LIKAINEN JUTTUKO?

Satu-setä-täti kirjoitti:

Tämä ja tuokin Satu-palaute on sanottu melko varmasti jo ainakin kerran, eiköpähän melkoisen kaikki tässä valmiissa maailmassa ole.

Minun ei pidä, haluan. Ja. Huolestuneena lähimmäisenrakkaana ihmisenä menen vielä henkilökohtaisuuksiinkin: Onhan kyseisen mielenkiintoisen palautteen antanut tietoinen myös uniapnean vaaroista?

KOetanpa tässä sitten valita toisen tarinan – erään valitun palan kirjoitettua tekstiä. Haukottelen jo valmiiksi allapysyvän palautteen antajan ja itseni puolesta, sillä alkuperäinen tarinakin sisälsi - kaunokirjalliselta kannalta asiaa spekuloituani – kauna´kirjallisia puutteellisuuksia. Sehän nyt tietenkin ja luonnollisesti olikin toimittajan tuottamaa tekstiä, niin kuin kyseisessä kuukausittain ilmestyvässä julkaisussa tuleekin tekstin olla.

Koska tällä palstalla viljellään yhden sun toisen hakua, ja näemmä on Uusi Päätalokin haussa, esitän asiani mahdollisimman pitkäveteisesti, kuten tavallista on. Ja koska en tunne minkäänlaista luomisentuskaa, kysyn vain neuvoa, joka tällä palstalla on ilmeisen sallittua.

Mutta ensin kerron tämän jo ainakin kertaalleen kerrotun uuden tarinani. Sen alkuperäinen otsake tosiaan oli LIKAINEN JUTTU.

Olipa kerran´ muiden liikemiesten joukossa eräs englantilainen liikemies.

Tämä liikemies oivalsi ihmisluonnosta ja luonnosta jotakin perin oleellista, niin kuin liikemiesten tulee oivaltaa ollakseen menestyviä tai tullakseen sellaisiksi.

Ensin hän ilmeisesti oivalsi, että tulee keksiä tarve". Joko jo olemassa oleva tarve tai keksitty tarve, josta täytyy kehittää olemassa oleva tarve, joka suoranaisesti täytyy saada tyydytetyksi, muuten tarve olisi tyystin tarpeeton.

Ja kun tarve kohtaa toisensa, luulisi, että sitä voisi kutsua jopa rakkaudeksi, mutta tässä tapauksessa, liikemies kun oli, hän varmasti ainakin omassa mielessään lienee kutsunut sitä luultavimmin jonkinlaiseksi itserakkaudeksi ja mitä luultavimmin ainakin helpoksi rahaksi?

Liikemies siis keksi, että kaupungeissa asuvat maastoautojen omistajat tahtovat lisätä ns. maastouskottavuuttaan. Kyseisessä toimittajan kirjoittamassa tarinassa sellainen sana kuin maastouskottavuus oli lainauSMerkkieN sisällä.

Ja kun hän oli keksinyt TARPEEN, ei keksityn tarpeen vaan ilmeisen olemassa olevan tarpeen, hän keksi, miten tarpeen voisi iisisti tyydyttää ilman että kaupunkilaisen maastouskottavuutta vailla olevan maastoauton omistajan tarvitsisi mennä itse itse maastoon maastoautoineen ja luomaan siten tarvitsemaansa maastouskottavaa imagoa.

Englantilainen liikemies keksi lisää, nimittäin maastoauton pintaan ruiskutettavan mudan. Mutaahan ei kenenkään tarvitse keksiä. Ellen nyt sitten tyystin erehdy, sitähän on luonnostaan luonnossa. Niin kuvaannollisesti kuin toden totta..Ydinsana on ruiskutettavan.. Pintaan ruiskutettavan..

Niimpä hän keksi, että muta pitää pakattaman helppokäyttöiseen muovipulloon. Ja kun kaupungissa asuva maastoauton kuljettaja/omistaja suihkuttaisi mutaa autonsa päälle, siitä saisi sellaisen sellaisen vaikutelman, kuin maastoauto maastouskottavuutta himoavine kuljettajineen olisi juuri heittänyt todella rankan keikan maastossa. Ei siis siitä mudan ruiskuttamisesta, vaan siitä mudasta. Tärkeä sana jäi pois. Välittömästi. Niinpä jäi, on se kunmallista.

Välittömästi? Välitön? No, joka tapauksessa mudalla nyt oli lukemani tarinan mukaan sellainen välitön vaikutus.

Toimittaja oli kyseistä kohtaa kuvatessaan käyttänyt passiivia. Passiivia käyttäen on turvallista kertoa tiettyjä likaisia asioita, kuten mudan levittäminen ilmeisen tarkoituksen- ja tarpeenmukaisessa harhauttamismielessä. Harhauttamismielessä?... Mihin ajatukseni nyt pyrkivät harhautumaan? Hmm... Niin, toimittaja oli varmaankin kyllin ammattitaitoinen toimittaja sen tehdäkseen. Siis käyttääkseen passiivia, olin sanomassa. Toden totta. Passiivia..

Liikemies on liikemies, asuu tarinan mukaan Shrewsburyssä ja kertoo tarinassa preesensissä, että mutaa saadaan paikallisesta luonnosta. Konkreettinen muta on sellaista - sitä on luonnossa. Valitettavasti englantilaisena liikemiehenä hän ei kuitenkaan paljasta kuulemma tarkkaa paikkaa.

Mitä tästä opimme? Vaihdamme sanajärjestystä. Englantilaisena liikemiehenä hän ei kuitenkaan valitettavasti paljasta kuulemma tarkkaa paikkaa. Toimittaja oli kirjoittanut ansiokkaasti: valitettavasti hän ei kuitenkaan paljasta tarkkaa paikkaa. Siis mutaisen luonnon tarkkaa paikkaa.

Toimittaja tiesi kuitenkin kertoa passiivissa ja sanatarkkaan näin, että mutaan lisätään kemikaalia, joka saa sen tarttumaan tehokkaasti ajokkien pintaan.

Ja tässä kohtaa minä kysyn sitä neuvoa: Minkä? Tai kenet? Jos koirakin on nykyisin hän, ei ainakaan koiraa, vaikka koirakin voisi lisätä jotakin uskottavuutta.

Ihminen on se, mutta se ei ole kaunokirjallista ainesta. Ja niin lujasti, että pysyy monen ajokin pinnassa yhtä aikaa.

Ja miten koulutetut toimittajat kykenevät kirjoittamaan noin moniselitteisiä lauseita?
Miten heidät on koulutettu tehtäväänsä kertomaan esim. kyseisen kaltaista Likaista juttua?

Aloittelevana kirjoittajana minäkin haluan,,,,

Herätys! Nukutaanko siellä? Jep,jep... Wau! *Pökr* ja *Hymy* ja ect...Kjäh;)

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä