Koska et ole Göethe, sain kirjoittaa sinulle pitkän kirjeen.
Vaikka aion lukea sen nyt sinulle ääneen, tiedän, että et tule ymmärtämään sanaakaan siitä. Sen minä tiedän. Niin kuin tiedän senkin, että olet yhä lähelläni, liki vieressäni.
Yritän nojata rennosti tähän pakastimen kulmaan ja voimistaa ääntäni, vaikka tiedän, että se on turhaa. Ääneni ei suostu kantamaan ja pakastimen kulma tuntuu suorastaan viiltävän terävältä kylkeäni vasten.
Minun puhettani ei tunnu kuulevan hyvin kukaan muukaan. Minä tunnustan. Olen usein saanut ikävää palautetta hyvin matalasta puheäänestäni työpaikallanikin, vaikka yritän suorastaan kiekua korkealta puhelimeen, oman mittapuuni mukaan niin lujaa, että korvani soivat tilliä.
Mikä yleisönpalvelija hyvin matalalla äänellä puhuva naisihminen on rikososaston kiireisessä ja karussa päivystyksessä? Vaikka kuinka yrittäisin kompensoida ääneni aiheuttamaa hämmennystä hymyilemällä niin sanotuille asiakkaille ystävällisen vinosti, suu korvasta korvaan levällään, siinä toisiaan jälleen kerran mukiloineen, jälleen kerran toisistaan rikosilmoitusta tekevän avioparin edessä tuli tänäänkin mieleeni vain tilata sinulle hammaskivenpoisto ja jo se raakatunteiseksi ajat sitten ilmennyt koirapoliisi omaan vuoteeseeni. Samoja rutiineita, kuin työasiat. Mutta sitten muistin.
Sinä. Ja se sama koirapoliisi, joka sinut minun holhottavakseni hommasikin, suorastaan myi sinut minulle puheillaan ja pani löytötavarakopissa lunastamaan sinut ulos poliisilaitokselta, jottet olisi saanut kylmästi luotia otsaasi jossakin sopivassa paikassa.
Sinua minun on ikävä.
Psst on sinua kohtaan salakavala aloitus, käärmeen sihinää muistuttavien ässiensä takia, mutta sillä ei taida olla enää sen enempää merkitystä sinulle kuin minullekaan. Sitä ääntä sinä aikanaan säikähdit. Se oli ainoa äänistäni, joka tehosi sinuun melkein yhtä hyvin kuin kylmä vesisuihku suoraan silmillesi. Sinä olit itsenäinen, mutta sinun oli tietyissä asioissa taivuttava minun tahtooni, jotta yhteiselämämme olisi sujunut.
Kyllä, minä kahlitsin sinut tähän luukkuun, jossa asun. Kahlitsin, koska minun oli jatkettava kahlehtimista. Joku toinen oli jo totuttanut sinut siihen ennen minua. Yritit perääntyä, kun avasin ulko-oven. Ja jos talutin sinut käytävään asti, sinä vapisit kauttaaltasi. En koskaan voinut näyttäytyä kanssasi ulkona.
Tässä vaiheessa elämäni virallinen mies työntää suuhuni siivun meetwurstia, jotta olisin jo hiljaa, vaikka olenhan minä. Hänelle. En minä hänelle yritä sanoa mitään, tällä kertaa. Ei ole mitään sellaista sanottavaa, mitä hän ei jo tietäisi tai hänen tarvitsisi tietää.
Pelkkä näppäimistön rapinakin saa virallisen mieheni levottomaksi, silloin minä puhun eniten, vaikka en sano mitään - sinut se teki leikkisäksi. Virallinen mieheni ei tähän reiluun kahteenkymmeneen vuoteen ole saanut minua yhtä vakuuttuneeksi mistään, niin kuin sinä sait. Että kaksi naarasta voi rakastaa toisiaan enemmän kuin mies ja nainen toisiaan ja että itsemurhahyppyjen tehokkuus on taattu, jos niihin ei liity tiettyä sulavuutta ja leikkisyyttä.
Miksi sinunkaan hyppysi viidennessä kerroksessa sijaitsevan parvekkeemme kaiteelta olisi osoittanut sinun haluavan minusta lopullisesti eroon, tai miehestäni? Sinä vain leikit ja askeleesi lipsahti, mutta vain sen kerran.
Mutta miten sinä kestit sen pudotuksen huminan korvissasi niiden sekunninosien aikana päästämättä ääntäkään?
Sinulla oli jo ehtinyt olla toinen nainen ennen minua. Se tuotti suhteeseemme hankaluuksia ensi alkuun. Pitikö sinun kiintyä siihen halvaantuneeseen eläkenaiseen, joka ei pystynyt lopulta huolehtimaan sinusta? Pitikö sinun ilmiselvästi kaivata häntä niin kovin, olla hänen kykenemättömyytensä aiheuttamien tapojesi orja? Et muuta enää osannut? Epätoivoisesti raastoit suihkun oven takana, kun en halunnut sinua kanssani pesulle? Olit tottunut juomaan vettä vain hanasta, sinä onneton. Ja sitten minäkään en ehtinyt.
Entä nuo sinun ruokailutapasi? Eivätkö minun tarjoamani liha-, kala- ja sisäelinherkut muka vastanneet hänen tarjoamiaan? Minä valmistin ne sinulle sentään aina itse, enkä yrittänyt korvata aterioitasi työntämällä nenäsi alle avattua, teräväreunaista peltipurkkia. Mutta olit tapojesi orja; vitamiinit aina vain viilin kanssa, kupillinen aamukahvia kerman kanssa (mikä minua erityisesti ihmetytti) ja iänikuista purkkiruokaa. Muuta et näkynyt saavan alas.
Myönnän, että ainoa mitä en voinut sinulle tarjota, oli tietynlainen hiljaisuus. Hiljaisuus puheelta. Halvaantunut nainen ei enää kyennyt sanomaan sanaakaan. Eikä imuroimaan. Jostakin syystä sinä pelkäsit imuriakin niin, että pakenit siivousta toiseen huoneeseen.
Yhteisen työmatkan ajan minä ja virallinen mieheni vaikenimme sopuisasti. Se oli aikalisä, jona aikana ei annettu minkäänlaisia peliohjeita, ei kelattu työpaikan tapahtumia eikä vielä kotiasioitakaan. Mutta heti kohta, kun vain ehdin riisua saappaat jaloistani ja ripustaa turkkini vaatepuulle, sipaista hiuksiani peilin edessä, jo ennen kuin tavoitin postini eteisen lipaston päältä ja sinä olit ehtinyt vierelleni kyhnäämään ikävääsi, heti alkoi puhe. Me puhuimme sinun kanssasi ja sinun kauttasi.
Virallinen mieheni aloitti. Heti, kun hakeudut syliini, sinä notkea, pehmeä naaras. Nuolaisit häpeämättömän hellästi kasvojani, korvannipukkaani. Hoikka olento, painoit pääsi rintojeni väliin ja pidit lujasti kiinni minusta.
Minun virallinen mieheni on niitä viiksekkäitä, jotka peittävät alikehittyneen ylähuulensa ja lapsellisesti törröttävän alahuulensa ylipitkien viiksiensä alle. Hän mulkoili keskinäisiä hellyydenosoituksiamme kuin uhmaikäinen pojannulikka, muistutti mököttävää pedrohietasta. Sinä peitit hänen murahtelunsa suloisen pehmeään ääntelyysi aviovuoteessammekin.
Me kolme jaoimme saman vuoteen, mieheni ja minun kiihkeä liikehdintä sai sinut joskus innostumaan kiusallisen leikkisäksi.
Miten enää kykenen hallitsemaan itseäni tässä ikävässäni?
Minä en tainnut ymmärtää, kuinka hyvä kuuntelijakin sinä meille olit. Sinä laiskanvetelä, itsenäinen, sinisilmäinen kultani. Sinä kuuntelit, etkä puhunut koskaan ohitseni. Siihen sinä et yksinkertaisesti kyennyt.
Miksi minunkaltaiseni nainen tarvitsi niin kipeästi itselleen kaltaistasi peesaajaa, jahtaajaa? Joskus, kun oikein innostuit, sain varoa jopa teräviä kynsiäsi, sillä ehdottoman villi leikkikaveri sinä olit. Leikkikaveri, iltojeni sulostuttaja. Tämän luukun ulkopuolella ei juuri koskaan leikitä. Ei enää.
Kumpi meistä toistaan enemmän huvitti?
Rakastin minä sinua. Omalla tavallani rakastin sinua. Rakastan muistoasikin.
Kuvittelin minä myös siihen aikaan rakastavani virallista miestäni ja ainakin nimeksi sitä koirapoliisiakin. Eniten halusin koirapoliisia, koska se ei koskaan alistunut minulle, oli tasavertainen taistelupari.
Silti muistan juuri nyt sinun pehmeytesi vartaloani vasten, kielesi korvannipukallani, pääsi rintojeni välissä.
Kukaan ei lopulta käyttänyt sinuun yhtään luotia. Koirapoliisi ei vain kerran sietänyt sitä, että vuoteessa hyväilin yhtä aikaa sekä häntä että sinua niinä ruokataukomme kiihkeinä, kiireisinä minuutteina, jotka meiltä jäi toisillemme. Se vain sanoi lähtevänsä tupakalle kesken kaiken, ja sinä jostakin syystä seurasit. Se sanoi vielä pesevänsä kätensä, kun kärsimättömänä kutsuin teitä takaisin.
Mutta kumpikaan teistä ei tullut.
Sinun kurkustasi kuului vai surkeaa korinaa, makasit surkeana märkänä myttynä siinä kylpyhuoneen nurkassa. Mutta sinä elit vielä. Koirapoliisi oli jo taas tarttumassa sinuun, mutta ehdin väliin ja sain nostetuksi sinut taas syliini nytkähtelevänä, kuolemaisillasi. Siinä lakkasit hengittämästä. Kyyneleeni sekoittuivat sinusta yhä valuviin vesipisaroihin ja lipuivat alas pitkin paljaita sääriäni.
Sinut piti haudata ja heti. Koska sinua ei voinut kenenkään huomaamatta upottaa edes pihalle lumihankeen, annoin koirapoliisin koskea sinuun ja hän sulloi sinut kylmästi pakastearkkuuni. Pukeuduimme kiireesti ja palasimme hieman myöhässä takaisin töihin. Meistä kuiskittiin jo, sen me olimme jo vaistonneet. Mutta minä tiesin, että kaikki välillämme oli loppu. Vihasin häntä siitä hetkestä kun näin sinun kuolinkamppailusi.
.
Minun virallinen miehenikö? Mitä hänestä? Nimitteli minua edelleen hellästi omaksi kissimirrikseen. Vaikkei koskaan sinua nimitellyt. Uljasta, sulokasta, urmakasta kissaani.
Onko sinulla vielä ne kuusi henkeä jäljellä? Jonakin päivänä vielä kykenen nostamaan sinut sulamaan. Virallinen mieheni ei siihen kykene.
Sinun Pirjosi.
Vaikka aion lukea sen nyt sinulle ääneen, tiedän, että et tule ymmärtämään sanaakaan siitä. Sen minä tiedän. Niin kuin tiedän senkin, että olet yhä lähelläni, liki vieressäni.
Yritän nojata rennosti tähän pakastimen kulmaan ja voimistaa ääntäni, vaikka tiedän, että se on turhaa. Ääneni ei suostu kantamaan ja pakastimen kulma tuntuu suorastaan viiltävän terävältä kylkeäni vasten.
Minun puhettani ei tunnu kuulevan hyvin kukaan muukaan. Minä tunnustan. Olen usein saanut ikävää palautetta hyvin matalasta puheäänestäni työpaikallanikin, vaikka yritän suorastaan kiekua korkealta puhelimeen, oman mittapuuni mukaan niin lujaa, että korvani soivat tilliä.
Mikä yleisönpalvelija hyvin matalalla äänellä puhuva naisihminen on rikososaston kiireisessä ja karussa päivystyksessä? Vaikka kuinka yrittäisin kompensoida ääneni aiheuttamaa hämmennystä hymyilemällä niin sanotuille asiakkaille ystävällisen vinosti, suu korvasta korvaan levällään, siinä toisiaan jälleen kerran mukiloineen, jälleen kerran toisistaan rikosilmoitusta tekevän avioparin edessä tuli tänäänkin mieleeni vain tilata sinulle hammaskivenpoisto ja jo se raakatunteiseksi ajat sitten ilmennyt koirapoliisi omaan vuoteeseeni. Samoja rutiineita, kuin työasiat. Mutta sitten muistin.
Sinä. Ja se sama koirapoliisi, joka sinut minun holhottavakseni hommasikin, suorastaan myi sinut minulle puheillaan ja pani löytötavarakopissa lunastamaan sinut ulos poliisilaitokselta, jottet olisi saanut kylmästi luotia otsaasi jossakin sopivassa paikassa.
Sinua minun on ikävä.
Psst on sinua kohtaan salakavala aloitus, käärmeen sihinää muistuttavien ässiensä takia, mutta sillä ei taida olla enää sen enempää merkitystä sinulle kuin minullekaan. Sitä ääntä sinä aikanaan säikähdit. Se oli ainoa äänistäni, joka tehosi sinuun melkein yhtä hyvin kuin kylmä vesisuihku suoraan silmillesi. Sinä olit itsenäinen, mutta sinun oli tietyissä asioissa taivuttava minun tahtooni, jotta yhteiselämämme olisi sujunut.
Kyllä, minä kahlitsin sinut tähän luukkuun, jossa asun. Kahlitsin, koska minun oli jatkettava kahlehtimista. Joku toinen oli jo totuttanut sinut siihen ennen minua. Yritit perääntyä, kun avasin ulko-oven. Ja jos talutin sinut käytävään asti, sinä vapisit kauttaaltasi. En koskaan voinut näyttäytyä kanssasi ulkona.
Tässä vaiheessa elämäni virallinen mies työntää suuhuni siivun meetwurstia, jotta olisin jo hiljaa, vaikka olenhan minä. Hänelle. En minä hänelle yritä sanoa mitään, tällä kertaa. Ei ole mitään sellaista sanottavaa, mitä hän ei jo tietäisi tai hänen tarvitsisi tietää.
Pelkkä näppäimistön rapinakin saa virallisen mieheni levottomaksi, silloin minä puhun eniten, vaikka en sano mitään - sinut se teki leikkisäksi. Virallinen mieheni ei tähän reiluun kahteenkymmeneen vuoteen ole saanut minua yhtä vakuuttuneeksi mistään, niin kuin sinä sait. Että kaksi naarasta voi rakastaa toisiaan enemmän kuin mies ja nainen toisiaan ja että itsemurhahyppyjen tehokkuus on taattu, jos niihin ei liity tiettyä sulavuutta ja leikkisyyttä.
Miksi sinunkaan hyppysi viidennessä kerroksessa sijaitsevan parvekkeemme kaiteelta olisi osoittanut sinun haluavan minusta lopullisesti eroon, tai miehestäni? Sinä vain leikit ja askeleesi lipsahti, mutta vain sen kerran.
Mutta miten sinä kestit sen pudotuksen huminan korvissasi niiden sekunninosien aikana päästämättä ääntäkään?
Sinulla oli jo ehtinyt olla toinen nainen ennen minua. Se tuotti suhteeseemme hankaluuksia ensi alkuun. Pitikö sinun kiintyä siihen halvaantuneeseen eläkenaiseen, joka ei pystynyt lopulta huolehtimaan sinusta? Pitikö sinun ilmiselvästi kaivata häntä niin kovin, olla hänen kykenemättömyytensä aiheuttamien tapojesi orja? Et muuta enää osannut? Epätoivoisesti raastoit suihkun oven takana, kun en halunnut sinua kanssani pesulle? Olit tottunut juomaan vettä vain hanasta, sinä onneton. Ja sitten minäkään en ehtinyt.
Entä nuo sinun ruokailutapasi? Eivätkö minun tarjoamani liha-, kala- ja sisäelinherkut muka vastanneet hänen tarjoamiaan? Minä valmistin ne sinulle sentään aina itse, enkä yrittänyt korvata aterioitasi työntämällä nenäsi alle avattua, teräväreunaista peltipurkkia. Mutta olit tapojesi orja; vitamiinit aina vain viilin kanssa, kupillinen aamukahvia kerman kanssa (mikä minua erityisesti ihmetytti) ja iänikuista purkkiruokaa. Muuta et näkynyt saavan alas.
Myönnän, että ainoa mitä en voinut sinulle tarjota, oli tietynlainen hiljaisuus. Hiljaisuus puheelta. Halvaantunut nainen ei enää kyennyt sanomaan sanaakaan. Eikä imuroimaan. Jostakin syystä sinä pelkäsit imuriakin niin, että pakenit siivousta toiseen huoneeseen.
Yhteisen työmatkan ajan minä ja virallinen mieheni vaikenimme sopuisasti. Se oli aikalisä, jona aikana ei annettu minkäänlaisia peliohjeita, ei kelattu työpaikan tapahtumia eikä vielä kotiasioitakaan. Mutta heti kohta, kun vain ehdin riisua saappaat jaloistani ja ripustaa turkkini vaatepuulle, sipaista hiuksiani peilin edessä, jo ennen kuin tavoitin postini eteisen lipaston päältä ja sinä olit ehtinyt vierelleni kyhnäämään ikävääsi, heti alkoi puhe. Me puhuimme sinun kanssasi ja sinun kauttasi.
Virallinen mieheni aloitti. Heti, kun hakeudut syliini, sinä notkea, pehmeä naaras. Nuolaisit häpeämättömän hellästi kasvojani, korvannipukkaani. Hoikka olento, painoit pääsi rintojeni väliin ja pidit lujasti kiinni minusta.
Minun virallinen mieheni on niitä viiksekkäitä, jotka peittävät alikehittyneen ylähuulensa ja lapsellisesti törröttävän alahuulensa ylipitkien viiksiensä alle. Hän mulkoili keskinäisiä hellyydenosoituksiamme kuin uhmaikäinen pojannulikka, muistutti mököttävää pedrohietasta. Sinä peitit hänen murahtelunsa suloisen pehmeään ääntelyysi aviovuoteessammekin.
Me kolme jaoimme saman vuoteen, mieheni ja minun kiihkeä liikehdintä sai sinut joskus innostumaan kiusallisen leikkisäksi.
Miten enää kykenen hallitsemaan itseäni tässä ikävässäni?
Minä en tainnut ymmärtää, kuinka hyvä kuuntelijakin sinä meille olit. Sinä laiskanvetelä, itsenäinen, sinisilmäinen kultani. Sinä kuuntelit, etkä puhunut koskaan ohitseni. Siihen sinä et yksinkertaisesti kyennyt.
Miksi minunkaltaiseni nainen tarvitsi niin kipeästi itselleen kaltaistasi peesaajaa, jahtaajaa? Joskus, kun oikein innostuit, sain varoa jopa teräviä kynsiäsi, sillä ehdottoman villi leikkikaveri sinä olit. Leikkikaveri, iltojeni sulostuttaja. Tämän luukun ulkopuolella ei juuri koskaan leikitä. Ei enää.
Kumpi meistä toistaan enemmän huvitti?
Rakastin minä sinua. Omalla tavallani rakastin sinua. Rakastan muistoasikin.
Kuvittelin minä myös siihen aikaan rakastavani virallista miestäni ja ainakin nimeksi sitä koirapoliisiakin. Eniten halusin koirapoliisia, koska se ei koskaan alistunut minulle, oli tasavertainen taistelupari.
Silti muistan juuri nyt sinun pehmeytesi vartaloani vasten, kielesi korvannipukallani, pääsi rintojeni välissä.
Kukaan ei lopulta käyttänyt sinuun yhtään luotia. Koirapoliisi ei vain kerran sietänyt sitä, että vuoteessa hyväilin yhtä aikaa sekä häntä että sinua niinä ruokataukomme kiihkeinä, kiireisinä minuutteina, jotka meiltä jäi toisillemme. Se vain sanoi lähtevänsä tupakalle kesken kaiken, ja sinä jostakin syystä seurasit. Se sanoi vielä pesevänsä kätensä, kun kärsimättömänä kutsuin teitä takaisin.
Mutta kumpikaan teistä ei tullut.
Sinun kurkustasi kuului vai surkeaa korinaa, makasit surkeana märkänä myttynä siinä kylpyhuoneen nurkassa. Mutta sinä elit vielä. Koirapoliisi oli jo taas tarttumassa sinuun, mutta ehdin väliin ja sain nostetuksi sinut taas syliini nytkähtelevänä, kuolemaisillasi. Siinä lakkasit hengittämästä. Kyyneleeni sekoittuivat sinusta yhä valuviin vesipisaroihin ja lipuivat alas pitkin paljaita sääriäni.
Sinut piti haudata ja heti. Koska sinua ei voinut kenenkään huomaamatta upottaa edes pihalle lumihankeen, annoin koirapoliisin koskea sinuun ja hän sulloi sinut kylmästi pakastearkkuuni. Pukeuduimme kiireesti ja palasimme hieman myöhässä takaisin töihin. Meistä kuiskittiin jo, sen me olimme jo vaistonneet. Mutta minä tiesin, että kaikki välillämme oli loppu. Vihasin häntä siitä hetkestä kun näin sinun kuolinkamppailusi.
.
Minun virallinen miehenikö? Mitä hänestä? Nimitteli minua edelleen hellästi omaksi kissimirrikseen. Vaikkei koskaan sinua nimitellyt. Uljasta, sulokasta, urmakasta kissaani.
Onko sinulla vielä ne kuusi henkeä jäljellä? Jonakin päivänä vielä kykenen nostamaan sinut sulamaan. Virallinen mieheni ei siihen kykene.
Sinun Pirjosi.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Jäätynyt hiirensyömäkone pakastimeen ja käy ihmisten pöytään.Maista ensin jotain hyvää herrasi kanssa ja tarjoa sen jälkeen mirriä hänelle,ehkä oikea elämä koittaa myös sinulle,onnea.
sinulla tuohon tekstiin ja Pirjoon;)
Kirjeet ovat mielenkiintoinen ilmiö. Kirjoittamisen jälkeen vaikeinta on puhuminen.
Pidin kovasti tästä lähestymistavasta. Soljuvista ajatuksista, lyhyistä ja tiivistetyistä lauseista. Tarinan teeman ihmisläheisyydestä ja sanomasta. Tarinan "minä" eli kirjoittajan ääni vaihtelee omakohtaisesta kokemuksesta sivustakatsojan havantoihin, joka luo syvyyttä tekstiin. Toisaalta tätäkin olisi voinut tiivistää ja lyhentää, jolloin olisi vältytty jonkinasteiselta toistolta, mutta tälle tekstille suotakoon anteeksi pieni harha-askel. Muutoinhan tämän sentään jaksoi lukea loppuun.
tämä Tämä!!!:nkin kommentti jälleen, ehdottomasti.
Aivan hyytävän eroottinen kehräys. Luultavasti itse Göethe herää omasta pakastimestaan hurisemaan tuotoksen äärelle.
Tästä jaetaan koirankeksejä kasapäin oikeaan osoitteeseen.
Tosin mua kyllä ärsyttää haahuilu jota toisaalla rönsyämiseksi kehutaan. Siinä kohtaa on monen helmasynti.