Varjokansa

Title: Varjokansa
Pairing: -
Rating: R (K-15), ihan vaan varmuuden vuaks
Genre: Jonkinmuotoista angstia. Enhän mä osaa muuta kirjoittaakkaan.
Beta: ystäväni Rosa, joka "sattui olemaan" online kun halusin jonkun betaavan ^^ Ktos.
Summary: En kerro, kun kuitenkin paljastan jotain ratkaisevaa n__n
A/N: Kirjoitin tämän, kun sain jostain syystä inspiksen eräästä jatkiksesta, joka ei liittynyt asiaan mitenkään. Että sillälailla mun pääni toimii ^^

***

Olen ulkona, ensimmäistä kertaa aikoihin. Sinä käskit minun mennä ulos, sanoit, että olen ollut liikaa omissa oloissani, ja hautonut ongelmia, suurentanut niitä, kuvitellut asioita, kunnes mieleni on vienyt pohjan todellisuuteni alta. Kävelen pitkin kauppakatua, kädet taskuissa, pää painuksissa. Silloin tällöin nostan katseeni, ja tarkastelen ihmisiä, kun luulen ettei kukaan huomaa, ja totean ettei tämä maailma ole muuttunut vähääkään sinä aikana kun minä linnoittauduin kotiini.

Kohotan katseeni, ja joku ohikulkija hymyilee minulle. Aion hymyillä takaisin, mutta hymyni kuolee ennen kuin se ehtii huulilleni asti. Olen ollut niin pitkään yksin, enkä ole enää varma mitä kaikkea hymy voi tarkoittaa. Epäröin vielä hetken, ja kasvoilleni leviää pieni, epävarma hymy, mutta tämä hymyilevä ihminen on jo kadonnut muiden joukkoon. Seison yksinäni keskellä väenpaljoutta, ja seuraan katseellani kuinka nämä ihmiset rientävät suurella kiireellä kuka minnekin. Muutama hymyilee minulle hieman, ja jotkut virnistävät eksyneelle ilmeelleni.

Minä haluaisin juosta, kauas pois, kauas näistä tuntemattomista ihmisistä, jotka katsovat minua ilkeästi, vain harva hymyillen, keskellä tätä viidakkoa joka on rakennettu betonista ja tiilestä. Lähden kävelemään, nopeammin, nopeammin, pois täältä, mahdollisimman nopeasti mahdollisimman pitkälle.

Kävelen jo niin nopeasti että sen voisi laskea juoksuksi. Juoksen ohi pilakauppojen ja hyvin hoidettujen puutarhojen. Näen kerrostaloja, ja jopa muutaman omakotitalon, mutta ihmiset ovat silmissäni pelkkää vilinää. Keuhkojani repii, eikä happi enää riitä. Hidastan vauhtiani ja pysähdyn, nojaan kädelläni seinään ja hetken kuluttua valun sitä pitkin maahan. Tasaan henkeäni pitkään, ja lopulta kerrostaloasunnon talonmies tulee pyytämään minua poistumaan. Nousen ylös ja lähden kävelemään poispäin kaupungin keskustasta.

Kävelen pitkään, monta kilometriä, ja ilta alkaa pimetä. Yhtäkkiä huomaan, etten ole ollut täällä ennen, tämä on minulle uusi alue tässä kaupungissa. En tunne tätä paikkaa enkä tiedä missä olen. Alan hätääntyä, sillä täällä ei ole ketään. Vain sivukaduilta kuuluu kuiskauksia ja voihkintaa, silloin tällöin pieni huudahdus jostain kauempaa. Mutta ketään ei näy. Nämä ovat varmastikin varjokansaa, niitä jotka elävät kahta elämää, toista päivisin ja toista öisin. Päivällä he ovat tavallisia ihmisiä, töissä pienessä firmassa, tai kaupan kassalla. Joskus iltaisin he suukottavat puolisoaan, ja ilmoittavat lähtevänsä työkavereiden kanssa iltaa viettämään, ja päätyvät tänne, pimeille sivukujille, kuiskimaan sen yön rakkaansa nimeä tummuvaan yöhön.

He tietävät pettävänsä itseään ja kaikkea muutakin, mutta he eivät välitä. Heillä ei ole yhteisiä kerhoja tai tapaamisia muutoin kuin öisin, ei kummallakaan näistä vaihtuvista osapuolista, jotka makaavat kaduilla joille ei näe. Jotkut ovat jopa satunnaisia ohikulkijoita, jotka ovat oikeassa paikassa oikeaan aikaan, mutta niin heistäkin tulee osa varjokansaa. Sillä yksikään joka on täällä kerran käynyt, ei jätä tilaisuutta käyttämättä, vaan tulee takaisin heti kun avovaimo on Lontoossa, itsekin työmatkalla pimeille kujille, tai poikaystävä lähtenyt moottoripyöräsafarille kohti huorataloja, kenties ystäviensä kanssa. Ja kun tulee uudestaan, tietää minne mennä. Sillä täällä opastetaan ensikertalaisia, ja toteutetaan fantasioita liiankin kanssa.

Kävelen eteenpäin, ja kuulen kuiskauksen joka kiinnittää huomioni. Äänen omistaja sanoo sen yön rakastajaansa enkelikseen, pelastajakseen. Jään hetkeksi paikalleni, kuvittelen että silmäni ovat kuivat, kun kuulen käheän kirkaisun ja pienen inhottavan äänen joka kertoo että veitsi on löytänyt sen herkän alueen lapaluiden välissä ja lävistänyt tiensä sydämeen asti. Jatkan matkaa hiljaa, välinpitämättömänä, sillä en voi kertoa kenellekään. Minäkin jäin koukkuun, aikoja sitten, siksi jäin kotiin kun muut menivät töihin, hylkäsin sen elämäni jota ennen elin päivisin. Istuin kotona ja kuvittelin, että en ollut koskaan ollutkaan täällä. Ja onnistuin siinä. En tunnistanut tätä paikkaa, kuvittelin itseni ulos siitä. Mutta nyt olen taas sisällä, eikä minulla ole enää mitään menetettävää. Sillä minäkin olen osa varjokansaa, näitä jotka elävät kahta elämää. Minulla on enää kuitenkin vain yksi elämä jäljellä, enkä enää epäröi hetkeäkään kumpaan sen käytän, yöhön vai päivään.

A/N2: Eikä se kommentointi teitä tapa. Sitä on aina kivaa saada ^^