Meidän sij.lapsilla,veljeksillä on hankala tilanne ja mietinkin miten voin auttaa heitä siinä.Jos osaatte neuvoa minua siinä,niin olisin kiitollinen.(jättäkää herjaamiset ja idi-kommentit lähettämättä sillä kuka niitä tarvitsee?)
Poikien biol.isä on koko aikuisiän käyttänyt huumeita ja on ehkä senkin takia jossainmäärin taantunut.Aina hoitojen yhteydessä hän alkaa kaipailla poikiaan ja vaatii tapaamisia.Pojat ovat kilttiä ja lojaalia vanhemmilleen,eivät puhu pahaa vanhemmistaan.Enkä kyllä minäkään,siinä koen onnistuneeni.Pojat jännittävät isän tapaamisia ja ovat hyvin aikuismaisia tapaamisissa,kyselevät isän vointia ja isän harrastuksista..jne.Isä nauttii kun häntä huomioidaan ja hoidattaa itseään pojilla.Isää ei kauheesti kiinnosta poikien mahdolliset touhut,harrastukset.Isä myös yrittää päästä minun juttusille,kertoakseen omista ajatuksistaan,ongelmistaan.Minä olen poikia varten-ja en yleensä lähde isän "juttuihin"mukaan.Isällä on hoitohenkilö kuntaa hoitopaikoissa.Ongelmana koen sen että pojat,varsinkin vanhempi 10v.ottaa isän ongelmat omakseen,se miettii niitä ja huolestuu isän lennokkaista jutuista.Nuoremmanpojan kanssa isä kokee olevansa kaveri,ja käyttääntyy kun pahanen 7vuotias.Pojista vanhin joutui ennen huostaanottoa olemaan pikkuveljensä "vanhempi",huolehti ja murehti.Meillä meni useampi vuosi siihen että saimme hänet ymmärtämään että ei tarvitsisi enään huolehtia sellaisista asioista jotka luonnollisesti kuuluvat aikuiselle.Meillä hän on melkein kuin muut ikätoverinsa.Mutta isän tapaamisissa joutuu vanhaan rooliinsa.Tapaamiset valvottuja mutta ei tunnu helpottavan pojan taakaa.Minua suututtaa ja surettaa kun tapaamiset ovat vanhemmalle pojalle nin raskaita.Olen ollut mukanakin tapaamisissa,mutta isä on hyvin dominantti,ei kuuntele mitä muut ajattelee,puhuu.Hän puhuu mielellään poikien puolesta-ja pojat vaikenee...kotona sitten voivat sanoa että olivat ehkä erimieltä.Mutta isänsä heille rakas,ja niinhän sen kuuluu olla...toivoisin vaan että tapaamiset olisivat pojillekkin mielekkäitä,ei vaan isälle.
Poikien biol.isä on koko aikuisiän käyttänyt huumeita ja on ehkä senkin takia jossainmäärin taantunut.Aina hoitojen yhteydessä hän alkaa kaipailla poikiaan ja vaatii tapaamisia.Pojat ovat kilttiä ja lojaalia vanhemmilleen,eivät puhu pahaa vanhemmistaan.Enkä kyllä minäkään,siinä koen onnistuneeni.Pojat jännittävät isän tapaamisia ja ovat hyvin aikuismaisia tapaamisissa,kyselevät isän vointia ja isän harrastuksista..jne.Isä nauttii kun häntä huomioidaan ja hoidattaa itseään pojilla.Isää ei kauheesti kiinnosta poikien mahdolliset touhut,harrastukset.Isä myös yrittää päästä minun juttusille,kertoakseen omista ajatuksistaan,ongelmistaan.Minä olen poikia varten-ja en yleensä lähde isän "juttuihin"mukaan.Isällä on hoitohenkilö kuntaa hoitopaikoissa.Ongelmana koen sen että pojat,varsinkin vanhempi 10v.ottaa isän ongelmat omakseen,se miettii niitä ja huolestuu isän lennokkaista jutuista.Nuoremmanpojan kanssa isä kokee olevansa kaveri,ja käyttääntyy kun pahanen 7vuotias.Pojista vanhin joutui ennen huostaanottoa olemaan pikkuveljensä "vanhempi",huolehti ja murehti.Meillä meni useampi vuosi siihen että saimme hänet ymmärtämään että ei tarvitsisi enään huolehtia sellaisista asioista jotka luonnollisesti kuuluvat aikuiselle.Meillä hän on melkein kuin muut ikätoverinsa.Mutta isän tapaamisissa joutuu vanhaan rooliinsa.Tapaamiset valvottuja mutta ei tunnu helpottavan pojan taakaa.Minua suututtaa ja surettaa kun tapaamiset ovat vanhemmalle pojalle nin raskaita.Olen ollut mukanakin tapaamisissa,mutta isä on hyvin dominantti,ei kuuntele mitä muut ajattelee,puhuu.Hän puhuu mielellään poikien puolesta-ja pojat vaikenee...kotona sitten voivat sanoa että olivat ehkä erimieltä.Mutta isänsä heille rakas,ja niinhän sen kuuluu olla...toivoisin vaan että tapaamiset olisivat pojillekkin mielekkäitä,ei vaan isälle.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Jari Sinkkonen: Lapsen puolesta. Itse luin sen silloin kun oman lapseni sijoitukseen anto oli päätetty. Kirjassa on paljon erilaisia asioita lapsen sijoitukseen liittyen.
Meillä oli myös lapsella sellainen tilanne, että hän oli ottanut asenteen, että hänen tehtävä on olla isän tuki ja turva. Eihän tätä pieni lapsi kestä, tilanne on aivan väärä. Hän kantoi jatkuvasti mielessään huolta isästä. T: yx bioäiti
Hei,
en valitettavasti jaksa nyt kirjoittaa kovinkaan syvällisesti (huomenna ehkä), mutta pikaisesti tuli nämä ajatukset mieleen.
Isä ei luulatvasti ole käynyt viellä kovinkaan paljoa psykologilla läpi häiriöitä, joita päihderiippuvuus on tuonut. Nehän yleinsä aiheuttavat jos jonkinlaisia persoonallisuushäriöitä ym. Joten isällä luultavasti on (siis ilmeisestikkin selvästi on) jonkin näköinen pers.häiriö ja hakee itselleen huomiota negatiivisilla asioilla. Luultavasti on ehkä myös ylpeä, kun oma lapsi on "niin iso" ja "mies" eikä käsitä, miten ko. tapa vahingoittaa poikaa. Tälläiselle ihmiselle ei useinkaan voi selittääa sioita samointavoin, kun ihmiselle, jolla näitä häiriöitä ei ole. Joten aika paljon joutuu silloin pelaamaan isän käytöksen mukaan (siis nilläa sioilla, joita hän ymmärtää). Juju on hiukan sama, kuin lapselle puhuttaessa, pitää puhua "heidän kieltään" että tajuavat. Joten jos mahdollista, niin yritä saada isä onkimaan huomiota sillä, että kohtelee lapsia lapsina, eikä sälytä näille omia ongelmiansa. Että saisi sen huomion sillä tavoin (ja sen tunteen, että on tarpeellinen, hyväksytty ja rakastettu ym.) kyse valitettavasti kuitenkin on usein ajatusmaailmasta, joka on paljolti samankaltainen, kuin lasten.
Pojalle ei auta kuin vain puhua siitä, miten aikuisten ongelmat eivät hänelle oikeastaan kuulu ja hokea, että isä varmasti aikuisena ja fiksuna ihmisenä osaa asiat hoitaa kuntoon. Että isällä on sitä elämänkokemusta ym. niin paljon jne. Eli nostakaa taakkaa pois tai yrittäkää edes. Valitettavasti on kuitenkin niin, että poikaa ei saa astumaan siitä aikuisen roolista, ennenkuin isä auttaa häntä siinä tai on kasvanut tarpeeksi vanhaksi, että pystyy jo tajuamaan, ettei asettelu ole ihan normaali.
Itselleni toitotettiin toitottamista, että ei ole minun tehtäni hoitaa ja huolehtia sekä leikkiä äitiä isälleni ja veljilleni, mutta eihän se mitään auttanut niin kauan aikaa, kun koin, että saadessani sitä postiivista huomiota ja ihailua isältä, kun lakkasin olemasta lapsi ja tunsin olevani näin rakastettu ja isää lähellä.
Nyt aikuisena asiat ovat tosin toisin. Isäni on yhä viellä alkoholisti ja hänelle itselleen on vaikea tajuta, että en ole hänen äitinsä enkä missään nimessä vastuussa hänestä.
Meillä myös asiat kietoutuivat niin, että minä olin se "vanhempi", keskimmäinen pikku veli "kaveri" ja pienin perheen vauva (jonka viikkorahat isä aina "lainasi" lomilla). Ja jokainen meistä toteutti rooliaan niin tunnollisesti kuin pystyi. Keskimmäinen poltteli isän kanssa pilveä ja muita huumeita otti, teini-iässä, minä paasasin ja yritin hoidella isän asioita (kela, katkaisu, ruoka-avustus ym.) ja nuorin sitten oli se "lemmikki".
Tuhoisin vaikutus isällä oli ehkä juuri tähän keskimmäiseen veljeeni (joka nyttemmin on kuollut päihteisiin) ja itse jouduin myös käymään läpi omaa suhdettani isääni aikuisena ammatti-ihmisen kanssa.
Se on niin ikävää, että pahasti päihetisiin koukkuun jäänyt ihminen ei näe elämää sellaisena kuin se on. Niinkuin oma isäni, joka on vakaasti sitä mieltä, että oli erittäin hyvä ja vastuullinen isä. Itse en ole hennonnut häneltä tätä käsitystä viedä, koska ei se loppujen lopuksi minulta enään ole pois. Luultavasti hän kuolee tässä muutamien vuosien sisällä viinaan ja toivoa ei enään juurikaan paranemisesta ole. Hänen maailmansa on vääristynyt omalla tavallaan alkoholista, joka saa hänet näyttämään hänen itsensä silmissä sankarilta, hyväntekijänä, lojaalina ihmisenä, pitkäpinnaisena, lempeänä, oikeudenmukaisena, kaikkivoipana sekä uhrina, jossa kaikessa muussa on vikaa. Hakee huomiotaan omilla ongelmillaan ja yrittää kalastella mukaan siihen, että ryhtyisin taas vanhemmaksi, jolloin häns aisi huomiota ja tuntisi yhteenkuuluvuuden tunnetta sekä varmuuden, että pysyn aina hänen vierellään valmiina tekemään ihan mitä vaaditaan, oli mikä oli. Todellisuudessa hän on melkeinpä kaiken vastakohta...
Mutta lapsen rakkaus on niins yvää ja lojaalia, että sitä on vaikea saada katkaistuksi sitä vääristynyttä suhdetta. Se on melkeinpä aivopesun paikka, jossa lapsi pitää "aivopestä" olemaan lapsi ja unohtamaan aikuisten murheet. Ja se pitää tehdä rikkomatta isän aj lapsen suhdetta. Lapsen minäkuva yleinsä (vaikka huostassa on) perustuu paljolti vanhempien mukaan...he tiedostavat sen. Ja se minäkuva minkä te luotte hänelle, sen hän useinmiten tiedostaa vasta paljon myöhemmin. Kannatta myös, jos pystyy, yrittää vahvistaa niitä postiivisia juttuja, joita isältä tulee, käytökset/puheet positiiviset asiat, joita isä puhuu lapsesta ja sitten taas ne negatiiviset...ne yritettään hävittää. Jokainen rakennuspalikka kuitenkin, vaikkakin pieni, on tiukitarpeellinen rikotun lapsen kanssa.
Ja tosiaan isää kannattaa "käyttää hyväksi" siinä missä pystyy, sillä mitä luultavimminkin se on parhain ja tehokkain ase.
Tsemppiä!
vastauksistanne,kirjan aijon hankkia itselleni luettavaksi ja sinä ent.sijoitettu-kiitos!
Luin kahteen otteeseen kirjoituksesi ja oli paljon tuttua!Sinä tiedät mistä puhut.
Tuli paljon hyviä vinkkejä ja hyvä mieli kun sain asiallisen,rehellisen´vastauksen.
Jos,KUN sinä olet käynyt tuon kaiken läpi ja pystyt ajattelemaan noin,tuntemaan noin,uskon että pojatkin voivat vielä päästä "taakkansa ja rooliensa"varjosta pois.-Kiitos!