Maailma ei ole mustavalkoinen.
Tällä palstalla niin monet ovat kirjoittaneet värikkäitä kuvauksia siitä, mitä raiskaajille pitäisi tehdä, miten heidän pitäisi laittaa kärsimään samoin kuin heidän uhrinsa.
Minut on raiskattu lapsena. En minä silti halua murhata sitä henkilöä, joka sen minulle teki - isääni. En ainakaan enää.
Minua käytettiin seksuaalisesti hyväksi ollessa
4-6 -vuotias. Minulla ei ole tarkkoja muistikuvia siitä; joskus saatan nähdä unta siitä, mutta nykyisin vain hyvin harvoin. Ruumiini kyllä muistaa kaiken oikein hyvin (, vaikka siihen ei mitään pysyvää jäänytkään,) mutta sekin alkaa jo unohtaa. Hyvä niin.
Tavallaan "unohdin" kaiken mennessäni ala-asteelle, ja isänikin vaan lopetti silloin touhunsa - en tiedä miksi, mutta ehkä äitini alkoi epäillä tai isäni pelkäsi että minä voisin mainita jotain koulussa. En todellakaan tiedä; en tähän päivään mennessä puhunut siitä hänen, äitini tai kenenkään muun kanssa, lukuunottamatta kahta ystävääni.
Oireilin lapsena jonkin verran: leikin seksuaalisia leikkejä, ja tiesin hyvin paljon siitä, mitä peniksellä tehdään muutakin kuin pissataan. Olin kuitenkin hyvin kiltti lapsi, muutenkin "pikkuvanha", joten kukaan ei kiinnittänyt asiaan huomiota. Enkä minäkään halunnut kertoa. En muista isäni uhkailleen koskaan minua juuri insesti paljastamisesta, mutta minä jo tavallaan tiesin, ettei sellaisesta puhuta.
Murrosiässä, ehkä 15 tai 16-vuotiaana, aloin taas "muistaa". Minulla ei ollut silloin "seksuaalista heräämistä", en ihastunut luokkatovereihin tai juurikaan fantisoinut seksistä. Muistan olleeni hyvin vihainen ja inhonneeni ruumistani. Jatkoin kuitenkin samassa roolissa, missä olin jo lapsena: olin tunnollinen ja auttavainen tukioppilas ja opettajien lemmikki. En osaa nimetä sitä hetkeä, jolloin olisin yht'äkkiä muistanut kaiken, mutta nykyään ajattelenkin, että olin tiennyt sen koko ajan, silloin olin vain tarpeeksi vahva hyväksymään sen.
En tiedä olenko valmis "hyväksymään" asiaa vieläkään. Minulla on vain joitakin lapsuusmuistoja, eivätkä nekään juuri ruusuisia ole. Hyväksikäyttöä en muista juuri ollenkaan. Minulla on muutama valokuvan tarkka muisto mieleni perukoilla, mutta olen opetellut sulkemaan sen heti sen herättyä pois ajatuksistani. Enkä minä haluakaan muistaa sitä kokonaisuudessaan.
Kuten jo mainitsin, olen kertonut tästä vain kahdelle ystävälleni, mutta kadun kumpaakin kertaa. En voi sanoa, että se olisi helpottanut tai keventänyt oloani - oikeastaan se vain lisäsi ahdistustani. Toinen ystäväni kyllä osasi arvata sen, miksi en vieläkään ole juurikaan kiinnostunut seksistä tai seksuaalisuudesta. Täällä suojanani on nimettömyys; haluan vain kertoa oman tarinani, jotta siitä voisi olla apua jollekin toiselle. Sääliä en halua. Ehkä joku toinen löytää voimaa tuskansa jakamisesta; minulle se on vain omien ongelmien työntämistä muille. Jokainen raiskattu päättäköön itse.
Omalla tavallani minä kyllä olen seksuaalinen; en vain halua tuoda sitä vielä julki. Vaikka olenkin mielestäni hyvä muuten lukemaan ihmisiä, en koskaan pysty kertomaan, onko joku kiinnostunut minusta. Minä olen vain harvoin kiinnostunut jostakin tytöstä. Eikä minulla ole vieläkään sellaista seksifantasiaa, jossa olisin itse osallisena, tai jos minä olenkin mukana, jää kaikki vain suutelemiseen. Käynkin vasta nyt parikymppisenä läpi sen, mitä useimmat käyvät teini-iässään.
Hyväksikäyttö ei ole kuitenkaan tehnyt minusta mielestäni heikkoa; joskus heikkoina hetkinäni olen jopa kiitollinen, että minulle tapahtui niin. Se oli tavallaan pikareittini henkisyyteen ja ihmisyyteen. En ole kristitty tai muunlainenkaan uskovainen, mutta olen hyvin uskonnollinen ihminen. Minä olen löytänyt itsestäni tämän maailman, ja tästä maailmasta itseni. Minä välitän tästä paikasta, ja ihmisistä. Mutta minä en halua saada ketään tai mitään itselleni. Minä olen agape, mutta en eros.
Tunne-elämältäni olen mielestäni aika tasapainoinen, ts. osaan päästää irti huolista vaipumatta silti apaattisuuten. Minulla on muutama hyvä ystävä, mielenkiintoiset harrastukset, hyvä koulupaikka. Olen melkeinpä tyytyväinen :-)
Vanhempani elävät yhä avioliitossa lapsuudenkodissani, ja luulen että heidänkin liittonsa on vain parantunut sitten teinivuosieni. Äitini on mielissään siitä, että olen pystynyt rakentamaan jonkinlaisen toimivan suhteen isääni, ts. emme enää juurikaan tappele. Ja olen antanut anteeksi niin itselleni kuin isällenikin, vaikka vieläkin kutsun häntä etunimeltä enkä miellä häntä mitenkään muutenkaan "isäkseni". En tiedä, onko hän varsinaisesti "parantunut" pedofiliastaan, mutta uskoisin hyvin paljon niin. Siitä olen varma, että hänellä ei ole ollut toista mahdollisuutta toistaa touhujaan näinä vuosina. Ehkä hänkin on antanut itselleen anteeksi ja todella muuttunut.
Olen nyt 21-vuotias, siis nuori aikuinen. Minusta olisi kamalaa, jos kertoisin tästä kasvokkain jollekin, joka sitten yrittäisi hyväntahtoisuudessaan "selvittää" asiaa. Minä en tahdo vankilatuomioita, en mitään korvauksia. Se on ollutta ja mennyttä. Asiat ovat tarpeeksi hyvin näin.
Anteeksiantaminen on mahdollista, ja elämä jatkuu. Maailma ole mustavalkoinen.
Tällä palstalla niin monet ovat kirjoittaneet värikkäitä kuvauksia siitä, mitä raiskaajille pitäisi tehdä, miten heidän pitäisi laittaa kärsimään samoin kuin heidän uhrinsa.
Minut on raiskattu lapsena. En minä silti halua murhata sitä henkilöä, joka sen minulle teki - isääni. En ainakaan enää.
Minua käytettiin seksuaalisesti hyväksi ollessa
4-6 -vuotias. Minulla ei ole tarkkoja muistikuvia siitä; joskus saatan nähdä unta siitä, mutta nykyisin vain hyvin harvoin. Ruumiini kyllä muistaa kaiken oikein hyvin (, vaikka siihen ei mitään pysyvää jäänytkään,) mutta sekin alkaa jo unohtaa. Hyvä niin.
Tavallaan "unohdin" kaiken mennessäni ala-asteelle, ja isänikin vaan lopetti silloin touhunsa - en tiedä miksi, mutta ehkä äitini alkoi epäillä tai isäni pelkäsi että minä voisin mainita jotain koulussa. En todellakaan tiedä; en tähän päivään mennessä puhunut siitä hänen, äitini tai kenenkään muun kanssa, lukuunottamatta kahta ystävääni.
Oireilin lapsena jonkin verran: leikin seksuaalisia leikkejä, ja tiesin hyvin paljon siitä, mitä peniksellä tehdään muutakin kuin pissataan. Olin kuitenkin hyvin kiltti lapsi, muutenkin "pikkuvanha", joten kukaan ei kiinnittänyt asiaan huomiota. Enkä minäkään halunnut kertoa. En muista isäni uhkailleen koskaan minua juuri insesti paljastamisesta, mutta minä jo tavallaan tiesin, ettei sellaisesta puhuta.
Murrosiässä, ehkä 15 tai 16-vuotiaana, aloin taas "muistaa". Minulla ei ollut silloin "seksuaalista heräämistä", en ihastunut luokkatovereihin tai juurikaan fantisoinut seksistä. Muistan olleeni hyvin vihainen ja inhonneeni ruumistani. Jatkoin kuitenkin samassa roolissa, missä olin jo lapsena: olin tunnollinen ja auttavainen tukioppilas ja opettajien lemmikki. En osaa nimetä sitä hetkeä, jolloin olisin yht'äkkiä muistanut kaiken, mutta nykyään ajattelenkin, että olin tiennyt sen koko ajan, silloin olin vain tarpeeksi vahva hyväksymään sen.
En tiedä olenko valmis "hyväksymään" asiaa vieläkään. Minulla on vain joitakin lapsuusmuistoja, eivätkä nekään juuri ruusuisia ole. Hyväksikäyttöä en muista juuri ollenkaan. Minulla on muutama valokuvan tarkka muisto mieleni perukoilla, mutta olen opetellut sulkemaan sen heti sen herättyä pois ajatuksistani. Enkä minä haluakaan muistaa sitä kokonaisuudessaan.
Kuten jo mainitsin, olen kertonut tästä vain kahdelle ystävälleni, mutta kadun kumpaakin kertaa. En voi sanoa, että se olisi helpottanut tai keventänyt oloani - oikeastaan se vain lisäsi ahdistustani. Toinen ystäväni kyllä osasi arvata sen, miksi en vieläkään ole juurikaan kiinnostunut seksistä tai seksuaalisuudesta. Täällä suojanani on nimettömyys; haluan vain kertoa oman tarinani, jotta siitä voisi olla apua jollekin toiselle. Sääliä en halua. Ehkä joku toinen löytää voimaa tuskansa jakamisesta; minulle se on vain omien ongelmien työntämistä muille. Jokainen raiskattu päättäköön itse.
Omalla tavallani minä kyllä olen seksuaalinen; en vain halua tuoda sitä vielä julki. Vaikka olenkin mielestäni hyvä muuten lukemaan ihmisiä, en koskaan pysty kertomaan, onko joku kiinnostunut minusta. Minä olen vain harvoin kiinnostunut jostakin tytöstä. Eikä minulla ole vieläkään sellaista seksifantasiaa, jossa olisin itse osallisena, tai jos minä olenkin mukana, jää kaikki vain suutelemiseen. Käynkin vasta nyt parikymppisenä läpi sen, mitä useimmat käyvät teini-iässään.
Hyväksikäyttö ei ole kuitenkaan tehnyt minusta mielestäni heikkoa; joskus heikkoina hetkinäni olen jopa kiitollinen, että minulle tapahtui niin. Se oli tavallaan pikareittini henkisyyteen ja ihmisyyteen. En ole kristitty tai muunlainenkaan uskovainen, mutta olen hyvin uskonnollinen ihminen. Minä olen löytänyt itsestäni tämän maailman, ja tästä maailmasta itseni. Minä välitän tästä paikasta, ja ihmisistä. Mutta minä en halua saada ketään tai mitään itselleni. Minä olen agape, mutta en eros.
Tunne-elämältäni olen mielestäni aika tasapainoinen, ts. osaan päästää irti huolista vaipumatta silti apaattisuuten. Minulla on muutama hyvä ystävä, mielenkiintoiset harrastukset, hyvä koulupaikka. Olen melkeinpä tyytyväinen :-)
Vanhempani elävät yhä avioliitossa lapsuudenkodissani, ja luulen että heidänkin liittonsa on vain parantunut sitten teinivuosieni. Äitini on mielissään siitä, että olen pystynyt rakentamaan jonkinlaisen toimivan suhteen isääni, ts. emme enää juurikaan tappele. Ja olen antanut anteeksi niin itselleni kuin isällenikin, vaikka vieläkin kutsun häntä etunimeltä enkä miellä häntä mitenkään muutenkaan "isäkseni". En tiedä, onko hän varsinaisesti "parantunut" pedofiliastaan, mutta uskoisin hyvin paljon niin. Siitä olen varma, että hänellä ei ole ollut toista mahdollisuutta toistaa touhujaan näinä vuosina. Ehkä hänkin on antanut itselleen anteeksi ja todella muuttunut.
Olen nyt 21-vuotias, siis nuori aikuinen. Minusta olisi kamalaa, jos kertoisin tästä kasvokkain jollekin, joka sitten yrittäisi hyväntahtoisuudessaan "selvittää" asiaa. Minä en tahdo vankilatuomioita, en mitään korvauksia. Se on ollutta ja mennyttä. Asiat ovat tarpeeksi hyvin näin.
Anteeksiantaminen on mahdollista, ja elämä jatkuu. Maailma ole mustavalkoinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olet käynyt läpi suuren onnettomuuden, siitä osanottoni. Olet kaikesta huolimatta myös kasvanut jalostuneeksi, siitä onnitteluni.
Järkyttynyt tai onko se sittenkin helpotusta mitä tunnen nyt kun luin tarinasi. Ongelmani on se, että olen nyt 22vuotias, kahden vuoden ajan olen miettinyt olisiko se mahdollista, voisiko oma isäni todella pystyä moiseen. Jonkinlaisia flashbackejä on ollut silloin kun olen ollut miehen kanssa pedin puolella, mutta ei mitään selvää muistikuvaa mistään. On vain sellanen olo että niin olisi käynyt. Tunnen syyllisyyttä siitä, koska en voi varmasti sanoa onko minulla syytä inhota isääni niin paljon. Juuri niin kuin sinullakin, en koe häntä enää isäkseni. On kuin äidilläni olisi vain miesystävä, jonka kanssa on pakko tulla jotenkin toimeen.
Olen lapsena ollut isän tyttö,´nuoruudessa inhosin itseäni enemmän kuin mitään. Viiltelin ja provosoin muita käyttäytymään väkivaltaisesti itseäni kohtaan. Ja nyt, kun olen oppinut hyväksymään itseni ja tunnen olevani tasapainossa, mieleen tulee tällaisia ajatuksia. Pikkuhiljaa tulee ajatelleeksi, että hulluusko on iskenyt vai mikä.
ollut tällä palstalla ennenkin,mutta orginaali poikalapsi kiisttä osuutensa tähän viestiin,ainakin silloin,kun tämä oli täällä eka kerran,että siinämielssä "puollustan" poikalsta,kyllä hän varmaan itsekkin kohta rientää asiaa oikaisemaan !