Linnanherra

Todella upeaa kirjoitusta..!

Korkeasti oppinut herra ja ritari Heinrich,

olen vain halpasukuinen neito ja puheeni on hyttysen ininää korvissanne. Silti rohkenen lausua kiitoksen sanan luettuani kirjoituksenne, jonka ainutkertaiselle kauneudelle ei ole vertaa. Pyydän myös, että hanhensulkanne toisi luettavaksemme lisää tällaisia tarinoita. Nämä tarinat tuovat mieleeni neito Guineveren ja soturi Arthurin.

Tiedoksiannoksi, markkinapaikoilla ja toreilla luettavaksi Länsi-Selssenin maakunnalle, Hänen Majasteettinsa Kaikkivaltiaan hänelle suomaa valtaa käyttäen, käskynhaltija ja Herttua ylitse läntisen maan.

Kapinapuheiden ja perättömien juorujen saadessa tuulta siipiensä alle, on Herttua, Länsi-Selssenin ainut ja oikea käskynhaltija katsonut oikeamieliseksi julistaa paheellisiksi nuo valheelliset puheet, joita sotilaskarkuri, haureudenharjoittaja ja kruunun päälle sylkijä, Heinrich niminen kelvoton mies todeksi väittäen levittää.

Yhtäkään Sodoman tahi Gomoran synneistä ei olla Herttuan hallituksessa harjoitettu taikka nimeltä mainittu. Hänen hallintonsa on Kuninkaan ja Vanhurskauden lakien mukainen ja Herttua itse, alamaistensa parasta Jumalan sille luomassa hyvässä järjestyksessä ajattelevana miehenä, elää vaatimattomuudessa ja pidättyvyydessä, niinkuin ylhäisen ja urhoollisen miehen tulee.

Suuressa viisaudessaan käskynhaltija julistaa täten, että jokainen joka näitä oppeja tästä lähin levittää tahi valhetellen puhuu, on kutsuttava hänen eteensä vastaamaan puheistaan, eikä laupeus ole oleva suuri niille jotka pelkurin, murhamiehen ja karkurin oppeja levittävät ja totena pitävät.



Liitteenä:

Aiempaan käskynjakoon ja tiedonantoon viitaten: Kaikkien naima-ikäisten mutta naimattomien neitojen verona suorittama linnanpalvelus julistetaan alkavaksi aiemmin toimitetussa järjestyksessä ja alkamispäivänä.

Hänen Majasteettinsa käskynhaltija
Länsi-Selssenin Herttua

Jenny_P kirjoitti:

Korkeasti oppinut herra ja ritari Heinrich,

olen vain halpasukuinen neito ja puheeni on hyttysen ininää korvissanne. Silti rohkenen lausua kiitoksen sanan luettuani kirjoituksenne, jonka ainutkertaiselle kauneudelle ei ole vertaa. Pyydän myös, että hanhensulkanne toisi luettavaksemme lisää tällaisia tarinoita. Nämä tarinat tuovat mieleeni neito Guineveren ja soturi Arthurin.

Oppineisuudessa ja ylenpalttisessa ihanuudessa mitä kunnioitetuin Rouva Jenny,

tämä päivä olkoon siunattu ja ikuisesti muistettava, kun sain lukea Teidän kääntäneen kasvonne puoleeni ja suvainneen lukea vaatimattoman kirjoitukseni. Olen ihaillen lukenut kirjoja, joiden sanat Teidän kätenne on piirtänyt, ja ne ovat aina ilahduttaneet mieltäni suuresti.

Olen niin tiedossa kuin sanankäytössäkin harjaantumaton ja kirjoitukseni lienee barbaarien mölinää silmissänne. Rohkenin silti kirjoittaa Teille kertoakseni sen vähän, mikä tiedossani on mainitsemistanne muinaisesta rouva Guineverestä ja herra Arthurista, jota myös Lucius Arturius Castukseksi kutsuttiin. Nimittäin läntisen Slessenin asioista en halua enää tietää mitään. Siihen Jumalan hylkäämään maankolkkaan minulla ei ole ollut mitään valaa tahi velvoitetta sen jälkeen, kun kirotut ranskalaiset surmasivat vanhan käskynhaltijan. Silloin päätin karistaa jaloistani sen maakunnan tomut ikuisiksi ajoiksi. Nyt vietän rauhaisaa elämää pienillä tiluksillani naapurissani hyvät, hurskaat ja oppineet Jumalan miehet, joiden kautta olen saanut haltuuni sen muinaisen tiedon, josta aion nyt Teille kirjoittaa.

En ole oppinut mies, ja tietoni on heikko enkä tohtinut alituiseen häiritä uteluillani noita hurskaita naapureitani, joten itsestään rouva Guineverestä tai herra Arthurista minulla ei ole mitään sellaista tarinaa, mitä suuressa oppineisuudessanne ette jo tuntisi. Mutta koska he tiesivät sydämeni olevan vilpitön ja haluni tietoon vanhoista asioista suuri, antoivat he luettavakseni vanhan kirjoituksen, joka kertoi noista ajoista. Siitä, miten kirjoitus on heidän luostariinsa muinoin joutunut, eivät he tienneet mitään, mutta arvelivat sen tulleen niinä kirottuina vuosisatoina, joina saatana väkevästi koetteli yhteistä Kristuksen kirkkoa kaikkialla maailmassa, koska niistä ajoista kirjoituksen tapahtumat kertovat ja niinä vuosina jokainen, joka kykeni, lähti pakoon niiltä seuduilta, joita pakanat pahimmin ahdistivat ja joiden rinnalla oman aikamme sotatantereet ovat kuin lasten leikkiä.

Olen sanasta sanaan jäljentänyt Teille tuon kirjoituksen, mutta pyydän nöyrimmästi anteeksi, että vanhan pyhän kielen taitoni on heikko ja olen saattanut tehdä virheitä. Vakuutan kuitenkin kirjoittaneeni kaiken vilpittömällä sydämellä ja sen ymmärryksen, tiedon ja opin mukaan, jonka Herramme vaatimattomalle palvelijalleen on suonut.

Lopuksi toivon myös, että se mies, jolle keisari on tällä alueella käskynhaltijan tai sheriffin viran ja arvonimen antanut ja joka Jumalan ja keisarin kunniaksi vastaa myös kaikesta siitä, mitä täällä kirjoitetaan ja luettavaksi lähetetään, katsoisi armollisesti tätä kirjoitustani, joka ei ole paheellinen eikä pahantahtoinen, mutta joka ei myöskään kerro kuin joissakin iljettävissä kohden vihjaten niistä asioista, joista täällä monien mielestä kirjoittaman tulee.




Anno Domini CDLXXX sive CCCCLXXX

Minä, Claudius Iulius, joka en suvultani enkä teoiltani ole sen arvoinen, että minua noilla muinaisilla joskin pakanallisilla nimillä kutsuttaisiin, mutta joka olen ne pyhässä kasteessa ja kaikkitietävän ja ikuisen Jumalan kunniaksi saanut, haluan nyt kirjoittaa tapahtumista, joita nuoruudessani todistin siinä maankolkassa, jota Britannian provinssiksi kutsuttiin.

Oli näet niin, että Kaikkivaltias ja Armollinen oli hyväksi nähnyt johdattaa minut Gallian piispan palvelukseen; olkoon hänen marttyyrinkunniansa aina kaikkien pyhien huulilla. Olin nuori ja palavasydäminen mies ja kaikkein suurin haluni oli seurata itseään Apostoleja heidän matkoillaan merten yli kohti koettelemuksia. Hyvä isäni - Jumala häntä siunatkoon - oli hankkinut minulle parhaan opin monien hyvien ja tiedossa vahvojen miesten huomassa. Mutta Kaikkivaltias näki hyväksi, että erään vähäisen ruumiinvammani vuoksi minusta ei voinut tulla pappia. Harjoitin siis opin ohessa sotataitoja koeteltujen centurioiden ja peräti muutaman legatuksen opastuksella kahden eri castrumin muurien sisällä ja opin, miten pidetään miekkaa, kilpeä tai keihästä tai miten johdetaan pientä joukkoa.

Vaikka en ollut kelvollinen pappisvirkaan, kelpasin mielihyvin Gallian piispan nuntiukseksi Britanniaan. Hän tarvitsi sinne palavasydämisen miehen, joka olisi riittävän kokenut paitsi opin ja Pyhän Sanan myös miekan taidoissa, koska silloin elettiin aikoja, jolloin vain harvat alukset purjehtivat meren yli pohjoisesta etelään. Vaikka nyt hymyilen monille niistä ajatuksista, jotka silloin mieltäni kiihdyttivät, en kirjoita tätä häpäistäkseni autuaan piispan muistoa, vaan kiitokseksi hänelle hänen auliudestaan ottaa virkaan kelpaamaton nuorukainen palvelukseensa.

Tehtäväni Britanniassa oli selvittää niin monen pyhän ja yhteisen kirkon seurakunnan tilanne kuin mahdollista. Toinen tehtäväni oli välittää piispan pyyntö pyhän ja yhteisen kirkon puolustajien johtajalle, rex et dominus Lucius Artorius Castorille, jotta hän ja hänen huoneensa ja sukunsa sekä hänen urheat sotilaansa siirtyisivät etelään meren yli, koska heidän koettelemuksen aikoina tekemistään palveluksista pyhän ja yhteisen kirkon helmassa heille oli luvassa turvapaikka Ravennassa, Konstantinuksen kaupungissa, itse ikuisessa kaupungissa tai mihin he valtakunnan alueella ikinä tahtoivatkaan asettua ja että heille antaisivat kunnian niin pyhän ja yhteisen kirkon palveluksessa olevat kuin harhaoppeja tunnustaneet barbaaritkin, jotka olivat edellisinä vuosikymmeninä asettuneet asumaan valtakunnan alueelle. Tätä piispa kehotti, koska hän itsekin oli palvellut sotilaana ja hän tiesi, että dominus Lucius Artoriuksen ja hänen väkensä tilanne provinssissa oli sietämätön.

Ja katso, jo ensimmäisenä päivänä, kun saavuin Britanniaan, näin dominus Lucius Artoriuksen ahdingon. Julmien saksilaispakanoiden palamaan sytyttämien kylien sauhu nousi pitkin rannikkoa. Kun vähälukuisten nuorten, mutta miekalle tuttujen miesteni kanssa kuljin sitä tietä, jonka minulle oli sanottu johtavan dominus Lucius Artoriuksen luo, vastaamme ratsasti neljä miestä. Silloin virkkoi miehistäni gallialaista huonetta ja sukua oleva Asterbelix: "Claudius, katso. Meidän miekkamme saa pian maistaa niiden pakanain verta."

Mutta ne ratsumiehet pysähtyivät eteemme ja ivallisesti nauraen huusivat meille: "Te kuljette kuin kauan sitten hautaan vaipuneiden esi-isienne kotka yhä suojelisi teitä päänne yllä. Ettekö pelkää sakseja tai heidän liittolaisiaan?"

Ke käskivät meitä seuraamaan itseään ja lupasivat ohjata meidät dominus Lucius Artoriuksen hoviin. Niin he tekivätkin, mutta katso, se hovi ei ollut mikään kunniallinen hovi vaan perääntyvien joukkojen castrum, jollainen viimeksi oli nähty Varuksen miesten paetessa saatanallisia germaaneja Teutoburgin kaamean taistelun jälkeen. Ja sillä hetkellä niin minun kuin minun miesteni nuoret sydämet ymmärsivät, että ne rannikon palavat kylät eivät olleet kisailua ja harjoitusta vaan helvetti tulleena maan päälle.

Ne ratsumiehet johdattivat minut dominus Lucius Artoriuksen luo. Notkistin polveni hänen edessään, mutta vain sen verran kuin minusta oli tarpeellista. Hän oli rex et dominus oman kansansa parissa, mutta minä kannoin kahden muinaisen maailman hallitsijan nimeä ja tulin sieltä, missä barbaaritkin ovat edes jossain mitassa uskovia.

"Poikani", hän sanoi. "Minä tiedän, miksi tulit."

Minä vastasin: "Dominus, minulla on Gallian piispan käsky saada apuanne retkelle..."

Dominus Lucius Artorius keskeytti minut lempeästi näin sanoen: "Jotta sinä tekisit selkoa seurakuntiemme tilanteesta ja sen jälkeen pyytäisit minut mukaasi."

Jouduin suuren hämmästyksen valtaan, koska uskoin dominus Lucius Artoriuksen aavistaneen ennakolta matkani tarkoituksen. Mutta ymmärsin hänen tarkoituksensa vasta paljon sen jälkeen kun hän virkkoi: "Minä en voi luvata sinulle kuin marttyyrikuoleman kirottujen saksilaisten käsissä, mutta teen nytkin, kuten piispa haluaa." Ymmärrykseni oli liian nuori ja tyhmä käsittämään, mitä dominus Lucius Artorius todella tarkoitti, koska kuulin hänen sanoistaan vain sen, että hän piti minua kaikkien marttyyrien veroisena ja sydämeni ilahtui sellaisista sanoista.

Dominus Lucius Artorius vei minut castruminsa vartiotorniin. "Katso", hän sanoi "Ei ole monta ajastaikaa siitä, kun olin tämän kaiken kuningas ja herra. Vain vähän aikaa, mutta oikean uskon, valtakunnan ja kansani puolesta taistelemalla olin sen kaiken saanut. Mitä näet nyt?"

"Dominus, näen tulipaloja", vastasin.

Ja hän sanoi minulle: "Saksit ovat liittoutuneet merentakaisten naapureidensa kanssa ja nyt he ovat päättäneet yhdessä ottaa meidän loputkin maamme haltuunsa."

Mutta sinä iltana kaikkein ylistetyin rouva Guinevere, josta olin kuullut vain taruja, kutsui minut luokseen. Polvistuin hänen eteensä, mutta hän katsoi minuun kysyen: "Claudius, oletko yksin oppinut mies vai osaatko myös käyttää miekkaa?"

Kun kerroin kaikesta siitä sotataidon opista, jonka olin niiden kahden castrumin muurien sisällä saanut, virkkoi hän: "Hyvä, koska haluan, että koko retkenne ajan olet mieheni vasemmalla puolen, sillä hänen vasen silmänsä ei enää näe hyvin. Eräässä taistelussa sen viereen osui pakanain jumalaton nuoli."

Ja minä lupasin tehdä niin ja päätin, että jos olisin tehnyt toisin, ei minulla olisi enää ikinä ollut oikeutta katsoa yhdenkään Eevan tyttären silmiin saati koskea häneen, sillä niin lämpimät olivat kaikkein ylistetyimmän rouva Guineveren silmät ja niin lempeät hänen kasvonsa hänen pyytäessään minulta tuota palvelusta.

Lähtiessämme matkaan mieleni kauhistui katsoessani dominus Lucius Artoriuksen miehiä. Joillakin heistä oli barbaarien käyttämä sotisopa, koska he luullakseni olivat legiooniin muinoin värvättyjen sarmatialaisen ratsuväen soturien jälkeläisiä. Vielä kammottavampia hahmoltaan olivat ne, jotka kyllä käyttivät Rooman valtakunnan sotisopaa, mutta panssarinsa vasken ollessa taisteluiden himmentämä ja vaatteidensa repeilleet, näyttivät he kuin Varuksen miehet olisivat nousseet verisistä haudoistaan. Mutta kaikkein kammottavin oli se vierasheimolainen mies, joka soitti heidän sotarumpuaan ja jonka nimi oli Kita. Ja se tämän kumppani, joka halusi itseään kutsuttavan vain nimellä dominus ja joka oli muinoin ollut trubaduuri mutta jonka kurkun oli vihollisen miekka kerran melkein halkaissut ja jonka laulu siitä päivästä lähtien oli ollut niin karmeaa korville kuultavaksi, että uskoin sen pelottavan raaimmatkin barbaarit jo kaukaa. Mutta he pilkkasivat oppineisuuttani ja tietoani vanhoista asioista ja nauroivat ivallisesti, että vielä tulee se päivä, jolloin itse Olympoksen jumalten jalkain juurella juhlitaan sellaisen laulun voittoa. Ja minä ihmettelin heidän tietoaan ja hulluja puheitaan.

Mutta ymmärsin, että kaiken kaikkiaan dominus Lucius Arturiuksella oli enää vain vähän miehiä ja he olivat väsyneitä ainaiseen taistelemiseen.

Ratsastaessamme halki poltettujen kylien näin asioita, joista en voi kertoa, koska yksikään sana ei riitä sellaisia kuvaamaan. Näin kirkkoja, joiden seinille oli nauloin hakattu kaikki ne ihmiset, joita barbaarit olivat kiinni saaneet. Näin häpäistyjä alttareita, joilla moni onneton yksinkertainen mutta ahkera maamies oli joutunut kokemaan Kristuksen kohtalon. Näin Pyhän Neitsyen kuvia, joiden jalkojen juurella oli mitä raakalaismaisimmalla tavalla piinattu ja surmattu niitä neitoja, jotka barbaarit olivat neitseiksi havainneet.

Ja minä vuodatin katkeria kyyneleitä sen kaiken pahuuden vuoksi, jonka saatana nyt oli maailmaan tuonut ja pidin kaiken ajan kättäni miekkani kahvassa voidakseni tarttua siihen ja kostaa edes yhdelle niistä, jotka sitä kaikkea olivat tehneet. Iltaisin leirissä vuodatin monia kyyneleitä kirjoittaessani siitä, mitä olin joutunut näkemään.

Kerran mieltäni lohduttaakseni kysyin dominus Lucius Artoriukselta, onko hänellä tietoa niistä urheista neidoista, joiden merenkulkijat ja heidän mukanaan Galliaan tulleet kertovat puolustaneen ihmisiä pakanain raivoa vastaan.

Koska dominus Lucius Artorius oli tottunut näkemään kaikkea tätä samoin kuin monet hänen miehistään, hän sanoi, että se hänen luullakseen se oli yksinkertaisten ihmisten puhetta, jolla he halusivat vain luoda itselleen toivoa. Samaa mieltä oli dominus Bors, joka oli dominus Lucius Artoriuksen vanhasta väestä ainoa, joka oli palannut siltä toivottomalta suurelta sotaretkeltä, josta kaikissa tarinoissa edelleen kerrotaan.

Ja tuli se varhainen aamu, kun heräsin miesten huutoihin. Yhdet huusivat sitä, toiset tätä, ja monen kielen sekamelska oli ilmassa. Kaukaisesta rummutuksesta ymmärsin saksien ja heidän liittolaistensa olevan lähellä, koska meillä oli vain yksi sotarumpu. Pukeuduin nopeasti haarniskaani, vyötin miekkani ja panin kypärän päähäni.

Dominus Lucius Arturius katsoi ylös sille mäelle, jolle viholliset olivat nousemassa. "Minä lupasin sinulle", hän sanoi, "vain marttyyrikuoleman. En uskonut sinunkaltaisesi miehen tulevan marttyyriksi aivan niin helposti kuin ne edelliset. Mutta nyt niin käy. Vartiomiehet sanoivat heitä olevan cohortin verran ellei ylikin. Ja jonkinlainen auxiliakin on heidän mukanaan. Meitä ei ole yhtä centuriaakaan."

Pelko valtasi sydämeni, mutta samalla sen täytti suloinen muisto kaikista niistä urheista miehistä, joista olin kuullut ja lukenut ja olin valmis taistelemaan ja antamaan henkeni pyhän yhteisen kirkon ja valtakunnan puolesta.

Mutta kun pakanalliset saksit ja heidän liittolaisensa tulivat yhä lähemmäs, sitä kauhistuttavammalta näytti silmissäni heidän muotonsa. Monet joukossamme liikehtivät. Myös minun nuorukaiseni ja ne monet miehet, joita oli jo taisteluissa koeteltu, mutta jotka eivät olleet ennen kokeneet tällaista ylivoimaa.

Tunnustan kaikkien pyhien nimeen, että olin itsekin yhä enemmän peloissani. Dominus Lucius Arturiuksen miehet ampuivat joitakin nuolia hyökkääjien joukkoon, mutta dominus käski heidän heti lopettaa nuolia säästääkseen.

Ja sitten tapahtui se, josta haluan erityisesti kirjoittaa ja se ihme, jollaisesta monet yhä kertovat ja yhtä monet sitä kokemattomat eivät siihen usko.

Mäeltä saksien ja heidän liittolaistensa takaa kuului naisen ääni, joka huusi: "Artorius Castus, oletko se sinä?"

Ja dominus Lucius Artorius katsoi siihen suuntaan, mutta käänsi katseensa heti maahan, ja voin vannoa, että itse dominus hyppäsi pois hevosensa selästä ja polvistui maahan ja kuulin hänen rukoilevan monia kiittäviä sanoja itsensä Kristuksen ja Hänen Äitinsä nimeen.

Näin mäen harjanteelta ratsastavan naisen alas paljastettu miekka kädessään, ja se hehkui nousevan auringon valoa yhtä ihmeellisesti kuin hänen hiuksensa ja se ristinmuotoinen vaskinen riipus, joka hänen kaulallaan kiilsi. Ja ne kiilsivät kirkkaammin kuin yksikään haarniska, miekka tai kilpi valtakunnan mahdin päivinä. Heti hänen takanaan ratsasti paljastettu miekka molemmissa käsissään toinen neito, jonka hahmo oli puhtaan valkea kuin taivaan enkelillä. Heidän perässään tuli miehiä jouset jännitettyinä. Monet sakseista kääntyivät pakoon tämän näyn nähdessään, sillä he olivat jo kuulleet paljon tarinoita tästä sotajoukosta. Silloin heistä osan tappoivat heidän omat johtajansa, jotka halusivat estää väkensä pakenemisen, mutta useimmat heistä ja heidän liittolaisensa pysyivät yhä paikoillaan.

Se neito oli se, josta olin merenkulkijoilta kuullut ja jota kutsuttiin Vaskineidoksi, koska hänen sanottiin suojelevan erityisesti kaikkia naisia ja lapsia ja siksi itsensä Jumalanäiti Marian taistelevan hänen kanssaan ja Äiti Marian olevan myös hänen näkymätön panssarinsa vahvempi vaskea niin, että siihen ei terävinkään miekka eikä vahvinkaan käsi pysty.

Dominus Lucius Artorius antoi omalle joukollemme käskyn ryhmittyä hiipimisen sijasta taisteluun samalla tavalla kuin centuriat muinaisina aikoina tekivät. Niin nostettiin kilvet ja keihäät tanaan.

Sillä hetkellä maahantunkeutujat hyökkäsivät sitä joukkoa kohden, joka oli lähempänä heitä. Se Vaskineidoksi sanottu iski miekallaan monta hyökkääjää manan majoille samoin kuin tekivät hänen kumppaninsa, kunnes perääntyjät olivat keihäsmuurin edessä ja uusi taistelu alkoi ja kääntyi satojen heidän kuolemakseen.

Mutta kauhistus valtasi mieleni kun näin erään saksien ritarin iskevän kirveellään siltä Vaskineidoksi sanotulta ratsun alta. Dominus Lucius Arturiuksen mies, korkeasti kunnioitettu dominus Bors lähetti tämän onnettoman pian esi-isiensä maahan, mutta matkan päästä jouduimme kauhistuneina katsomaan, miten pakanat himo silmissään kävivät ratsunsa selästä alas joutuneen Vaskineidon kimppuun joka puolelta.

Ja voin vakuuttaa kaikkien niiden sotaleireissä vietettyjen aikojen nimeen, että en ole nähnyt kokeneimmankaan sotilaan tai centurion taistelleen niinkuin ne kaksi neitoa, se Vaskineidoksi sanottu, ja se toinen, tekivät.

Sillä heidän kamppailunsa oli kuin tanssi. Vähäisellä liikkeellä he perääntyivät vastustajan iskun tieltä antaakseen tälle iskun juuri oikealla voimalla, joka ei heidän vähäisestä vartalostaan päätellen voinut olla suuri, mutta riitti vuodattamaan veren niin, että se teki hyökkääjän kyvyttömäksi jatkamaan taistelua. Ja niin nämä kaksi yhdessä tappoivat tai haavoittivat monia, ja miehet heidän mukanaan surmasivat myös monta pakanaa.

Ja sitä ihmettä, kun tämä Vaskineidoksi sanottu ja se hänen toverinsa taistelun jälkeen tekivät, en voi koskaan kylliksi ylistää. Sillä he ja heidän uskotut miehensä sitoivat monen haavat, niin omien kuin vihollisten. Se toinen neito repi veren tahrimasta puvustaan kangasta siteiksi, kunnes hän oli niin alaston, että katsoin siveellisimmäksi tarjota hänelle omaa viittaani suojaksi.

Mutta kun dominus Lucius Arturius hyökkääjien viimein peräännyttyä olisi halunnut suudella sen toisen neidon, ei sen Vaskineidon, koska häntä kukaan ei uskaltanut edes katsoa silmiin, toista miekkaa pitelevää kättä, tämä käski vain: "Älä koske minuun, koska sinun huultesi kosketus kuuluu rouvallesi Guineverelle, jota sinun tulee aina rakastaman ja kunnioittaman."

Ja tuo toinen neito jatkoi: "Mutta sinä, Claudius Iulius, olet tullut tähän inhottavaan maakuntaan, et vain tarjotaksesi viittasi minulle, vaan suudellaksesi minua ja enemmänkin. Sen saat kuulla ensi yönä."

Vaelsimme sen päivän jouduttaaksemme sydämemme yhä pakahtuneemmaksi siitä tuskasta, minkä pakanain hävitystyö aikaan sai. Mutta muutamat dominus Lucius Arturiuksen kokeneimmista miehistä kulkivat kappaleen matkaa vieressäni ja toverillisesti kiusoittelivat minua sanoen, että yön jälkeen en tule koskaan olemaan ennallani.

Totta he puhuivat, koska pimeän laskettua se toinen neito tuli telttaani ja käski kanssani yöpyvät miehet pois sieltä sanoen, että en tarvitse muuta henkivartijaa sinä yönä.

Minä kysyin sen neidon nimeä, mutta hän kieltäytyi vastaamasta sanoen, että en tarvitse sitä tietoa mihinkään, koska sen yön jälkeen emme enää tule tapaamaan. Hän riisui pukunsa, joka nyt oli valkean sijasta yönmusta ja minä kauhistuin, koska hänen vartalossaan oli yhä näkyvissä ruoskan jälkiä ja muita merkkejä niistä kauheuksista, joilla pakanat olivat häntä piinanneet. Neito huomasi kauhistukseni ja surullisena virkkoi: ”Onko hahmoni sinusta inhottava ja vastenmielinen, koska katsot minua noin?”

Ja minä vastasin: ”Ei armollisin neito, vaan sydämeni kauhistuu niitä tekoja, joita ne jumalattomat teille ovat tehneet.”

Neito vastasi minulle näin sanoen:”Mutta minä olen kuitenkin hengissä. Monelle on tehty paljon pahempaa ja lisäksi heidät on tapettu. Sinä yönä, kun sisareni ja kasvinkumppanini, se jota te kutsutte Vaskineidoksi, auttoi minut pakoon pakanain käsistä, me vannoimme Äiti Marialle tekevämme kaikkemme kaikkien niiden neitojen ja vaimojen ja kaikkien niiden pelastamiseksi, joita pakanat erityisellä julmuudella vainoavat. Ja siitä yöstä alkaen on Äiti Maria meitä auttanut.”

Minä kuuntelin neidon puhetta kuin hän olisi ollut taivaan enkeli. Ja hänen hahmonsa muuttui silmissäni enkelin kaltaiseksi. Silloin hän sanoi: ”Minun sisareni on vannonut myös, että hän ei ryhdy yhteenkään mieheen niin kauan kuin tässä maassa miesten kädet alituisesti tarttuvat miekkaan ja vuodattavat verta. Mutta minä haluan, että edes kerran elämässäni minua koskettaa mies, jonka käsi ei tee pahaa ja jonka sydän ei iloitse toisen tuskasta. Minä tiedän, että sinä, Claudius Iulius, olet sellainen mies.”

Ja sinä yönä olivat taivaan portit edessäni avoinna ja koin sen neidon kanssa asioita, jollaisia en tiennyt olevan olemassakaan. Ja minä tiesin kohdanneeni enkelin.

Tämän kaiken olen kirjoittanut jälkeentulevia varten, jotta nämä saisivat tietää niistä asioista, joita tapahtui, ja jotta ei syntyisi huhuja, joita keksivät ja levittävät yleensä ne, jotka eivät itse ole paikalla olleet. Olkoon tämä kirjoitus viimein loppu.

Te Deum gratias!

Heinrich kirjoitti:

Oppineisuudessa ja ylenpalttisessa ihanuudessa mitä kunnioitetuin Rouva Jenny,

tämä päivä olkoon siunattu ja ikuisesti muistettava, kun sain lukea Teidän kääntäneen kasvonne puoleeni ja suvainneen lukea vaatimattoman kirjoitukseni. Olen ihaillen lukenut kirjoja, joiden sanat Teidän kätenne on piirtänyt, ja ne ovat aina ilahduttaneet mieltäni suuresti.

Olen niin tiedossa kuin sanankäytössäkin harjaantumaton ja kirjoitukseni lienee barbaarien mölinää silmissänne. Rohkenin silti kirjoittaa Teille kertoakseni sen vähän, mikä tiedossani on mainitsemistanne muinaisesta rouva Guineverestä ja herra Arthurista, jota myös Lucius Arturius Castukseksi kutsuttiin. Nimittäin läntisen Slessenin asioista en halua enää tietää mitään. Siihen Jumalan hylkäämään maankolkkaan minulla ei ole ollut mitään valaa tahi velvoitetta sen jälkeen, kun kirotut ranskalaiset surmasivat vanhan käskynhaltijan. Silloin päätin karistaa jaloistani sen maakunnan tomut ikuisiksi ajoiksi. Nyt vietän rauhaisaa elämää pienillä tiluksillani naapurissani hyvät, hurskaat ja oppineet Jumalan miehet, joiden kautta olen saanut haltuuni sen muinaisen tiedon, josta aion nyt Teille kirjoittaa.

En ole oppinut mies, ja tietoni on heikko enkä tohtinut alituiseen häiritä uteluillani noita hurskaita naapureitani, joten itsestään rouva Guineverestä tai herra Arthurista minulla ei ole mitään sellaista tarinaa, mitä suuressa oppineisuudessanne ette jo tuntisi. Mutta koska he tiesivät sydämeni olevan vilpitön ja haluni tietoon vanhoista asioista suuri, antoivat he luettavakseni vanhan kirjoituksen, joka kertoi noista ajoista. Siitä, miten kirjoitus on heidän luostariinsa muinoin joutunut, eivät he tienneet mitään, mutta arvelivat sen tulleen niinä kirottuina vuosisatoina, joina saatana väkevästi koetteli yhteistä Kristuksen kirkkoa kaikkialla maailmassa, koska niistä ajoista kirjoituksen tapahtumat kertovat ja niinä vuosina jokainen, joka kykeni, lähti pakoon niiltä seuduilta, joita pakanat pahimmin ahdistivat ja joiden rinnalla oman aikamme sotatantereet ovat kuin lasten leikkiä.

Olen sanasta sanaan jäljentänyt Teille tuon kirjoituksen, mutta pyydän nöyrimmästi anteeksi, että vanhan pyhän kielen taitoni on heikko ja olen saattanut tehdä virheitä. Vakuutan kuitenkin kirjoittaneeni kaiken vilpittömällä sydämellä ja sen ymmärryksen, tiedon ja opin mukaan, jonka Herramme vaatimattomalle palvelijalleen on suonut.

Lopuksi toivon myös, että se mies, jolle keisari on tällä alueella käskynhaltijan tai sheriffin viran ja arvonimen antanut ja joka Jumalan ja keisarin kunniaksi vastaa myös kaikesta siitä, mitä täällä kirjoitetaan ja luettavaksi lähetetään, katsoisi armollisesti tätä kirjoitustani, joka ei ole paheellinen eikä pahantahtoinen, mutta joka ei myöskään kerro kuin joissakin iljettävissä kohden vihjaten niistä asioista, joista täällä monien mielestä kirjoittaman tulee.




Anno Domini CDLXXX sive CCCCLXXX

Minä, Claudius Iulius, joka en suvultani enkä teoiltani ole sen arvoinen, että minua noilla muinaisilla joskin pakanallisilla nimillä kutsuttaisiin, mutta joka olen ne pyhässä kasteessa ja kaikkitietävän ja ikuisen Jumalan kunniaksi saanut, haluan nyt kirjoittaa tapahtumista, joita nuoruudessani todistin siinä maankolkassa, jota Britannian provinssiksi kutsuttiin.

Oli näet niin, että Kaikkivaltias ja Armollinen oli hyväksi nähnyt johdattaa minut Gallian piispan palvelukseen; olkoon hänen marttyyrinkunniansa aina kaikkien pyhien huulilla. Olin nuori ja palavasydäminen mies ja kaikkein suurin haluni oli seurata itseään Apostoleja heidän matkoillaan merten yli kohti koettelemuksia. Hyvä isäni - Jumala häntä siunatkoon - oli hankkinut minulle parhaan opin monien hyvien ja tiedossa vahvojen miesten huomassa. Mutta Kaikkivaltias näki hyväksi, että erään vähäisen ruumiinvammani vuoksi minusta ei voinut tulla pappia. Harjoitin siis opin ohessa sotataitoja koeteltujen centurioiden ja peräti muutaman legatuksen opastuksella kahden eri castrumin muurien sisällä ja opin, miten pidetään miekkaa, kilpeä tai keihästä tai miten johdetaan pientä joukkoa.

Vaikka en ollut kelvollinen pappisvirkaan, kelpasin mielihyvin Gallian piispan nuntiukseksi Britanniaan. Hän tarvitsi sinne palavasydämisen miehen, joka olisi riittävän kokenut paitsi opin ja Pyhän Sanan myös miekan taidoissa, koska silloin elettiin aikoja, jolloin vain harvat alukset purjehtivat meren yli pohjoisesta etelään. Vaikka nyt hymyilen monille niistä ajatuksista, jotka silloin mieltäni kiihdyttivät, en kirjoita tätä häpäistäkseni autuaan piispan muistoa, vaan kiitokseksi hänelle hänen auliudestaan ottaa virkaan kelpaamaton nuorukainen palvelukseensa.

Tehtäväni Britanniassa oli selvittää niin monen pyhän ja yhteisen kirkon seurakunnan tilanne kuin mahdollista. Toinen tehtäväni oli välittää piispan pyyntö pyhän ja yhteisen kirkon puolustajien johtajalle, rex et dominus Lucius Artorius Castorille, jotta hän ja hänen huoneensa ja sukunsa sekä hänen urheat sotilaansa siirtyisivät etelään meren yli, koska heidän koettelemuksen aikoina tekemistään palveluksista pyhän ja yhteisen kirkon helmassa heille oli luvassa turvapaikka Ravennassa, Konstantinuksen kaupungissa, itse ikuisessa kaupungissa tai mihin he valtakunnan alueella ikinä tahtoivatkaan asettua ja että heille antaisivat kunnian niin pyhän ja yhteisen kirkon palveluksessa olevat kuin harhaoppeja tunnustaneet barbaaritkin, jotka olivat edellisinä vuosikymmeninä asettuneet asumaan valtakunnan alueelle. Tätä piispa kehotti, koska hän itsekin oli palvellut sotilaana ja hän tiesi, että dominus Lucius Artoriuksen ja hänen väkensä tilanne provinssissa oli sietämätön.

Ja katso, jo ensimmäisenä päivänä, kun saavuin Britanniaan, näin dominus Lucius Artoriuksen ahdingon. Julmien saksilaispakanoiden palamaan sytyttämien kylien sauhu nousi pitkin rannikkoa. Kun vähälukuisten nuorten, mutta miekalle tuttujen miesteni kanssa kuljin sitä tietä, jonka minulle oli sanottu johtavan dominus Lucius Artoriuksen luo, vastaamme ratsasti neljä miestä. Silloin virkkoi miehistäni gallialaista huonetta ja sukua oleva Asterbelix: "Claudius, katso. Meidän miekkamme saa pian maistaa niiden pakanain verta."

Mutta ne ratsumiehet pysähtyivät eteemme ja ivallisesti nauraen huusivat meille: "Te kuljette kuin kauan sitten hautaan vaipuneiden esi-isienne kotka yhä suojelisi teitä päänne yllä. Ettekö pelkää sakseja tai heidän liittolaisiaan?"

Ke käskivät meitä seuraamaan itseään ja lupasivat ohjata meidät dominus Lucius Artoriuksen hoviin. Niin he tekivätkin, mutta katso, se hovi ei ollut mikään kunniallinen hovi vaan perääntyvien joukkojen castrum, jollainen viimeksi oli nähty Varuksen miesten paetessa saatanallisia germaaneja Teutoburgin kaamean taistelun jälkeen. Ja sillä hetkellä niin minun kuin minun miesteni nuoret sydämet ymmärsivät, että ne rannikon palavat kylät eivät olleet kisailua ja harjoitusta vaan helvetti tulleena maan päälle.

Ne ratsumiehet johdattivat minut dominus Lucius Artoriuksen luo. Notkistin polveni hänen edessään, mutta vain sen verran kuin minusta oli tarpeellista. Hän oli rex et dominus oman kansansa parissa, mutta minä kannoin kahden muinaisen maailman hallitsijan nimeä ja tulin sieltä, missä barbaaritkin ovat edes jossain mitassa uskovia.

"Poikani", hän sanoi. "Minä tiedän, miksi tulit."

Minä vastasin: "Dominus, minulla on Gallian piispan käsky saada apuanne retkelle..."

Dominus Lucius Artorius keskeytti minut lempeästi näin sanoen: "Jotta sinä tekisit selkoa seurakuntiemme tilanteesta ja sen jälkeen pyytäisit minut mukaasi."

Jouduin suuren hämmästyksen valtaan, koska uskoin dominus Lucius Artoriuksen aavistaneen ennakolta matkani tarkoituksen. Mutta ymmärsin hänen tarkoituksensa vasta paljon sen jälkeen kun hän virkkoi: "Minä en voi luvata sinulle kuin marttyyrikuoleman kirottujen saksilaisten käsissä, mutta teen nytkin, kuten piispa haluaa." Ymmärrykseni oli liian nuori ja tyhmä käsittämään, mitä dominus Lucius Artorius todella tarkoitti, koska kuulin hänen sanoistaan vain sen, että hän piti minua kaikkien marttyyrien veroisena ja sydämeni ilahtui sellaisista sanoista.

Dominus Lucius Artorius vei minut castruminsa vartiotorniin. "Katso", hän sanoi "Ei ole monta ajastaikaa siitä, kun olin tämän kaiken kuningas ja herra. Vain vähän aikaa, mutta oikean uskon, valtakunnan ja kansani puolesta taistelemalla olin sen kaiken saanut. Mitä näet nyt?"

"Dominus, näen tulipaloja", vastasin.

Ja hän sanoi minulle: "Saksit ovat liittoutuneet merentakaisten naapureidensa kanssa ja nyt he ovat päättäneet yhdessä ottaa meidän loputkin maamme haltuunsa."

Mutta sinä iltana kaikkein ylistetyin rouva Guinevere, josta olin kuullut vain taruja, kutsui minut luokseen. Polvistuin hänen eteensä, mutta hän katsoi minuun kysyen: "Claudius, oletko yksin oppinut mies vai osaatko myös käyttää miekkaa?"

Kun kerroin kaikesta siitä sotataidon opista, jonka olin niiden kahden castrumin muurien sisällä saanut, virkkoi hän: "Hyvä, koska haluan, että koko retkenne ajan olet mieheni vasemmalla puolen, sillä hänen vasen silmänsä ei enää näe hyvin. Eräässä taistelussa sen viereen osui pakanain jumalaton nuoli."

Ja minä lupasin tehdä niin ja päätin, että jos olisin tehnyt toisin, ei minulla olisi enää ikinä ollut oikeutta katsoa yhdenkään Eevan tyttären silmiin saati koskea häneen, sillä niin lämpimät olivat kaikkein ylistetyimmän rouva Guineveren silmät ja niin lempeät hänen kasvonsa hänen pyytäessään minulta tuota palvelusta.

Lähtiessämme matkaan mieleni kauhistui katsoessani dominus Lucius Artoriuksen miehiä. Joillakin heistä oli barbaarien käyttämä sotisopa, koska he luullakseni olivat legiooniin muinoin värvättyjen sarmatialaisen ratsuväen soturien jälkeläisiä. Vielä kammottavampia hahmoltaan olivat ne, jotka kyllä käyttivät Rooman valtakunnan sotisopaa, mutta panssarinsa vasken ollessa taisteluiden himmentämä ja vaatteidensa repeilleet, näyttivät he kuin Varuksen miehet olisivat nousseet verisistä haudoistaan. Mutta kaikkein kammottavin oli se vierasheimolainen mies, joka soitti heidän sotarumpuaan ja jonka nimi oli Kita. Ja se tämän kumppani, joka halusi itseään kutsuttavan vain nimellä dominus ja joka oli muinoin ollut trubaduuri mutta jonka kurkun oli vihollisen miekka kerran melkein halkaissut ja jonka laulu siitä päivästä lähtien oli ollut niin karmeaa korville kuultavaksi, että uskoin sen pelottavan raaimmatkin barbaarit jo kaukaa. Mutta he pilkkasivat oppineisuuttani ja tietoani vanhoista asioista ja nauroivat ivallisesti, että vielä tulee se päivä, jolloin itse Olympoksen jumalten jalkain juurella juhlitaan sellaisen laulun voittoa. Ja minä ihmettelin heidän tietoaan ja hulluja puheitaan.

Mutta ymmärsin, että kaiken kaikkiaan dominus Lucius Arturiuksella oli enää vain vähän miehiä ja he olivat väsyneitä ainaiseen taistelemiseen.

Ratsastaessamme halki poltettujen kylien näin asioita, joista en voi kertoa, koska yksikään sana ei riitä sellaisia kuvaamaan. Näin kirkkoja, joiden seinille oli nauloin hakattu kaikki ne ihmiset, joita barbaarit olivat kiinni saaneet. Näin häpäistyjä alttareita, joilla moni onneton yksinkertainen mutta ahkera maamies oli joutunut kokemaan Kristuksen kohtalon. Näin Pyhän Neitsyen kuvia, joiden jalkojen juurella oli mitä raakalaismaisimmalla tavalla piinattu ja surmattu niitä neitoja, jotka barbaarit olivat neitseiksi havainneet.

Ja minä vuodatin katkeria kyyneleitä sen kaiken pahuuden vuoksi, jonka saatana nyt oli maailmaan tuonut ja pidin kaiken ajan kättäni miekkani kahvassa voidakseni tarttua siihen ja kostaa edes yhdelle niistä, jotka sitä kaikkea olivat tehneet. Iltaisin leirissä vuodatin monia kyyneleitä kirjoittaessani siitä, mitä olin joutunut näkemään.

Kerran mieltäni lohduttaakseni kysyin dominus Lucius Artoriukselta, onko hänellä tietoa niistä urheista neidoista, joiden merenkulkijat ja heidän mukanaan Galliaan tulleet kertovat puolustaneen ihmisiä pakanain raivoa vastaan.

Koska dominus Lucius Artorius oli tottunut näkemään kaikkea tätä samoin kuin monet hänen miehistään, hän sanoi, että se hänen luullakseen se oli yksinkertaisten ihmisten puhetta, jolla he halusivat vain luoda itselleen toivoa. Samaa mieltä oli dominus Bors, joka oli dominus Lucius Artoriuksen vanhasta väestä ainoa, joka oli palannut siltä toivottomalta suurelta sotaretkeltä, josta kaikissa tarinoissa edelleen kerrotaan.

Ja tuli se varhainen aamu, kun heräsin miesten huutoihin. Yhdet huusivat sitä, toiset tätä, ja monen kielen sekamelska oli ilmassa. Kaukaisesta rummutuksesta ymmärsin saksien ja heidän liittolaistensa olevan lähellä, koska meillä oli vain yksi sotarumpu. Pukeuduin nopeasti haarniskaani, vyötin miekkani ja panin kypärän päähäni.

Dominus Lucius Arturius katsoi ylös sille mäelle, jolle viholliset olivat nousemassa. "Minä lupasin sinulle", hän sanoi, "vain marttyyrikuoleman. En uskonut sinunkaltaisesi miehen tulevan marttyyriksi aivan niin helposti kuin ne edelliset. Mutta nyt niin käy. Vartiomiehet sanoivat heitä olevan cohortin verran ellei ylikin. Ja jonkinlainen auxiliakin on heidän mukanaan. Meitä ei ole yhtä centuriaakaan."

Pelko valtasi sydämeni, mutta samalla sen täytti suloinen muisto kaikista niistä urheista miehistä, joista olin kuullut ja lukenut ja olin valmis taistelemaan ja antamaan henkeni pyhän yhteisen kirkon ja valtakunnan puolesta.

Mutta kun pakanalliset saksit ja heidän liittolaisensa tulivat yhä lähemmäs, sitä kauhistuttavammalta näytti silmissäni heidän muotonsa. Monet joukossamme liikehtivät. Myös minun nuorukaiseni ja ne monet miehet, joita oli jo taisteluissa koeteltu, mutta jotka eivät olleet ennen kokeneet tällaista ylivoimaa.

Tunnustan kaikkien pyhien nimeen, että olin itsekin yhä enemmän peloissani. Dominus Lucius Arturiuksen miehet ampuivat joitakin nuolia hyökkääjien joukkoon, mutta dominus käski heidän heti lopettaa nuolia säästääkseen.

Ja sitten tapahtui se, josta haluan erityisesti kirjoittaa ja se ihme, jollaisesta monet yhä kertovat ja yhtä monet sitä kokemattomat eivät siihen usko.

Mäeltä saksien ja heidän liittolaistensa takaa kuului naisen ääni, joka huusi: "Artorius Castus, oletko se sinä?"

Ja dominus Lucius Artorius katsoi siihen suuntaan, mutta käänsi katseensa heti maahan, ja voin vannoa, että itse dominus hyppäsi pois hevosensa selästä ja polvistui maahan ja kuulin hänen rukoilevan monia kiittäviä sanoja itsensä Kristuksen ja Hänen Äitinsä nimeen.

Näin mäen harjanteelta ratsastavan naisen alas paljastettu miekka kädessään, ja se hehkui nousevan auringon valoa yhtä ihmeellisesti kuin hänen hiuksensa ja se ristinmuotoinen vaskinen riipus, joka hänen kaulallaan kiilsi. Ja ne kiilsivät kirkkaammin kuin yksikään haarniska, miekka tai kilpi valtakunnan mahdin päivinä. Heti hänen takanaan ratsasti paljastettu miekka molemmissa käsissään toinen neito, jonka hahmo oli puhtaan valkea kuin taivaan enkelillä. Heidän perässään tuli miehiä jouset jännitettyinä. Monet sakseista kääntyivät pakoon tämän näyn nähdessään, sillä he olivat jo kuulleet paljon tarinoita tästä sotajoukosta. Silloin heistä osan tappoivat heidän omat johtajansa, jotka halusivat estää väkensä pakenemisen, mutta useimmat heistä ja heidän liittolaisensa pysyivät yhä paikoillaan.

Se neito oli se, josta olin merenkulkijoilta kuullut ja jota kutsuttiin Vaskineidoksi, koska hänen sanottiin suojelevan erityisesti kaikkia naisia ja lapsia ja siksi itsensä Jumalanäiti Marian taistelevan hänen kanssaan ja Äiti Marian olevan myös hänen näkymätön panssarinsa vahvempi vaskea niin, että siihen ei terävinkään miekka eikä vahvinkaan käsi pysty.

Dominus Lucius Artorius antoi omalle joukollemme käskyn ryhmittyä hiipimisen sijasta taisteluun samalla tavalla kuin centuriat muinaisina aikoina tekivät. Niin nostettiin kilvet ja keihäät tanaan.

Sillä hetkellä maahantunkeutujat hyökkäsivät sitä joukkoa kohden, joka oli lähempänä heitä. Se Vaskineidoksi sanottu iski miekallaan monta hyökkääjää manan majoille samoin kuin tekivät hänen kumppaninsa, kunnes perääntyjät olivat keihäsmuurin edessä ja uusi taistelu alkoi ja kääntyi satojen heidän kuolemakseen.

Mutta kauhistus valtasi mieleni kun näin erään saksien ritarin iskevän kirveellään siltä Vaskineidoksi sanotulta ratsun alta. Dominus Lucius Arturiuksen mies, korkeasti kunnioitettu dominus Bors lähetti tämän onnettoman pian esi-isiensä maahan, mutta matkan päästä jouduimme kauhistuneina katsomaan, miten pakanat himo silmissään kävivät ratsunsa selästä alas joutuneen Vaskineidon kimppuun joka puolelta.

Ja voin vakuuttaa kaikkien niiden sotaleireissä vietettyjen aikojen nimeen, että en ole nähnyt kokeneimmankaan sotilaan tai centurion taistelleen niinkuin ne kaksi neitoa, se Vaskineidoksi sanottu, ja se toinen, tekivät.

Sillä heidän kamppailunsa oli kuin tanssi. Vähäisellä liikkeellä he perääntyivät vastustajan iskun tieltä antaakseen tälle iskun juuri oikealla voimalla, joka ei heidän vähäisestä vartalostaan päätellen voinut olla suuri, mutta riitti vuodattamaan veren niin, että se teki hyökkääjän kyvyttömäksi jatkamaan taistelua. Ja niin nämä kaksi yhdessä tappoivat tai haavoittivat monia, ja miehet heidän mukanaan surmasivat myös monta pakanaa.

Ja sitä ihmettä, kun tämä Vaskineidoksi sanottu ja se hänen toverinsa taistelun jälkeen tekivät, en voi koskaan kylliksi ylistää. Sillä he ja heidän uskotut miehensä sitoivat monen haavat, niin omien kuin vihollisten. Se toinen neito repi veren tahrimasta puvustaan kangasta siteiksi, kunnes hän oli niin alaston, että katsoin siveellisimmäksi tarjota hänelle omaa viittaani suojaksi.

Mutta kun dominus Lucius Arturius hyökkääjien viimein peräännyttyä olisi halunnut suudella sen toisen neidon, ei sen Vaskineidon, koska häntä kukaan ei uskaltanut edes katsoa silmiin, toista miekkaa pitelevää kättä, tämä käski vain: "Älä koske minuun, koska sinun huultesi kosketus kuuluu rouvallesi Guineverelle, jota sinun tulee aina rakastaman ja kunnioittaman."

Ja tuo toinen neito jatkoi: "Mutta sinä, Claudius Iulius, olet tullut tähän inhottavaan maakuntaan, et vain tarjotaksesi viittasi minulle, vaan suudellaksesi minua ja enemmänkin. Sen saat kuulla ensi yönä."

Vaelsimme sen päivän jouduttaaksemme sydämemme yhä pakahtuneemmaksi siitä tuskasta, minkä pakanain hävitystyö aikaan sai. Mutta muutamat dominus Lucius Arturiuksen kokeneimmista miehistä kulkivat kappaleen matkaa vieressäni ja toverillisesti kiusoittelivat minua sanoen, että yön jälkeen en tule koskaan olemaan ennallani.

Totta he puhuivat, koska pimeän laskettua se toinen neito tuli telttaani ja käski kanssani yöpyvät miehet pois sieltä sanoen, että en tarvitse muuta henkivartijaa sinä yönä.

Minä kysyin sen neidon nimeä, mutta hän kieltäytyi vastaamasta sanoen, että en tarvitse sitä tietoa mihinkään, koska sen yön jälkeen emme enää tule tapaamaan. Hän riisui pukunsa, joka nyt oli valkean sijasta yönmusta ja minä kauhistuin, koska hänen vartalossaan oli yhä näkyvissä ruoskan jälkiä ja muita merkkejä niistä kauheuksista, joilla pakanat olivat häntä piinanneet. Neito huomasi kauhistukseni ja surullisena virkkoi: ”Onko hahmoni sinusta inhottava ja vastenmielinen, koska katsot minua noin?”

Ja minä vastasin: ”Ei armollisin neito, vaan sydämeni kauhistuu niitä tekoja, joita ne jumalattomat teille ovat tehneet.”

Neito vastasi minulle näin sanoen:”Mutta minä olen kuitenkin hengissä. Monelle on tehty paljon pahempaa ja lisäksi heidät on tapettu. Sinä yönä, kun sisareni ja kasvinkumppanini, se jota te kutsutte Vaskineidoksi, auttoi minut pakoon pakanain käsistä, me vannoimme Äiti Marialle tekevämme kaikkemme kaikkien niiden neitojen ja vaimojen ja kaikkien niiden pelastamiseksi, joita pakanat erityisellä julmuudella vainoavat. Ja siitä yöstä alkaen on Äiti Maria meitä auttanut.”

Minä kuuntelin neidon puhetta kuin hän olisi ollut taivaan enkeli. Ja hänen hahmonsa muuttui silmissäni enkelin kaltaiseksi. Silloin hän sanoi: ”Minun sisareni on vannonut myös, että hän ei ryhdy yhteenkään mieheen niin kauan kuin tässä maassa miesten kädet alituisesti tarttuvat miekkaan ja vuodattavat verta. Mutta minä haluan, että edes kerran elämässäni minua koskettaa mies, jonka käsi ei tee pahaa ja jonka sydän ei iloitse toisen tuskasta. Minä tiedän, että sinä, Claudius Iulius, olet sellainen mies.”

Ja sinä yönä olivat taivaan portit edessäni avoinna ja koin sen neidon kanssa asioita, jollaisia en tiennyt olevan olemassakaan. Ja minä tiesin kohdanneeni enkelin.

Tämän kaiken olen kirjoittanut jälkeentulevia varten, jotta nämä saisivat tietää niistä asioista, joita tapahtui, ja jotta ei syntyisi huhuja, joita keksivät ja levittävät yleensä ne, jotka eivät itse ole paikalla olleet. Olkoon tämä kirjoitus viimein loppu.

Te Deum gratias!

Huh!

Olen ihan sanaton. Eihän näin mahtavasti kirjoittanut edes Waltari! Rakastan tällaisia romanttisia tarinoita, ja vielä vanhaan aikaan sijoitettuina. Ihanaa!

Viittauksesi nykyviihteeseen olivat hauskoja. Lordi-jutulle hirnun vieläkin. Ja kiitos viittauksista tännekin päin

Jenny_P kirjoitti:

Huh!

Olen ihan sanaton. Eihän näin mahtavasti kirjoittanut edes Waltari! Rakastan tällaisia romanttisia tarinoita, ja vielä vanhaan aikaan sijoitettuina. Ihanaa!

Viittauksesi nykyviihteeseen olivat hauskoja. Lordi-jutulle hirnun vieläkin. Ja kiitos viittauksista tännekin päin

Kiitos kommentistasi, Jenny. Kiva, että pidit tarinastani. Ohut oli sen historiallinen viitekehys. Ja viihteellinen myös. Vähän kuin elokuva King Arthur, jonka ideoita sumeilematta lainailin, niinkuin varmaan huomasitkin. Ja ihan oikein sen pääosajutun kanssa. Kiva, että et loukkaantunut :-)

Minusta olisi tosi hienoa, jos kirjoittaisit sen ajattelemasi jatkon. Muistan, että olet aiemmin kirjoittanut todella upeita sappholaiseen rakkauteen liittyviä novelleja muillakin palstoilla kuin täällä kinkylässä. Sinun lahjoillasi eroottinen historiallinen tarina voisi nousta uusiin ulottuvuuksiin.