Lapsi on piakkoin 1v 8kk.
Omasta mielestäni meillä on ihan ok säännöt toimissamme, mutta onkohan jotain, mitä en huomaa...
Lapsi on oikein voimakastahtoinen ja kun päättää haluta jotain "heti just nyt tällä hetkellä eikä pian" niin kiljunta on armotonta korviavihlovaa huutoa. Yleensä esim. ruokapöydässä odottaessaan, että lautanen tulee pöytään, eli siis hän "saa sen mitä haluaa" siinä ihan normaalistikin pian, mutta käsittääkö hän sen sitten niin, että saa sen huutamalla? Tiukkoja mielestäni ollaan johdonmukaisesti, että lyödä ei saa, tiettyihin kaappeihin ei mennä, jos heittää jotain luotaan, se nostetaan kerran uuden mahdollisuuden antamiseksi, sen jälkeen ei enää, ruokapöydässä ei lueta tai leikitä leluilla kun syödään, YM.
Mutta kiukuttelu on näinä päivinä ihan mahdotonta, jollei joku mene lapsen mielen mukaan. Itse kallistuisin alkavan uhmaiän puolelle, mutta kun ihan jokainen ympärillä oleva (lähinnä isovanhemmat, kaikki erikseen) tuntuu kommentoivan suoraan, että lapsi on hemmoteltu. Tuo sana on itselleni ihan hirveä, koska se on viimeinen, mitä lapsestani haluan! Esim. jos hän ruokaillessaan heittää lusikan lattialle (tekee tuotakin muuten vain minun kanssani, ei isän tai hoitajan auttaessa syömisessä) niin otan kyllä hänet kanssani pyyhkimään sen ruoan pois sitten lopuksi, ja on kyllä ihan ketterä rätin kanssa ei siinä mitään....... Mutta siis mitä kauheeta mä teen väärin, jos kerran niin moni sanoo lapsen tinttailusta, että hän on hemmoteltu? Kai se sitten on uskottava, ettei se voi olla sattumaa, jos sekä mun äiti että mun isä sanoo samaa :( Tosin haluaisin kuitenkin kasvattaa lapsestani voimakastahtoisen aikuisen, joka uskaltaa sanoa ja näyttää tunteensa, ettei aina tarvitse vain "näkyä eikä kuulua". Mutta huolestuttaa kyllä. Itse on monesti niin lähellä, ettei huomaa tekevänsä jotain väärin. Antakaa rakkaat pienten äidit neuvoja, etten vahingossa kasvata hemmoteltua lasta!!!
Omasta mielestäni meillä on ihan ok säännöt toimissamme, mutta onkohan jotain, mitä en huomaa...
Lapsi on oikein voimakastahtoinen ja kun päättää haluta jotain "heti just nyt tällä hetkellä eikä pian" niin kiljunta on armotonta korviavihlovaa huutoa. Yleensä esim. ruokapöydässä odottaessaan, että lautanen tulee pöytään, eli siis hän "saa sen mitä haluaa" siinä ihan normaalistikin pian, mutta käsittääkö hän sen sitten niin, että saa sen huutamalla? Tiukkoja mielestäni ollaan johdonmukaisesti, että lyödä ei saa, tiettyihin kaappeihin ei mennä, jos heittää jotain luotaan, se nostetaan kerran uuden mahdollisuuden antamiseksi, sen jälkeen ei enää, ruokapöydässä ei lueta tai leikitä leluilla kun syödään, YM.
Mutta kiukuttelu on näinä päivinä ihan mahdotonta, jollei joku mene lapsen mielen mukaan. Itse kallistuisin alkavan uhmaiän puolelle, mutta kun ihan jokainen ympärillä oleva (lähinnä isovanhemmat, kaikki erikseen) tuntuu kommentoivan suoraan, että lapsi on hemmoteltu. Tuo sana on itselleni ihan hirveä, koska se on viimeinen, mitä lapsestani haluan! Esim. jos hän ruokaillessaan heittää lusikan lattialle (tekee tuotakin muuten vain minun kanssani, ei isän tai hoitajan auttaessa syömisessä) niin otan kyllä hänet kanssani pyyhkimään sen ruoan pois sitten lopuksi, ja on kyllä ihan ketterä rätin kanssa ei siinä mitään....... Mutta siis mitä kauheeta mä teen väärin, jos kerran niin moni sanoo lapsen tinttailusta, että hän on hemmoteltu? Kai se sitten on uskottava, ettei se voi olla sattumaa, jos sekä mun äiti että mun isä sanoo samaa :( Tosin haluaisin kuitenkin kasvattaa lapsestani voimakastahtoisen aikuisen, joka uskaltaa sanoa ja näyttää tunteensa, ettei aina tarvitse vain "näkyä eikä kuulua". Mutta huolestuttaa kyllä. Itse on monesti niin lähellä, ettei huomaa tekevänsä jotain väärin. Antakaa rakkaat pienten äidit neuvoja, etten vahingossa kasvata hemmoteltua lasta!!!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Meillä on juuri samanikäinen tyttö. Aivan kuin olisin hänestä lukenut :).Ei ole hemmoteltu, mutta juuri tuota rajojen koittelua on meilläkin. Se kuuluu ikään. Neuvoksi voin antaa sen, että yritä olla antamatta periksi. esim. kerroit et saa ruokapöydässä mitä haluaa.Meillä on tepsinyt että kun syödään(ja jos tinttailu alkaa) niin vien huomion johonkin muuhun. Annan esim. ketsuppipullon käteen ,sitä voi tutkailla ja samalla syödä.(Huom! ketsuppipullon korkki on tiukasti kiinni :) ) Meillä tyttö haluaa syödä itse, eikä se kovin enää edes pahasti sotke ja ruoat hän syö kaiken mukisematta.tsemppiä, ei lapsesi ole hemmoteltu. Rakkautta ei koskaan anna liikaa! :)
Kolmas poika on nyt 1 v ja 8 kk ja saa samanlaisia huutokohtauksia mitättömänkin tuntuista asioista.
Huuto menee ohi joko ajan kanssa (2-15 minuuttia!) tai "harhauttamalla".
Itse näkisin tämän ikäisen tahtomisen ja huudon olevan osa lapsen tahdon ja minuuden kehittymistä. Eli huuto ei ole hemmottelusta johtuvaa, vaan on osa lapsen normaalia kasvamista.
olet hänelle se läheisin aikuinen, joten hän uskaltaa käyttäytyä juuri niin kuin huvittaa. Se menee kyllä ohi ajallaan, pidät vaan rajat aina samoina, niin tuntuu pienestä turvalliselta, eikä hämmenny. Ja kehu kun joku on mennyt hyvin. Se seuraava uhmaikä onkin sitten ihan erilainen, jos hyvin käy on vähän hengähdystaukoa välissä. Tsemppiä ja jaksamista!
Tuttua tekstiä! Meillä lapsi kohta 2 v. ja käyttäytyy aivan samoin. Ja kaikilla tutuilla on ollut sama ilmiö. Kyse on siitä, että lapsi alkaa oppia, että hänellä on oma tahto ja että hän voi haluta asioita ja ilmaista halunsa. Kun sitten kiellät häntä (vaikkapa heittelemästä puuroa lattialle), hän ei ymmärrä, miksi hänen toimintaansa rajoitetaan ja hän suuttuu sinulle. Tuon ikäisellä ei ole vielä kykyä käsitellä pettymyksiä, siksi valtava raivari. Siksi sitä pettymysten sietoa on pikkuhiljaa opeteltava ja se lähtee näistä pienistä asioista vaikkapa ruokapöydässä. Pikkuhiljaa lapsi oppii, että kaikki ei aina mene juuri niin kuin hän itse haluaisi. Tärkeintä on, että vanhemmat pysyvät tiukkana. Jos joku asia kielletään, siitä ei saa joustaa. Lapsi ei saa oppia, että raivarin avulla saa tahtonsa läpi.
Huojentavia vastauksia, kiitos.
Ehkä se sitten tosiaan vain silloin tällöin meillä käyvistä isovanhemmista vaikuttaa epänormaalilta, onhan heidän lastensa uhmaiästä jo niin pitkä aika, että ehkä aika on kullannut muistot tyyliin "ei meidän lapset ikinä noin".
Yritän pysyä kieli keskellä suuta ja olla antamatta periksi... Kiitos teille vielä!