ei pakosti ole mahdollisuutta ja kykyä saada lapsia ei silti tarvitse olla ilkeä sellaisille jotka niitä saavat.sukulaiseni ystävä katsoi vauva mahaani nyrpeänä eikä puhunut minulle sanaakaan kun kävivät kahvilla. se tuntuu loukkaavalta vaikka ymmärrän että on surullinen jos ei omia lapsia saa.En nyt halua yleistää että kaikki olisivat sellaisia mutta raskaana ollessa tunteet ovat aina niin pinnassa että pienikin kritiikki voi satuttaa. Tsemppiä niille jotka yrittää saada omaa lasta!
vaikka
joillain
4380
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
joo, niinhän se vaan usein menee että helposti katkeroituu jos ei ala lasta kuulumaan. pahimmillaan se saattaa johtaa siihen että lähes kaikki sosiaaliset suhteet katkeaa, ettei kenellekään tarvitse selitellä mitään. Lapsettomuus on kuitenkin sen verran rankka juttu, että en toisaalta ihmettele moisia reaktioita. se koskettaa niin syvältä ihmistä ja pistää kyseenalaistamaan oman naiseutensa (ja miehuutensa)aika täydellisesti.
on myös pariskuntia, jotka ovat oppineet elämään asian kanssa. hyvä esimerkki tästä on mieheni sisko, joka on aina viihtynyt miehensä kanssa lapsiperheiden kanssa ja heillä on paljon kummilapsia, joille he antavat aikaansa. (koko suvun iloksi tämä sukulaisnainen sai muuten juuri tietää olevansa raskaana 12 vuoden yrittämisen jälkeen.) että näin joskus....:)
ymmärrän kyllä ja tiedän miltä tuntuu jos lasta ei ala kuulumaan.onnea sinne sukulaisnaiselle :)
Itse sain keskenmenon 04/06 ja se oli kova paikka. Serkkuni oli keväällä saanut vauvan ja menimme heitä katsomaan. Halusin nähdä heidät, mutta minulla oli sisälläni erittäin paha olo. Purin hampaita yhteen etten alkaisi itkemään. Sain lapsen syliini ja se tuntui hyvältä. Olen onnellinen heidän puolestaan, mutta aluksi se oli vaikeaa.
koskaan ei voi täysin ennustaa mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta itse ainakin uskon että lopulta kaikki kääntyy parhain päin. voi olla että jonkin aikaa on ahdistunut olo moisen tapauksen jälkeen, mutta aika suurella todennäköisyydellä sinäkin vielä tuuditat sylissä omaa nuppuasi.
eikö olekin ihmeellinen se tunne että tahtoisi niin kovasti olla jollekin äiti? itsessäni tuo tunne heräsi noin vuosi sitten ja nykyään se on lähes kipeää tekevän voimakas. Lasta ollaan yritetty mieheni kanssa muutama kuukausi, mutta eipä kuulu, ei. Ongelma miehen haluttomuus.
Joskus haluaisin nähdä tulevaisuuteen, mutta sitten heti kun alan ajatella että mitä jos meillä ei koskaan olekaan lasta, niin sitten heitän syrjään nuo turhat tulevaisuus-spekulaatiot.
Kaikkea hyvää ja toipumista sulle.