muhammedin luo, on Muhammedin mentävä vuoren luo; voisitko itse tehdä jotain?
Yleensä kun tulee hetken pysähtyminen, jolloin totuttu kaava rikkoutuu tajuaa jotain oleellista itsestään ja muista, näkee ikäänkuin asiat jotenkin ulkopuolisena.
Älä työnnä itseäsi ulos, vaan pyri sisään, mutta mieti mihin suuntaan.
Olet vielä nuori, maailma on avoin, on nähtävä se mahdollisuutena johonkin todella hyvään ja hienoon.
On olemassa paljon syrjäytyneitä, jotkut ovat omasta halustaan, toiset muista syistä joihin liittyy usein vakavia ongelmia päihteiden, ihmissuhteiden ja viranomaisten kanssa.
Mikä johtaa mihin, mikä sai alkunsa mistä?
Ei sillä ole väliä, tärkeintä on se ettei itse edesauta tapahtumia.
Alas on lyhyt ja nopea matka, mutta ylöspääseminen on vaikeaa.
Ihmiset ovat erilaisia, ei ole mitään standardi onnellisuuden määrää. Ei ole kaavaa jonka mukaan määrätään ystävät tai huvitukset.
Jotkut ovat aina suositumpia ja nokkelampia sekä kaikkea muuta sellaista kuin toiset.
On hyväksyttävä ihmiset ihmisinä, samoin itsensä sellaisena kuin on.
Tottakai pystyy kehittämään itseään ja saavuttamaan kaikkea hienoa, se on varmaa.
Mutta on hyväksyttävä tietyt puitteet.
Ei Roomaakaan rakennettu päivässä.
Tärkeää tehdä asiat hyvin.
Persoonallisuus vain erottautumisen tai kapinan vuoksi on turhaa.
Asiat jotka tänään olivat jotain tosi ikävää, eivät tunnu miltään vuosien päästä.
Aika on ystävä silloin kun on nuori.
Usko minua, omat lapseni tulevat kohta Sinun ikääksi.
Oli miten synkkää ja ikävää tahansa, tiedät aivan varmasti, että aurinko paistaa huomenna, jos ei ulkona niin sydämessä, ja taas tulee uusi päivä ja uudet mahdollisuudet.
Ajattele positiivisesti ja olet mukava itsellesi ja muille.
En tiiä mitä osaisin sanoa sulle, mutta... Se ujous voi lähteä, yhtälailla kun on tullutkin. Tai no ei samalla lailla, mutta lähteä voi kuitenkin. Niin mullekkin kävi. Aina oon ollu ujo pienestä asti ja on ollu kaveriongelmia, yksinäisyyttä älyttömästi, masennusta...
Mutta pääsin siitä ujoudesta yläasteen jälkeen ja masennuksestakin. Ei se tapahtunu niin äkkiä, vaan sitä vaan kasvoi oppi tuntemaan itseä jne. En vieläkään uskalla olla íhan täysin itseni, mutta ei siihen varmaan enää hirvittävä matka ole.
Se kai auttoi tosi paljon,kun opin ajattelemaan, että se on tarkoitettu, että mun elämä menee näin. Enkä enää aatellut, että kun on tälläinen menneisyys, niin ei mulla voi olla mitään tulevaisuutta. Enkä sillei enää katkeroitunu ym. Vaan aloin ettiä jokaisesta huonosta asiasta ja epäonnistumisesta jotain opittavaa tulevaa varten. Ja paljon muutakin, tosi paljon. Tuntuu, että nyt oon miettiny asioita monien vuosien tarpeiks, muuta ehkä se ei niin oo, mutten enää sillei mieti ihteäni niin paljon:) Vaan sitä elämää... ja kaikkea siihen liittyvää.
Että zemiä sulle! Mutta ehkä sun kannattais hakea apua jostain koulukuraattorilta ym. En kyllä osaa sanoa, paljon se auttaa, kun ite en oo käyny ja nytkun aattelee, niin ois varmaan kannattanut.
ymmärrän tunteen, sillä kärsin tuosta itsekin joskus aikoinaan. pohjimmiltaan yksinäisyyden tunne johtuu vain siitä, ettei ole intohimoa mihinkään: ei mitään tekemistä, muuta ajattelemista kuin tuo itsensä surkuttelu. surkutteluun -varoitan sinua!- jää hyvin helposti kiinni, ja siitä alkaa sairaaloisella tavalla jopa pitämään - näin ainakin alitajuisesti. kohta huomaat (ellet jo ole siinä pisteessä), että itsesääli syö päivittäisestä ajastasi valtaosan: makaat tai lojut jossakin ajatellen pelkästään surkeaa kohtaloasi - joka oikeasti on vain ja ainoastaan sinun omissa käsissäsi! ja muista, että sinun iässäsi seura tekee kaltaisekseen - älä siis hakeudu huonoon seuraan!
yritä siis tosissasi keksiä itsellesi jokin harrastus (muutamia?), josta hyvällä onnella voit saada itsellesi intohimon kohteen, ja vielä paremmalla onnella hyviä ystäviä, jotka jakavat intohimosi. ujoudesta pääsee kyllä eroon, kunhan annat itsellesi luvan astua "sen kynnyksen yli". siihen vaaditaan hiukan tahdonvoimaa, mutta huomaat kyllä, että se kannattaa! =)
Parempia päiviä toivottaen!
Omalla tyttärelläni on käynyt jotakuinkin samalla tavalla. Tosin me huomasimme jossain vaiheessa, että kaikki ei ole ok. PItkään tyttäremme kieltäytyi mistään avusta, mutta lopulta hän meni koulun terveydenhoitajalle, ja sitä kautta olemme päässeet kunnallisen nuorisopsykiatrisen avun piiriin. Tällaisista ajatuksista ja masennuksesta paraneminen vie aikaa, mutta parempi käydä hitaasti saamassa apua kuin vain yksin miettiä asioita. Omassa päässä kaikki tuntuu pahemmalta... Eli, mene rohkeasti terkkarille koulussa tai terveysasemalla. Ehkä myös omille vanhemmille kannattaisi puhua asiasta...
mulla on mennyt elämä jotakuinkin silleen kuten kerroit tuossa
Olipa tuo sentään aikamoinen vuodatus. Tuntuu siltä, että olet kuitenkin ihan mukava henkilö. Ei elämä ole kuitenkaan pelkästään itsensä ympärillä pyörimistä, vai mitä? Uskon, että sinäkin löydät hyväksymistä ympäristöstäsi. Ei sun kannata ajatella pukeutumistyyliäsi sen enempää. Kullakin on oma makunsa.
Kaikki me halutaan hyväksyntää. Ei se ole kiellettyä. Jos minusta ei tykätä, niin se sattuu. Mutta ole ihan varma siitä, että yxi on joka sinusta tykkää yli kaiken, ja se tulee kohdallesi ennen kuin huomaatkaan. Voin taata sinulle sen. Rakastuminen on ihanaa ja sinäkin tulety sen kokemaan. Älä jätä sitä kokematta, mutta varmistu siitä, että se on aitoa myös toiselta osapuolelta. Jos haluat jutella, niin chattaillaan... HaLi.