Meillä on uusioperhe jossa vakituisesti asuvat minun lapseni 17v,14v ja 10v,viikonloppulapsena käyvät mieheni pojat 3v,11v,14v.Kantaa elämäämme ottaa myös mieheni 19v tytär.
Arki sujuu todella hyvin,pidän aika tiukassa kurissa omat lapseni, ja vaadin heiltä myöskin hyvää käytöstä ja kunnioitusta miestäni kohtaan.Lasteni ja mieheni välit ovat paremmat kuin lapsillani on omaan isäänsä,eikä kukaan käy kenekään hermoille.
Mutta kun joka toinen viikonloppu koittaa, haluaisin olla kuuro, sokea ja vielä mykkäkin.Mieheni 11 ja 14 vuotiaat käyttäytyvät pääsääntöisesti niinkuin minua ei olisikaan, paitsi kun tarvitaan rahaa,sotkevat,valvovat,tappelevat...oma 14vuotiaani lähtee aina näiksi viikonlopuiksi isälleen tai mummolaan, ei "kestä" veljeksiä.10vuotias pärjää välillä oikein mukavasti, jos puuhaa on riittävästi, ja veljeksistä nuorempi ja verbaalisesti ilkeämpi ei jaksa soittaa suutansa koko ajan.(hintelällä kaverilla tyyli haukkua ja ilkkua, ja kun vahvempi, isoveli tai oma poikani hermostuu,huudetaan apuun iskää)
Koitan sanoa itselleni, että olen aikuinen, ja minun on pakko kestää kaksi viikonloppua kuukaudessa,mutta suututtaa, että omasta kodistani tulee näiden vierailujen ajaksi waterloon taistelukenttä.Mieheni myöntää ettei halua asettaa pojillensa sääntöjä, mutta sanoo että koska hänellä on jatkuva huono omatunto, ettei voi olla läsnä lastensa jokapäiväisessä elämässä,ei hän halua riidellä näiden kanssa joka asiasta.On vaikea selittää millaista meillä näinä viikonloppuina on, mutta kai se niin menee, että aina aluksi me aikuiset yritämme olla iloisia ja hyväntuulisia, sitten tulee joku älämölö joka pilaa tunnelman ja kun minä tulen huonolle mielelle,tulee mieheni huonolle päälle jne...Jokatapauksessa yhtä helvettiä on viikonloput olleet kun pojat on meillä.
Koitan ajatella, että pian ne kasvavat, ja niille tulee omakin elämä,pääasia kai kuitenkin on, että arki sujuu ja kaikilla on hyvä olla.
Olisi kiva kuulla, onko joku saanut viikonloppu terminaattorit kesytettyä ja miten?Oman mielen hallintako on ainoa lääke?
Pahaksi äitipuoleksi pidän itseäni liian kilttinä...
Arki sujuu todella hyvin,pidän aika tiukassa kurissa omat lapseni, ja vaadin heiltä myöskin hyvää käytöstä ja kunnioitusta miestäni kohtaan.Lasteni ja mieheni välit ovat paremmat kuin lapsillani on omaan isäänsä,eikä kukaan käy kenekään hermoille.
Mutta kun joka toinen viikonloppu koittaa, haluaisin olla kuuro, sokea ja vielä mykkäkin.Mieheni 11 ja 14 vuotiaat käyttäytyvät pääsääntöisesti niinkuin minua ei olisikaan, paitsi kun tarvitaan rahaa,sotkevat,valvovat,tappelevat...oma 14vuotiaani lähtee aina näiksi viikonlopuiksi isälleen tai mummolaan, ei "kestä" veljeksiä.10vuotias pärjää välillä oikein mukavasti, jos puuhaa on riittävästi, ja veljeksistä nuorempi ja verbaalisesti ilkeämpi ei jaksa soittaa suutansa koko ajan.(hintelällä kaverilla tyyli haukkua ja ilkkua, ja kun vahvempi, isoveli tai oma poikani hermostuu,huudetaan apuun iskää)
Koitan sanoa itselleni, että olen aikuinen, ja minun on pakko kestää kaksi viikonloppua kuukaudessa,mutta suututtaa, että omasta kodistani tulee näiden vierailujen ajaksi waterloon taistelukenttä.Mieheni myöntää ettei halua asettaa pojillensa sääntöjä, mutta sanoo että koska hänellä on jatkuva huono omatunto, ettei voi olla läsnä lastensa jokapäiväisessä elämässä,ei hän halua riidellä näiden kanssa joka asiasta.On vaikea selittää millaista meillä näinä viikonloppuina on, mutta kai se niin menee, että aina aluksi me aikuiset yritämme olla iloisia ja hyväntuulisia, sitten tulee joku älämölö joka pilaa tunnelman ja kun minä tulen huonolle mielelle,tulee mieheni huonolle päälle jne...Jokatapauksessa yhtä helvettiä on viikonloput olleet kun pojat on meillä.
Koitan ajatella, että pian ne kasvavat, ja niille tulee omakin elämä,pääasia kai kuitenkin on, että arki sujuu ja kaikilla on hyvä olla.
Olisi kiva kuulla, onko joku saanut viikonloppu terminaattorit kesytettyä ja miten?Oman mielen hallintako on ainoa lääke?
Pahaksi äitipuoleksi pidän itseäni liian kilttinä...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Meillä miehen 11 v poika joka toinen viikonloppu. Poika on sosiaalinen, älykäs, erittäin villi ja toiminnankaipuinen. Meilläpäin hänellä ei ole olenkaan kavereita, joten toiminta purkautuu ihan väärin. Ensimmäiset vuodet olivat (mielestäni) pelkkää tappelua, selittälyä ja riehumista. Miehelä täsmälleen sama selitys kuin omallasi: ei huvita laittaa rajoja ja riidellä niistä, kun niin harvoin nähdään! Ei tajunnut, että kahta enemmän joutui riitelemään, kun rajoja ei ollut...
Nyt menee jo paremmin. Mutta ei menisi, ellei mies olisi tiukentanut otettaan. Pojan käytöshäiriöt meillä menivät niin pahaksi (valehtelua päin naamaa, varastamista), että miehen oli pakko katsoa peiliin ja muuttaa suhtautumistaan. Vain se on auttanut. Uskon, että niin on teilläkin...valitettavasti.
että lapset varastavat rakkauden puutteesta. Ymmärrän miehesi poikaa, sillä itsekin otin omin luvin äitini ja hänen uuden miehensä perheessä samanikäisenä. Turvauduin rahaan ja muuhun aineelliseen, koska ihmissuhteet siinä perheessä olivat päin helvettiä. Rangaistuksesta sain ikuisen trauman.
Ikävää sinulle. Jotenkin epäilen (tai mistä sitä ikinä tietää toisen, lapsenkaan, syvimmistä tuntemuksista) ettei tässä olisi ollut siitä kyse. Poika varasti myös kavereiltaan (lähikodissa). Enkä yhtään ihmettele, että niitä rajoja piti kokeilla rankemman kautta, kun ne tuntuivat joka paikassa olevan ihan erilaiset. Lähikodissa tiukat, hyvät ja loogiset, meillä niitä ei ollut ja mummolassa vielä vähemmän palkinto päälle, vaikka miten väärin olisi tehnyt.
Tällä lapsella on enemmän ystäviä (lähikodissa ja mummolassa) ja rakastavia aikuisia, kuin kenelläkään lapsella tiedän olevan.
Uskon, että ainuita ratkaisuja ongelmaanne on, että myös tapaavat lapset saavat teillä ollessaan samat rajat kuin vakilapset.
Meillä tämä "samat rajat kaikilla" on ehkä helpompaa, koska yksi mieheni lapsista asuu meillä ja hänelle on rajat annettu samoin minunkin lapsille. Tässä asetelmassa ei tapaava lapsi niin helposti saa erityisvapautta. Meillä tapaamiset sujuvat oikein mukavasti.