Onko ihmisiä jotka ovat muuttaneet 18-vuotiaana pois vanhempien luota? Haluaisin vaihtaa kokemuksia. Itse muutin melkein heti lukion jälkeen pois vanhempien luota, olin töissä ja aloin seurustelemaan. Poikaystäväni viihtyi luonani melkein koko ajan ja lopulta muutti luokseni. Se mikä mua huolestuttaa on siinä että mä en enää tee paljon mitään muuta kuin olen joko töissä tai poikakaverin kanssa kotona. Joskus käydään lähipubissa tai lenkillä. Olen vasta 19, ja tuntuu siltä että maailmani on tullut kovin pieneksi. Tarkoitus olisi vielä hakea opiskelemaan, mutta tällä hetkellä elämäni näyttää todella synkältä. Silloin kun asuin vielä vanhempieni luona, vietin railakasta vapaa-aikaa, näin kavereitani, kävin erilaisissa kulttuuritapahtumissa. Elämäni on muuttunut hyvin paljon noin puolessatoista vuodessa. En tiedä mitä tekisin jotta saisin taas kipinän takaisin. En halua olla poikaystäväni kanssa kuin vanha aviopari alle 20:sena.
18 vee
omaan kotiin
121732
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Kävin vapaaehtoisena intin ja häivyin siitä riitaisesta pesästä sveduihin, Blekingeen.
Muutaman kuukauden jälkeen muutin Södertäljeen koska Blkingen skånskahtavaa puhetta ei kouluruotsin perusteella oppinut ymmärtämään.
Kyllä riitapesästä lähdön jälkeen aloin vasta elämään.
Viikonloput rankkoja.
Blekingestä käsin Köpis vieressä ja Hampuri hyvin tavoitettavissa.
Malmö melkein liian lähellä.
Asuin Sölvesborgissa.
Södertäljestä on hankalampi lähteä Tukholmaa kauemmas mutta ei oikeastaan ole tarvettakaan.
Nyt elämä näyttää turhankin vauhdikkaalta ja mahdollinen ammatin hankkiminenkin on käynyt mielessä.
Täällä olisi todella helppo aloittaa melkein mitä vain.
Toisaalta suomalainen koulutus kiinnostaisi mutta eivät nykyiset työmarkkinat!
Siis??????
Niin, sosiaalisista suhteista. Alkaa tuntumaan siltä että silkasta laiskuudesta tekisi mieli etsiä vakituisempi kumppani.
Mulla on aivan samanlainen olo.. Olin 18 kun muutin omaan kämppään (viime joulukuussa). Jätkäkaverin kanssa pyörittiin jo sillon nyt mulla on vielä oma kämppä mutta enimmäkseen olen jätkäkaverin kämpillä (ja muuttamassa sinne syksystä) Valmistuin vasta lähihoitajaksi ja olen työelämässä.. nyt elämä on pääasiassa sitä että käyn töisssä ja illat jätkäkaverin kans.. ei nää enää ihania opiskelukavereita kun harvoin, hekin 3vuorotyössä. Tuntuu todellakin että tätäkö elämä sit on, kakskymppisenä jo vanha pari, piirit niin pienet..elämä niin ´suppeaa´. Mutta silti kuitenkin onnellinen kun on niin ihana mies.
Opiskelua olen itsekin miettinyt mutta paikkakunta pieni, ei kovin hyviä opiskelumahdollisuuksia. mutta mikäs tässä ok työ ja rahaa tulee.. :)
Ihana kun muillakin samanlaisia ajatuksia :)
tullessa. Ei itsenäisesti eläminen ole ruusuilla tanssimista, töissä on käytävä!
Minun elämä pyörii töiden ja kodin ympärillä, kuten sinunkin ja ikää minulla on 24v. Itse olen vielä "riesaksi" ottanut koiran ja kissan joten vapaaseen menemiseen ei enää ole mahdollisuutta (töistä on suoraan mentävä kotiin koiraa lenkittämään) mutta itse olen itseni tähän "patistanut".
Olen hyvinkin tyytyväinen elämääni vaikka kavereita näen muutaman kerran kuukaudessa, itse kun olen kotikeskeinen ihminen.
Eli itse teet valintasi ja tyydyt siihen mihin tyydyt, mutta sen kerron että ei se elämä yhtä hupia ole!
Niin... jollekin toisen painajainen voi olla unelma. Olen aina ollut koti-ihminen enkä ole juuri milloinkaan pitänyt kaikkialle menemisestä ja suuresta ihmismäärästä ja melusta. Olen viihtynyt parhaiten neljän seinän sisällä omassa rauhassani. Joskus olen käynyt läheisessä puistossa lenkillä, joskus elokuvissa, taidenäyttelyssä tai kirjastossa. Tykkään rauhallisesta elämäntyylistä ja mikään ei voisi olla ihanampaa kuin nähdä oma miesystävä joka ilta istumassa yhteisessä kodissamme. Mutta jollekin toiselle se onkin vain TYLSÄÄ. :/
Jossain vaiheeessa se ryyppääminen ja rellestäminen on kuitenkin lopetettava jos meinaa kunnolliseksi kansalaiseksi kasvaa. Parempi aiemmin kuin myöhemmin.
No jottei kuitenkaan muodostuisi tyhjiötä vanhojen harrastusten tilalle, on syytä hankkia tervehenkisempiä harrastuksia, jotka tuovat sisältöä myös vapaa-aikaan. Jokaiselle löytyy varmasti oikea harrastus kun vähän kokeilee kaikenlaista.
Tämä ei taida liittyä sittenkään kotoa pois muuttamiseen vaan aikuistumiseen.
Me kaikki olemme kokeneet sen. Omasta elämästä ja elannosta on otettava vastuu - se koittaa kaikille täysi-ikäisyyden kynnyksellä.
Töitä on tehtävä, että ruokaa on pöydässä; vaikka olisit opiskelijakin.
Vapaa-ajalla voi tehdä kaikenlaista, vaikkei äidin helmoissa asukaan. Yhtä lailla voit nytkin tavata kavereita, viettää vapaa-aikaa ja käydä kulttuuritapahtumista. Asia vain vaatii vähän enemmän suunnitelmallisuutta, jotta työt tulee hoidettua ja aikataulut saa soviteltua.
Muutin 15- vuotiaana pois vanhempieni luota, en vain kestänyt siellä enää. Vaikka tuo iso muutos olikin, niin stressaamiseni väheni heti, sen jälkeen en ole mm. saanut kertaakaan migreenikohtausta (olen nyt 24).
Tuohon ongelmaasi en osaa sanoa mitään. Olen itse aina ollut yksinviihtyvä ja ollut paljon omissa oloissani. Nykyisinkin tulee baareiltua lähinnä vain ukon sen kavereiden kanssa, vaikka väliin nolottaa tunkea niiden seuraan. Eipä mulla muutakaan seuraa ole. Yksin viihdyn edelleen paljon. Nuorempana toki mietin miksi en kelpaa kaveriksi, mutta nykyisin taidan olla itse ne kaikkein nirsoin, en halua kavereita tai edes tuttuja joista vain en pidä. Olen mielummin yksin.
Huomaan kyllä että sosiaaliset taitoni ovat olemattomat, en jaksa esittää pitäväni jostain ihmisestä jos en pidä tai kiinnostua jostain vauvajutuista (en pidä lapsista), mistä muut puhuvat. Työelämässä tuosta on varmaan haittaa, mutta minkäs tekee. En jaksa ottaa stressiä. Toistaiseksi olen (edelleen) opiskelija.
No jopas on.Ihankuin yksinasuva,seurusteleva 18-vuotias olisi jo puoliksi mummoutunut.Kaikki on omasta asenteesta kiinni.
Olen kohta 19-vuotias ja seurustellut lähes puolitoista vuotta 22-vuotiaan nuoren miehen kanssa.Valmistuin ylioppilaaksi alkukesästä ja nyt vietän välivuotta opinnoista.Muutetaan yhteen poikaystävän kanssa parin kuukauden sisällä,poikaystävä pääsi opiskelemaan.Odotan innolla omaa kotia,olen koko pienen ikäni ravannut kahden kodin väliä vanhempieni erottua ja viettänyt niin railakasta,kuin rauhallistakin elämää,yhdessä poikaystäväni kanssa tai erikseen täysi-ikäistyttyäni.Elämäni on oikein mukavaa,näen kavereita,jotka lähes kaikki seurustelevat ja kaikkien poikaystävät ovat kavereita keskenään.Se että muutan yhteen poikaystäväni kanssa pois vanhempien luota ei tarkoita että en poistu asunnosta ilman poikaystävää tai vietä hauskoja iltoja kavereideni kanssa.
Sun olisi ehkä syytä miettiä millä pohjalla teidän suhde on.Jos kumpikaan teistä ei omista omaa elämää,ei suhteella ole mitään toivoa.Ero tulee viimeistään kymmenen vuoden päästä ja silloin harmittaa että mihin se nuoruus katosi.
En tiedä mistä se sitten johtuu, mutta koen syyllisyyttä jos menen ilman poikaystävääni juhlimaan tai muuten viettämään iltaa kaveriporukassa. Kai poikaystäväkin sitten aiheuttaa sitä, sillä jos siinä joukossa on joku miespuolinen niin se ei siitä tykkää. Ärsyttävää kun äskenkin oli yks sellainen ilta missä oli vain vanhoja kurssikavereita, ei mikään avec-tilaisuus... Niin poikaystävä murjotti koko illan kun olin menossa ja sitten en pystynyt nauttimaan koko illasta ja oli pakko lähteä aikaisemmin kotiin. Eli ei varmaan ole ihan ehjällä pohjalla meidänkään suhde. Hän on ensimmäinen jonka kanssa seurustelen näin pitkään. Tämä kuuluisi varmaankin ihmissuhdepalstalle, mutta kuitenkin liittyy myös asumiseen.
Siitä sitä vasta ongelmia kehittyy, jos kumppani ei ole lainkaan mustasukkainen. Tärkeintä ei olekaan se, mitä teet ilman poikaystävääsi, vaan se, mitä te teette yhdessä.
Ei kannata alkaa epäilemään suhteen kestävyyttä. Kaikki muutokset elämässä aiheuttavat aina joitakin uusia murheita, mutta ne menevät ohi kun sopeutuu uuteen tilanteeseen.
Kannattaa aina katsoa eteenpäin. Olisi hyvä olla aina jotain tavoitteita, johon tähdätä. Suunnitelkaa yhdessä tulevaisuutta ja alkakaa toteuttamaan unelmaanne. Olette vielä nuoria - aikaa on.
mä muutin kotoa pois 16 vuotiaana. muutettiin yhteen poikaystäväni kanssa ja toiselle paikkakunnalle vielä. lähdin siis opiskelemaan, poikaystäväni töihin. kyllä piti aikuistua todella nopeasti. oon nyt 18 ja kihlattuni 21. kahden viikon päästä alkaa taas koulu ja jokapäivä koulun jälkeen vielä töihin.. silti meillä menee hyvin ja molemmilla myös
ns. "oma elämä". keksikää poikaystäväskää jotaa uutta hauskaa tekemistä. yhteinen uus harrastus tai jotain. ota yhteyttä vanhoihin kavereihis ja tehkää kaikkea mitä ennenkin teitte! mä nään mun entisiä kavereita tosi harvoin koska ne asuu niin kaukana mutta yhteyttä pidetään päivittäin ja nähää aina ku mahollista. tehdään hirveesti asioita mun poikaystävänkaa kahestaa mut mul on myös omat kaverit ja "omat jutut" niinku mun poikaystävälläki.
ennen kuin täytin 18, sillon kun lukiossa alkoi toinen vuosi nii silloin syksyllä. Muutin yhteen poikakaverini kanssa ja vieläkin asutaan yhdessä, vietetään erittäin onnellista elämää ja musta tuntuukin että elämäni on muuttunut railakkaammaksi ku muutin kotoa pois. mulle on tullut paljon uusia tuttavuuksia poikakaverini kautta, lähinnä toisia pareja. Mut voithan säkin edelleen tavata ystäviäsi ihan samalla tavalla kuin ennen? ihan kivaahan se sillon alussa on olla kotona oman kullan kanssa mut pitää muistaa että elämää on myös muuallakin. Kutsu niitä kavereitas omaan kotiisi tai lähde kaveriporukalla hauskan pitoon tms. Sisusta kotias, hanki sinne jotain uutta yms. virikettä (: Niin mä teen jos alkaa tuntua vähän liian yksitoikkoiselta.