Kartanon salaisuus

Kartano seisoi hiiskahtamatta lokakuisen kuutamon valaisemana mäellään jykevien tammien keskellä. Sen kerran niin komea päätykolmiokin oli jo romahtamaisillaan vuosikymmenten tyhjyyden jäljiltä ja päärakennuksen rappaus halkeili pahasti.
Kerrottiin, että valkea rouva kummittelisi näillä hylätyillä mailla. Tuo rauhaton sielu joka kerran oli saanut olla kartanon emäntä ja elää onnellisena kartanossaan. Tämän kaiken oli muuttanut se onneton tapahtuma sodan aikana, jolloin venäläissotilas oli raiskannut ja syönyt tämän siunatun naisen.


Luku I


Ajovalot valaisivat kartanon tammikujaa. Hannes ja Esa olivat tulleet kaikesta huolimatta yöllä kartanolle, vaikka perintötoimiston edustaja oli edottanut huomispäivää.
He kaartoivat päärakennuksen edustalle ja hyppäsivät innoissaan autosta ulos. Hannes otti taskustaan avaimet, jotka oli saanut konttorilta ja harppoi suurin askelein päärakennuksen ovelle.
-Eihän täällä näe mitään! Hannes huusi kun yritti työntää avainta reikään.
-No ei totta hitossa, vastasi Esa samaan äänensävyyn. -No sitten myöhemmin rakennetaan tähän sellaset valonheittimet että kaupungissa asti valittavat, hän jatkoi ja sylkäisi roudan kovettamalle pihamaalle.
Aikansa remuttuaan he viimein pääsivät sisälle kartanoon. He astuivat sisälle ja huomasivat tulleensa suureen ja avaraan aulaan.
Tila oli ilmeisesti toiminut rosvojen pesänä viimeaikoina, sillä sen lattialla oli kaikenlaista roinaa pontikkapannusta mikroaaltouuniin.
Serkukset kävelivät toiselle puolen huonetta, jossa havaitsivat jotenkuten pimeässä portaat.
-Mennäänkö ylös? Hannes pureskeli kynsiään ja näytti muutenkin hermorauniolta.
- Joo, mennään vaan, sanoi Esa ja niin he lähtivät kipuamaan hitaanlaisesti ikivanhoja portaita.
Yhtäkkiä jostain heidän yläpuoleltaan kuului kaamea kirkaisu.
-IIKKKKKKK!