Koko ihmistunneskaalan -
tarpeet kurjan, nurjan,
onnellisen, ikävöivän -
hölmön, hörhön
käyttöönsä hän varas.
Keksii, laatii uuden lauseen,
taikka luulee - uuden sanan –
tahtoo niin ja valitsee.
Virtuaalirohkeaa?
Niin luovaa?
Mitä tunnemme?
Sen tunnemme me kaikki?
Helppoa on tarttua vain
neutraaliin ja yleispätevään,
kun yleispätevyyden omaa
neutraalina yleispätevään -
ja jos vain osaa kyllin.
Mutta koskettaa –
harvoin muulloin, muutoin
kuin vain livessä ja livenä
vain voisi koskettaa.
Sydäntäkö yltäis rakkausrunon
tapakirjoittaja koskettamaan?
Lohduttavat, kiittävät tai
kannustavat sanat -
melkein samat kamat -
kerta kerran jälkeen
maltillisesti hän malttaa toistaa -
siinä loistaa?
Turruttavaa tautologiaa.
Palstakelvollista
tarkoin harkittua psykologiaa.
Päivästänsä päivään.
Liian raakaa rakkaus kai oiskin,
jos vain leikkais ilmaa veitsi kirurgin,
niin kuin lepertely leikkaa
bittiavaruutta juuri silloin,
kun vain avoleikkaus ois
se pelastava linkki,
eikä feikki runovinkki.
Silloin kun on ihmisellä hätä suurin,
hivelevä sana pelkkä kohteliais ele?
Sekö murtais pelon, tuskan muurin?
Rakkaudettomuus se palstan suurin?
Kaunein. Välittää?
Mitä tunnemme tai tunnistamme?
Ole joskus läsnä.
Vaikka työstä kävis,
ole läsnä,
muuten ihmettelet
mihin viereltäsi kaikki hävis.
Tuijotit vain ruutuun?
Sormenpäistäs kadotit jo
toisen ihon tunnun -
aloitko jo puutuun?
Mitä tunnet, kun hän edessäsi
hiljaa vaikenee ja painaa päänsä,
nojaa häpeäänsä.
Jotakin hän onko vailla?
Uskallatko kanssaan silloin
aivan hiljaa olla –
vaieta ja kanssaan kantaa
riittämättömyyden,
keskeneräisyyden taakkaa -
et häntä sfääreistäsi käsin
koeta pehmein, tyhjin fraasein pelastaa?
Olla läsnä oiskin vallan siviilirohkeaa.
Sinä itse kanssaan, mutta rakkaudella...
Ettet tuolla yleispätevällä,
poimitulla itserakkaudella...
tarpeet kurjan, nurjan,
onnellisen, ikävöivän -
hölmön, hörhön
käyttöönsä hän varas.
Keksii, laatii uuden lauseen,
taikka luulee - uuden sanan –
tahtoo niin ja valitsee.
Virtuaalirohkeaa?
Niin luovaa?
Mitä tunnemme?
Sen tunnemme me kaikki?
Helppoa on tarttua vain
neutraaliin ja yleispätevään,
kun yleispätevyyden omaa
neutraalina yleispätevään -
ja jos vain osaa kyllin.
Mutta koskettaa –
harvoin muulloin, muutoin
kuin vain livessä ja livenä
vain voisi koskettaa.
Sydäntäkö yltäis rakkausrunon
tapakirjoittaja koskettamaan?
Lohduttavat, kiittävät tai
kannustavat sanat -
melkein samat kamat -
kerta kerran jälkeen
maltillisesti hän malttaa toistaa -
siinä loistaa?
Turruttavaa tautologiaa.
Palstakelvollista
tarkoin harkittua psykologiaa.
Päivästänsä päivään.
Liian raakaa rakkaus kai oiskin,
jos vain leikkais ilmaa veitsi kirurgin,
niin kuin lepertely leikkaa
bittiavaruutta juuri silloin,
kun vain avoleikkaus ois
se pelastava linkki,
eikä feikki runovinkki.
Silloin kun on ihmisellä hätä suurin,
hivelevä sana pelkkä kohteliais ele?
Sekö murtais pelon, tuskan muurin?
Rakkaudettomuus se palstan suurin?
Kaunein. Välittää?
Mitä tunnemme tai tunnistamme?
Ole joskus läsnä.
Vaikka työstä kävis,
ole läsnä,
muuten ihmettelet
mihin viereltäsi kaikki hävis.
Tuijotit vain ruutuun?
Sormenpäistäs kadotit jo
toisen ihon tunnun -
aloitko jo puutuun?
Mitä tunnet, kun hän edessäsi
hiljaa vaikenee ja painaa päänsä,
nojaa häpeäänsä.
Jotakin hän onko vailla?
Uskallatko kanssaan silloin
aivan hiljaa olla –
vaieta ja kanssaan kantaa
riittämättömyyden,
keskeneräisyyden taakkaa -
et häntä sfääreistäsi käsin
koeta pehmein, tyhjin fraasein pelastaa?
Olla läsnä oiskin vallan siviilirohkeaa.
Sinä itse kanssaan, mutta rakkaudella...
Ettet tuolla yleispätevällä,
poimitulla itserakkaudella...
Vastaukset 3
Vanhimmat
runon taituroinnut eitätä yhtä soittoa jaksa lukea mutta saattaapi hyväkin olla vai onko sittenkin vain löpinää?
mutta silti (tai juuri siksi) tunnustan kaiken. Palstaelämässä minusta on sukeutunut kovaksi keitetty tapakirjoittaja, kammottavaa. Hillittömän rönsyilevä on tämä runosi, jopa siinä määrin, että se hillittömyydessään muuttuu hyväksi. Sisältö on tärkein.
sinulta:)