Opiskelen sosiaalialaa ja valmistuminen häämöttää. Opiskeluaika on sujunut mukavasti: arvosanat nelosta ja vitosta ja oppimistehtävät, projektit ja työharjoittelut erilaisissa paikoissa ovat menneet hyvin. Silti tuntuu siltä, etten ole vielä ollenkaan valmis työelämään. Osaanko edes mitään? Kyllähän työ tekijäänsä opettaa, mutta mitä jos en olekaan oikealla alalla? Kauhea epävarmuus päällä, kun monen vuoden opiskeluputken jälkeen pitäisi astua ihan oikeasti "aikuisten maailmaan". *huokaus*
Aiheuttaako opiskelujan päättyminen muilla tällaista ahistumista vai olenko minä vain yksinäni onneton nyhverö?
Aiheuttaako opiskelujan päättyminen muilla tällaista ahistumista vai olenko minä vain yksinäni onneton nyhverö?
Vastaukset 12
Vanhimmat
et ole yksin ajatustesi kanssa. Itse olen juuri valmistunut ja minua hirvittää astua työelämään. Tiedän, että olen oikealla alalla, mutta jokin jännittää. Itselläni oli keskiarvo 4.3 ja työharjoittelut menivät hyvin ja sain kiitettävää palautetta. En tiedä mistä tämä tunne johtuu. Tuntuu kuin kaikki oppimani olisi kadonnut päästäni. Asiaani pahentaa se, etten ole valmistumiseni jälkeen vielä pystynyt hakemaan töitä, sillä olen sairastellut koko kesän. Ja nyt tuntuu vieläkin vaikeammalta. Tuntuisi helpommalta palata uudestaan opintojen pariin.
Ehkä minä nyt ymmärrän "ikuisia opiskelijoita". Meitä on.. =)
siltä, että pitäisi olla enemmän elämänkokemusta ja jotenkin ronskimpi otteiltaan, että pärjäisi. En vielä edes tiedä, mihin asiakasryhmään haluaisin keskittyä.
Kaipa sitä sitten karaistuu...
Ei hätää, et ole ainoa. Valmistuin ite Amksta viime jouluna, enkä ole vieläkään pystynyt hakemaan töitä. Tuntuu vaikealta siirtyä työelämään kun tuntuu siltä ettei osaa mitään...
jos siihen koskaan on aihetta..
itse teknisellä alalla 4-5 arvosanoin vetelin koulupaperit kotio ja tunne oli että emmää mitään osaa käytännössä. vaan toisin on käynyt, sitä vaan on kuitenkin ollut jyvällä riittävän hyvin pärjätäkseen, ainakin tähän asti. työelämä opettaa toki, parhaiten, mutta on siinä koululla ollut roolinsa kun on eväät antanut.
sitä vain tuntuu töissä sitten jotkin asiat itsestään selviltä, vaikka ne toisten mielestä ei ole sellaisia. se on juuri sitä ammattiosaamista :)
lykkyä vaan työelämään äläkä aliarvioi itseäsi!
että koulussa omaksuttu tieto on sitten jo "valahtanut" aivoista selkäytimeen :)
Sosiaalialalla on vain se erityispiirre(?) että työtä tehdään omalla persoonalla. En ole ihan varma, soveltuuko minun persoonani sittenkään näin ihmisläheiseen työhön :(
Siellä se nimenomaan on se tieto ja taito siellä selkäytimessä. Käytät huomaamattasi!
Luulin minäkin että ujo pieni hiljainen likka ei pärjää teknisellä miehisellä alalla. Luulin että olen kahvinkeittäjä ja pomotettava huonolla palkalla.. pöh! Päätin etten ota sitä asennetta alkuunkaan, ja nyt pieni nainen on pomosta seuraava. Ja persoona jolle isokaan mies ei sano ei :) Pitää vaan kaiketi olla oma itsensä eikä hakeutua kurttuiseen ammattirooliin. Pelkkä ammattimainen ote hommiin riittää, persoonallisuus on siihen oiva lisä, jos osaa laittaa itseään sopivalla tavalla likoon.
Ihmisläheisyydessä paras vinkki on se, että "ne toisetkin on vaan ihmisiä". Mihin tekemisiin ikinä joudutkin toisten ihmisten kanssa, ne ovat ihmisiä siinä missä sinäkin. Arvosta, saat arvostusta, jos teet virheitä, älä huoli niin tekee ihan takuulla jokainen! Virheistä opiksi ja mitä et "muka" osaa, ota asenne että se ei ole este vaan korkeintaan hidaste. Ammatissa sitä sokaistuu omalle osaamiselleenkin joskus. Ei muka osaa, mutta kuitenkin ihan kirkkaasti osaat paremmin kuin joku joka ei OIKEASTI osaa. Käytännön työssä ne koulussa opitut asiat on ihan samoja, ne vaan on esitetty eri muodossa siellä koulun luennoilla.
Onnea vaan matkaan hyvä siitä tulee! Kun ei luovuta ihan pienistä!
Mukavaa kuulla rohkaisun sanoja ja kokemuksia työelämästä. Ei tällaisia tuntemuksia oikein viitsi kasvotusten muille jutella, vaikka varmasti muillakin on joskus samanlainen olotila.
Jokaista työharjoittelua ja projektia on aina vähän jännittänyt etukäteen ja miettinyt mitä siitä mahtaa tulla, mutta hyvin ne ovat sujuneet. Ei kai se "oikea" työelämä loppujen lopuksi sen kummoisempaa ole.
Työharjoitteluissa ja sellaisissa on aina sekin, että niissä on sellaisia aika- ja suorituspaineita, että "olen nyt tämän ja tämän aikaa tässä tekemässä, ja minun pitäisi saada tästä irti joku tietty määrä tietoa ja taitoa, että siitä olisi hyötyä"..
melko monesti olo on jälkikäteen melko tyhjentävä, että "mitä opin? - no en vissiin paljonkaan.", vaan nyt työelämässä sitä huomaakin, että sitä on nähnyt käytännössä jo vähän sitä sun tätä, eikä asiat tule ihan tyhjästä yllätyksenä. ainakin vähän tietää jos ei ihan kaikkea. kiitos harjoittelujen ja projektien.
Oikea työelämä voi itseasiassa olla jopa vähän joustavampi kuin kouluprojektit sun muut. Koulujutuissa on aina jonkinlainen rajaus asioiden tekemiselle ja ainakin meidän koulussa ehti jo rutinoitua tekemään projekteja tyylillä, josta tiesi, että "kun teen näin, opettajat ymmärtävät, että olen kuunnellut tunnilla", ja pointsit tuli kotiin. Käytännön hommissa on se hyvä puoli, että saat käyttää sitä omaa päätäsi ja tehdä kuten itse parhaaksi näet ja koet, joka yleensä on yhdistettynä siihen koulussa opittuun teoriaan, hyvä yhdistelmä.
Työelämässä saat asioista irti niin paljon enemmän kuin koulun penkillä. Voit ajatella asioita laajemmin, ja maalaisjärki on sikäli sallittua ja toivottuakin, että aina käytäntö ei ole sitä mitä teoria kirjoissa.
Pieni jännitys on aina vain hyväksi. Silloin sitä ymmärtää itsekin keskittyä tekemiseensä. Jos työssä et joudu mitään miettimään, tai jos et mieti, sitä varmaan leipääntyy hommaansa aika äkkiä ja pian on alanvaihto mielessä. Rutiinit käytännön hommissa on hyviä, mutta ei niissäkään saa junnata paikallaan. Aika kuluu ja asiat muuttuu. Sellainen asenne pitää ottaa mukaan kun hyppää työelämäänkin.
Ei silti kannata alkaa paniikin viittaa kantaa harteilla ja hermoilla tyhjästä. Uudet asiat jännittää aina, ja sellainen aloittelijan epävarmuus sekoittaa päätä kun tulee tietotulva ja kaikki niin kerralla, mutta eräänä päivänä sitä vaan huomaakin, että asiat on jo tuttuja ja vaikka jokainen päivä olisikin erilainen, sitä silti kasvaa kiinni tekemiseen ja osaa suhtautua rennommin. Vaikka tietäisikin, että mitä tahansa voi eteen tulla.
Siis, miksi murehtia eilistä kun se meni jo, ja miksi tulevaa kun siitä ei vielä tiedä. Pitää vain elää hetkessä ja tehdä kuten parhaiten taitaa :) Erittäin harvassa on ne ihmiset jotka ei koskaan jännitä uusia asioita ja osaavat kaiken järrjettömän hyvin jo syntyessään. Todennäköisyys joutua sellaisen kanssa samaan työpaikkaan on melko pieni (vaikka niitä kahvihuoneesta tuntuu joskus löytyvänkin, ainakin omasta mielestään)..
Jouluna valmistuin ja oon ollut jo töissä hyvän tovin. Tunne siitä etten osaa enkä tiedä mitään hiipi taas tänään työpäivän jälkeen. Ahdistaa. Kyllä se on viikottaista. Olis kiva kun voisi lohduttaa, että kyllä se häviää saman tien kun olet töissä, mutta ikävä kyllä en niin voi tehdä.
Olisko hyvällä koulumenestyksellä jotain yhteyttä tähän tunteeseen? Itse oon myös selviytynyt hyvin koulussa, mutta käytännössä tuntuu etten osaa tehdä mitään. Plääh.
Tällanen kerho tästä siis tuli ;)
että työelämään astuminen jännittää, mutta yhtä paljon pelottaa työttömyys. Ettei pääse edes kokeilemaan, osaako mitään.
Olen kyllä tehnyt töitä koko ajan opiskelujen ohella ja viihtynyt, mutta ne eivät ole olleet sosiaalialan töitä.
Itselläni on vielä 2½ vuotta koulua jäljellä ja siltikin jännittää saako töitä ollenkaan ja jos saa niin miten siellä pärjää. Ei varmaan pitäisi vielä tässä vaiheessa stressata, kun ammattiopinnotkaan eivät ole vielä alkaneet. Olen vain kauhean systemaattinen ihminen ja tykkään suunnitella kaikkea vuosia eteenpäin.
pelkäsin opiskeluaikana sitä kamalasti että en alani töitä saa. ja vielä lopputyötä tehdessäkin olin paniikissa että ei tuu mitään mistään. Vaan niin vain jo puolivuotta ennen valmistumista sain vakiduunin. oman alani ytimestä. ja vieläpä pieneltä rakkaalta kotipaikkakunnalta jossa työttömyys kukoistaa ja firmat muuttaa muualle.. eikä minulla ollut tähän firmaan muuta näyttöä kuin keskeneräinen opinnäyte..
nyt sitä tehään täällä hymyssä suin töitä, ja edelleen olen ällikällä lyötynä siitä, että näinkin hyviä töitä löytyi näinkin helposti. pitää vaan myydä itsensä ja persoonansa ja osaamisensa sellaisena kuin on.
uskaltaisin väittää, että kuka koulunsa kunnialla hoitaa ja on oikeasti kiinnostunut töitä tekemään, niin kyllä niitä töitäkin saa. harjoittelupaikat ja opinnäytteet on tietysti hyviä "jalkoja ovien välissä", mutta ei ne minulle kyllä tuoneet kuin pointseja tänne nykyiseen päästessä. töitä se harjoittelujen kautta auennut. Joillakin firmoilla on jo asenne, että harjoittelijoita ei edes harkita työsuhteeseen, ne on vaan "halapaa työvoimaa".. jopa nämä iiisot firmat ja konsernit osaa olla sellaisia..
Onnea matkaan vaan kaikille jänskättäjille! Pidän lippua korkealla teidän puolestanne. Jos minä olen tieni raivannut, siihen pystyy kuka vaan. Ja nyt jälkiviisaana voin todeta kaiken sen hysteerisyyden ja jännittämisen ja itseni aliarvioimisen olleen turhaa, jota monta vuotta tein. Siksi ne kouluarvosanatkin varmasti oli kiitettäviä, kun pelotti se työttömyysmörkö ja pätkätyökummitus.. Onhan tässä maassa kuites vielä töitäkin hyville tekijöille. Pitää vaan pitää päänsä ja olla jämpti, että saisi vakitöitä eikä pätkiä. Tie voi olla kivinenkin mutta aikas usein kivisen polun päässä joskus on palkintokin.
enkäpä minä ole ainoa "onnen löytänyt" tienraivaaja, meitä muitakin jotka on jänskänneet ja tehneet töitä työpaikkansa eteen. Mahtunut epätoivoa muidenkin kuin minun polulle.. se vaan on jotenkin niin turhaa alkaa murjottaa ainakaan etukäteen. nyt sen tietää, sillon joskus sitä vaan kiukutteli ja murjotti kun pelkäsi.. höpöhommaa!