Mietityttää, kun täälläkään ei siitä pahemmin puhuta.. Eli eikö hoidot vaikuta kenenkään muun parisuhteeseen?
Mulla pinna kireällä koko ajan. Tuntuu, että ajatukset ovat jossain muualla. Joka lääkärikäynnin jälkeen tulee parku, vaikkei mitään uutta olisi tullutkaan.. Mies funtsii itekseen ja sulkeutuu. ei ainakaan näytä tunteitaan.
Asiasta ei meillä puhuta. Tai siis minä puhuisin, mutta mies ei. Sanoo vaan: et ei nyt, mä en jaksa kuunnella enää. Ja pahin: jos et nyt lopeta, niin mä lopetan koko touhun! Tiedän, että on "puhetta vaan". Osallistuu kyllä hoitoihin, mutta oma pääni ei millään jaksaisi tota.
Myönnän painostavani liikaa, mutta kun ei ole ketää kelle puhuisi. Mies meinaan kielsi puhumasta asiasta KENELLEKKÄÄN.
Mulla pinna kireällä koko ajan. Tuntuu, että ajatukset ovat jossain muualla. Joka lääkärikäynnin jälkeen tulee parku, vaikkei mitään uutta olisi tullutkaan.. Mies funtsii itekseen ja sulkeutuu. ei ainakaan näytä tunteitaan.
Asiasta ei meillä puhuta. Tai siis minä puhuisin, mutta mies ei. Sanoo vaan: et ei nyt, mä en jaksa kuunnella enää. Ja pahin: jos et nyt lopeta, niin mä lopetan koko touhun! Tiedän, että on "puhetta vaan". Osallistuu kyllä hoitoihin, mutta oma pääni ei millään jaksaisi tota.
Myönnän painostavani liikaa, mutta kun ei ole ketää kelle puhuisi. Mies meinaan kielsi puhumasta asiasta KENELLEKKÄÄN.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Moi!
Kylläpäs kuulosti tutulle tuo sinun tekstisi. Minä puhun ja tunteilen, mies enemmänkin mietiskelee itsekseen asioita. Ei kylläkään ole kieltänyt minua hänelle puhumasta, mutta joskus olemuksesta näkee, että on parempi jatkaa puhumista joskus toiste. Mutta vaikka emme hirveästi yhdessä keskustele asioista, tai siis mieheni ei kovin monisanaisesti asioista puhu, niin silti tämä lapsettomuus on vahvistanut suhdettamme. Pitää vain ymmärtää, että puolisoni käsittelee asiat omalla tavallaan ja se hänelle suotakoon. Toki hoitoja/tutkimuksia koskevat asiat keskustelemme, mutta hän ei hirveästi oma-aloitteisesti tästä puhu. Olen kielloista huolimatta puhunut luottoystävän kanssa ja olen sen myös miehelleni "tunnustanut". Oma pää ei kestäisi, jos en saisi kenellekään purkautua.
Jep kuulostaa tosi tutulta. Myöskään meillä ei mies puhu asiasta...ei vaikka mitä yrittäisi. Niinpä olen lopettanut tuon yrittämisen...ja pidän kaiken sisälläni. Tämä vaan ei taida olla se paras ratkaisu, koska itku ja paha mieli on tosi herkässä. :(
Niin, näin meillä taitaa käydä :(
Hoidot lopetettu, kun ei onnistuttu. Nyt alkaa näyttää siltä että mies lähtee, kun en voi hänelle lasta suoda :( (minulla oli lapsi ennestään, joten en hänen mukaansa osannut kärsiä kuin hän)
Meilläkin hoitojen aikana mies vaikeni ja pohti kaiketi itsekseen. Minä valvoin ja itkin yöt. Kyllä voimat meinasivat loppua monta kertaa. Viiden vuoden "projekti" saa nyt siis tällaisen lopun... ehkä meitä ei sitten ollut tarkoitettu toisillemme...
Ei lapsen saaminen ole tae siitä, että on toisilleen tarkoitettu. Pitääkö parisuhteenkin olla jotenkin "tulosvastuullinen" juttu? Miksi olette yhdessä? Ettekö ole yhdessä rakkaudesta ?
Ei lisääntyminen ole maailman tärkein asia. Se, mitä voitte toisillenne antaa itsenänne tämän elämän aikana, on tärkeämpää kuin lapsen saaminen.
Pistäkää jo vauvahaaveet jäihin ja antakaa aikaa toisillenne.
Vähän samaa on meilläkin ilmassa. Minä otan enemmän stressiä kuin toinen - tai siltä tuntuu. Toisin sanoen minä reagoin näkyvämmin kuin mies.. ehkä kuitenkin yhtä lailla vaikea asia molemmille. Puhuminen helpottaisi.. vaan minkäs toinen luonteelleen voi.
Meillä kirjoittaminen on ollut kanava, joka on auttanut tuossa kommunikoinnissa. Suosittelen lämpimästi tietokonekirjeenvaihtoa puolison kanssa :)
Please naiset, yrittäkää ymmärtää miehiänne. Kun mies saa tietää huonoista tuloksistaan, kyllä siinä miehinen maailma menee uusiksi, vaikka se miehisyys ei olisikaan siittiöistä riippuvainen. Mutta selitäpä se miehelle, kun miehen malli on nykyisin niinkuin sunnuntaihesari kirjoitti aina toimiva spermatykki!
Kuulostaa tutulta tuo mies mietiskelee itsekseen.. Olen yrittänyt olla positiivinen hoitojen suhteen ja mielestäni olen ihan hyvin onnistunutkin. Mutta yksi kerta kun mies oli otilla ja menimme illalla nukkumaan, hän sanoi "minuakaan ei tarvita täällä enää kuin kahtena päivänä kuukaudesta" ja kuulosti todella surulliselta. Sen jälkeen oon todellakin yrittäny miettiä enemmän miehenkin tunteita ja ollu hössöttämättä ovis päivistä :D
Meillä hoitojen tulos potkii iloisesti jo massussa, mutta muistissa on yhä lapsettomuushoitoaika ja siihen liittyvät tunteet. Me koettiin hoidot vain parisuhdetta vahvistavana tekijänä. Lapsettomuus oli ensimmäinen yhteinen kriisimme ja yhdessä sen tuoman surun kannoimme. Välillä surtiin ja välillä suhtauduttiin asiaan huumorilla. Ilman nauramista ei kumpikaan olisi jaksanut. Mies oli meistä se positiivisempi, kun minulta alkoi usko loppua. Tuntui hyvälle, että toinen jaksoi uskoa, kun itse ei enää odottanut hoidoilta mitään. Lapsettomuushoidoista on pakko pystyä puhumaan suhteessa ja muistaa, että se on yhteinen kriisi.
Meillä mies toivoi, että hoidoista ei kenelläkään puhuta ja kunnioitin hänen päätöstä. Mies toki ymmärsi, että kotona täytyy puhua, jos muualla ei puhuta.
ihan samoin. Vaikka tulosta hoidoista ei vielä olekaan, on tämä yhteinen taakkamme ja välillä puhumme siitä enemmän ja välillä vähemmän.
Molempia tämä koettelee kovasti ja uskon että minä mietin asiaa vielä enemmän kun netissä asian takia pyörin ja selaan keskustelupalstoja. Olen kiitollinen miehelleni että hän jaksaa tukea ja olla positiivinen asian suhteen, muuten en minäkään jaksaisi.
Välillä otamme vauvaprojektista taukoa eli yritämme kyllä mutta hoitojen välissä annamme asian olla hieman enemmän taka-alalla. Emme joka päivä siitä puhu mutta taas hoitojen lähestyessä asia nousee melkein jokapäiväiseksi puheen aiheeksi.
Voimia kaikille!
Meillä on lapsettomuushoitoja takana pari vuotta. Raskasta on ollut sekä henkisesti että fyysisesti. Onnea ei ole hoidoissa ollut. Keväällä meni viimeisin hoitokerta pieleen ja samalla oli elämässä muitakin raskaita asioita. Tämä ajoi minut valtavaan epätoivoon ja tyytytymättömyyteen. Tunsin olevani turha ja riittämätön puoliso. Kotona en saanut kaipaamaani tukea ja hellyyttä, joten ajauduin hakemaan sitä muualta...
Nyt tuntuu siltä, että pääni on hajoamassa. Ketään en halua toilailuillani loukata, eikä mieheni ole tietoinen "hairahduksestani". Joku toinen vaan pystyi pitämään minua niin hyvänä, että lähdin mukaan tähän kelkkaan. Seuraava hoitokerta oli suunniteltu loppusyksyyn, mutta taitaapa jäädä väliin. Toivon niin, että saan elämäni järjestykeen ja turhautuneen olon ajettua pois pääni sisältä. En missään nimessä halua menettää aviomiestäni. Olen ollut itsekäs ja kadun sitä syvästi.
Kukaan muu ei varmaan ole mennyt näin pohjalle hoitojen seurauksena :(
Meillä yritystä 1v8kk,vuosi sitten kohdunulkoinen.Meillä puhutaan asioista kotona aika paljon ja välillä tuntuu että liikaakin.Itse olen menettänyt toivon mutta mies jaksaa olla kannustava ja positiivisellä mielellä.Itse sressaan ja suren lähes joka päivä,sulkeudun ja tuntuu että sisälläni kiehuu viha ja ahdistus.Vaikka mies on jaksanut kannustaa niin yks päivä hän vasta sanoi että vauvayritys on alkanut mennä vähän yli,ei jaksa enää.Ilmeisesti mieskin on ahdistunut vaikka yrittääkin olla positiivinen.Tämä on kyllä rankkaa!Voimia kaikille!
Ihanaa, että joku nosti vihdoinkin aiheen "lapsettomuus ja parisuhde" omana asianaan esiin tällä palstalla. Minua ja miestäni lapsettomuus on kovasti koetellut. Toinen ei koe olevansa "oikea mies" ja minä tunnen, etten ole nainen enkä mikään. Asia masentaa siis molempia ja heijastuu parisuhteeseemme lamaantumisena. Toisaalta tämä lapsettomuudesta selviytymisen projekti on vahvistanut suhdettamme, olemme tässä yhdessä. Silti käsitys itsestä miehenä ja naisena on saanut kovan kolauksen, oman olemassaolon tarpeellisuus on toisinaan tosi hukassa. Kumpikin meistä "kykenee" seksiin, mutta halun hetket ja haluttomuudet menevät ihan ristiin ja siitä seuraa itkua, hammastenkiristystä ja turhautumista. Vaikka lapsettomuudenhoitoprojekti on lähentänyt meitä, on se tuonut myös raivokkaita turhautumisesta johtuvia riitoja välillemme. Ristiriitaista ja raastavaa, siis. Onneksi ymmärrämme toisiamme ja sitä, että asia on kipeä molemmille. Kun ramppaa toimenpiteissä nostamassa ja laskemassa housujaan eikä edes saa lapsia, seksielämän mielekkyys hämärtyy. Siinä sitä uskoa koetellaan. Parisuhde, seksi, lapset, perhe, miehekäs mies ("spermatykki") ja naisellinen nainen ("munasolun tuottaja", "synnyttäjä" ja "superemo"), näitä kuviahan meidän päähän joka tuutista nykyään tungetaan. Tuskastuttaa.
hei lapseton. ollaan hengen heimolaisii.olen pysyvä mulla vietiiin ne mul kasvaimet vietiin kohtalo oli opetuksellenin ja mies lähti naisen luo naapuriin.vaikea ja kipeä ero.en ois uskonu ite jne.hauskaa oli meijän yhteien taival nii kauan ku riitoja loputtomiin riitti ja eksä sanoi lapsettomuus ei ol ongelma miks se si halus sen m naisen luo jolla oli lapsi jne.mitä mul ei ol.mul se oli lopullistaihmiset helvetti taistetelkaa nykyjään 9v ei auta siihen mitä on.arvostaakaa toista ja sen sairautta.tukekaa ja autaakaa ette joudu mun kohtaloon ja me ei oltu naimis nainen ol. yksin mä olin aikas lailla viime kesän.pelottaa aloittaa uus suhde vaiks oon nyt onnellinen pitkästä aikaa.t:kw
Meille on tästä asiasta tullut lisäksi kiistakapula. Jos tulee muusta asiasta sanaharkkaa, mies voi kiukuspäissään huutaa, että turha odottaa ens kuussa mitään hoitoja. Aina niihin hoitoihin kyllä lähtee (haluaa myös lapsen), mutta oma pääni ei vain meinaa jaksaa uhkailua... Onkohan muilla tultu tähän pisteeseen?
..puhutaan miehen kanssa ajoittain lapsettomuudesta, ei siis koko ajan. Olen huomannut omassa suhteessani että minulle on selvästi raskaampaa henkisesti tämä lapseton elämä ja hoitoon pääsyn odottelu kuin miehelleni. Toki hänkin kovasti toivoo ja odottaa että saisimme yhteisen lapsen, mutta jollakin tavalla mies ajattelee tämän asian erilailla. siis tarkoitan että mies pystyy ehkä helpommin sysäämään lapsi-ajatukset taakseen kuin että pohtisi ja pyörittelisi niitä mielessään jatkuvasti (esim purkamalla kovaan työntekoon surunsa). Mieheni sanookin minulle joskus että "miksi ajattelet sitä koko ajan". No, mitenkäs sen saisi mielestään pois!!??? Mielestäni me naiset ajattelemme herkemmin asiaa siltä pohjalta että naisen kuuluu saada lapsia, olla emo, siis emme ole nainen emmekä mikään jos lasta ei saa/tule. En toki tarkoita sitä etteikö miehissä olisi herkkiäkin !
Tästäpä tulikin mieleeni, että olisi mukava kuulla miesten mielipiteitä aiheesta ja siitä millä tavoin miehet käsittelevät kyseistä asiaa parisuhteessa??
Jos vaikka löytyisi hyviä vinkkejä ja näkökantoja.
voimia kaikille asian kanssa painiville :)
Löytyy keskustelufoorumista:
www.sininenviiva.net
Moni on jo kirjoittanut foorumille mm. päiväkirjaa, miten lapsettomuuden hoidot etenevät.