suutele minut

- - - - - - - - -

Peilissä äänettömän huoneen
katson tätä
ja puraisen huuleni verille

korvissani vapaa lento
kohti puhdasta aivokäytävää
ja suora - herttasuora
kahdeksikon muotoisten reisieni
herkkään hipiään

hertta 8 kirjoitti:

Peilissä äänettömän huoneen
katson tätä
ja puraisen huuleni verille

korvissani vapaa lento
kohti puhdasta aivokäytävää
ja suora - herttasuora
kahdeksikon muotoisten reisieni
herkkään hipiään

En tiedä mitä olet kirjoittanut joten vastaan tässä viestiin jota en edes lukenut. Näin suojelen itseäni provosoitumiselta? Mahdollisten väärinkäsitysten välttämiseksi katson kuitenkin tarpeelliseksi perustella kirjoittamaani.

Ensinnäkin. Vaikka runo jälleen kerran oli kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa en silti tarkoita "minällä" itseäni enkä toisella persoonalla eli "sinällä" ketään erityistä henkilöä. Kyseessä on enemmänkin yleisluontoinen pohdinta ja filosofointi koskien ihmisenä olemista ja toiseutta, ihmisen kohtaamista yleensä sekä siihen liittyvää oman itsensä tarkastelemista toista kohtaavana yksilönä.

"Toisiinsa sidotut laivat ruosteisin kettingein" sisältää viittauksen erääseen aiemmin kirjoittamaani varsin henkilökohtaiseen runoon joten ainakin sen kautta nivoin myös henkilökohtaisia elämäntuntojani tähän muuten yleisluontoiseen ja vinosti hymyilevään (ironia) pohdiskeluun.

Asiahan on niin, ettei ihminen kanna mukanaan toista vaan mielikuvaansa ja käsitystään hänestä. Vahinko tapahtuu kun erehdymme samaistamaan mielikuvamme ja henkilön kuin kyseessä olisi yksi. Näin annamme toiselle arvon vain itsemme kautta: kannamme häntä korvakäytävässämme. Kuin häntä ei itsemme ulkopuolisena, itsessään - minusta riippumatta - arvokkaana ihmisenä olisi lainkaan olemassa. Ihminen on se jollaiseksi hänet kuulen ja sellaisena häneen suhtaudun.

Se on ikävä erehdys ja vahinko.

Asiassa ei voi tapahtua muutosta ellei ihminen löydä äänetöntä huonettaan, niin sanoakseni.
Mitä sillä sitten tarkoitan?
Tarkoitan oman olemassaolonsa, eksistenssinsä paljauden kohtaamista, että minä olen minä omana itsenäni, josta käsin myös toinen on hän omana itsenään: kuten minulla on arvo itsessäni niin on myös hänellä arvo itsessään.
Hän on olemassa korvani ulkopuolella, ei ainoastaan sen kautta että kuulen ja millaiseksi hänet kuulen.

Kohdatessaan toisen ihminen ei niinkään kohtaa häntä vaan itsensä. Siksi on hyvä oppia tiedostamaan omat reaktionsa ja suhtautumaan niihin realistisesti.
Esimerkiksi, kun kohtaan henkilön joka herättää minussa ihastusta, ajattelen helposti: onpa ihastuttava henkilö - mutta minun tulisi myös tiedostaa, että ihastumisen tunne on minussa itsessäni tapahtuva kokemus, ja näin kysyn itseltäni: mikä hänessä ihastuttaa minua, miten ja miksi? Samoin, kohdatessani vastenmielisyyttä herättävän henkilön minun tulee oivaltaa ettei kysymys ole niinkään siitä millainen hän on, vaan millainen minä olen.
Koska olen tällainen, omine kokemuksineni, menneisyyteni ja minuuteni kanssa, sen vuoksi tietyt henkilöt herättävät juuri minussa tietynlaisia reaktioita kuten ihastusta tai vastenmielisyyttä.
Miksi tämä tietty henkilö tuntuu minusta vastenmieliseltä, mitkä ovat ne piirteet jotka tuntuvat ärsyttäviltä ja miksi? Näin opin kohtaamaan itseni toisia kohtaavana henkilönä, ja vasta sen kautta voin oppia kohtaamaan myös toiset ainutlaatuisina itsessään - sitomatta heitä omaan määrittelevään kokemiseeni kuin minä olisin maailmankaikkeuden napa ja keskus!
On näet niin että sama henkilö joka jonkun mielestä tuntuu ihastuttavalta tuntuu jonkun toisen mielestä vastenmieliseltä. Sekä ihastuttavuus että vastenmielisyys on näin ollen kokijassa, ei kohteessa.

Minä en tahdo antaa ihmiselle arvoa vain korvakäytäväni kautta. En suostu siihen että toisen kohtaaminen olisi minulle pelkästään omien korvieni todentamista pönkittääkseni omia rakennelmiani ja mielikuviani. Siksi tahdon äänettömän huoneen ja peilin.

Näkemykseni sitä paitsi on ettei oman eksistenssinsä kohtaaminen ja näiden asioiden tiedostaminen riitä. Voidakseen aidosti elää todellisuudessa jossa jokainen kohtaaminen ja yksilö on arvokas tarvitsemme Kristuksen - todellisuus on aina Jumalan todellisuutta sidoksissa Häneen. Muussa tapauksessa olisi pakko paeta hinduismiin ja buddhismiin: tyhjään ja äänettömään huoneeseen peiliä vailla.

äitiparta kirjoitti:

En tiedä mitä olet kirjoittanut joten vastaan tässä viestiin jota en edes lukenut. Näin suojelen itseäni provosoitumiselta? Mahdollisten väärinkäsitysten välttämiseksi katson kuitenkin tarpeelliseksi perustella kirjoittamaani.

Ensinnäkin. Vaikka runo jälleen kerran oli kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa en silti tarkoita "minällä" itseäni enkä toisella persoonalla eli "sinällä" ketään erityistä henkilöä. Kyseessä on enemmänkin yleisluontoinen pohdinta ja filosofointi koskien ihmisenä olemista ja toiseutta, ihmisen kohtaamista yleensä sekä siihen liittyvää oman itsensä tarkastelemista toista kohtaavana yksilönä.

"Toisiinsa sidotut laivat ruosteisin kettingein" sisältää viittauksen erääseen aiemmin kirjoittamaani varsin henkilökohtaiseen runoon joten ainakin sen kautta nivoin myös henkilökohtaisia elämäntuntojani tähän muuten yleisluontoiseen ja vinosti hymyilevään (ironia) pohdiskeluun.

Asiahan on niin, ettei ihminen kanna mukanaan toista vaan mielikuvaansa ja käsitystään hänestä. Vahinko tapahtuu kun erehdymme samaistamaan mielikuvamme ja henkilön kuin kyseessä olisi yksi. Näin annamme toiselle arvon vain itsemme kautta: kannamme häntä korvakäytävässämme. Kuin häntä ei itsemme ulkopuolisena, itsessään - minusta riippumatta - arvokkaana ihmisenä olisi lainkaan olemassa. Ihminen on se jollaiseksi hänet kuulen ja sellaisena häneen suhtaudun.

Se on ikävä erehdys ja vahinko.

Asiassa ei voi tapahtua muutosta ellei ihminen löydä äänetöntä huonettaan, niin sanoakseni.
Mitä sillä sitten tarkoitan?
Tarkoitan oman olemassaolonsa, eksistenssinsä paljauden kohtaamista, että minä olen minä omana itsenäni, josta käsin myös toinen on hän omana itsenään: kuten minulla on arvo itsessäni niin on myös hänellä arvo itsessään.
Hän on olemassa korvani ulkopuolella, ei ainoastaan sen kautta että kuulen ja millaiseksi hänet kuulen.

Kohdatessaan toisen ihminen ei niinkään kohtaa häntä vaan itsensä. Siksi on hyvä oppia tiedostamaan omat reaktionsa ja suhtautumaan niihin realistisesti.
Esimerkiksi, kun kohtaan henkilön joka herättää minussa ihastusta, ajattelen helposti: onpa ihastuttava henkilö - mutta minun tulisi myös tiedostaa, että ihastumisen tunne on minussa itsessäni tapahtuva kokemus, ja näin kysyn itseltäni: mikä hänessä ihastuttaa minua, miten ja miksi? Samoin, kohdatessani vastenmielisyyttä herättävän henkilön minun tulee oivaltaa ettei kysymys ole niinkään siitä millainen hän on, vaan millainen minä olen.
Koska olen tällainen, omine kokemuksineni, menneisyyteni ja minuuteni kanssa, sen vuoksi tietyt henkilöt herättävät juuri minussa tietynlaisia reaktioita kuten ihastusta tai vastenmielisyyttä.
Miksi tämä tietty henkilö tuntuu minusta vastenmieliseltä, mitkä ovat ne piirteet jotka tuntuvat ärsyttäviltä ja miksi? Näin opin kohtaamaan itseni toisia kohtaavana henkilönä, ja vasta sen kautta voin oppia kohtaamaan myös toiset ainutlaatuisina itsessään - sitomatta heitä omaan määrittelevään kokemiseeni kuin minä olisin maailmankaikkeuden napa ja keskus!
On näet niin että sama henkilö joka jonkun mielestä tuntuu ihastuttavalta tuntuu jonkun toisen mielestä vastenmieliseltä. Sekä ihastuttavuus että vastenmielisyys on näin ollen kokijassa, ei kohteessa.

Minä en tahdo antaa ihmiselle arvoa vain korvakäytäväni kautta. En suostu siihen että toisen kohtaaminen olisi minulle pelkästään omien korvieni todentamista pönkittääkseni omia rakennelmiani ja mielikuviani. Siksi tahdon äänettömän huoneen ja peilin.

Näkemykseni sitä paitsi on ettei oman eksistenssinsä kohtaaminen ja näiden asioiden tiedostaminen riitä. Voidakseen aidosti elää todellisuudessa jossa jokainen kohtaaminen ja yksilö on arvokas tarvitsemme Kristuksen - todellisuus on aina Jumalan todellisuutta sidoksissa Häneen. Muussa tapauksessa olisi pakko paeta hinduismiin ja buddhismiin: tyhjään ja äänettömään huoneeseen peiliä vailla.

niinkuin lukemattomat pehmolelusi joita
naiset jotka yöpyvät luonasi tuo

joo joo!

herttaa nollanollanollaa kirjoitti:

niinkuin lukemattomat pehmolelusi joita
naiset jotka yöpyvät luonasi tuo

joo joo!

Edelleenkään en lukenut viestiä, mutta tämänkertaisen kirjoituksesi otsikko (sen verran kuin siitä on luettavissa) antaa aihetta jatkaa muutamalla sanalla.

Taasko ollaan tässä!
Että näen sinut yhtenä ihmisenä joka minusta riippumatta kuulut ihmiskuntaan kuin kuka tahansa yksilö niin että sinullakin kuten jokaisella on huikaiseva ainutlaatuisuus ja arvo omana yksilöllisenä persoonanasi, se on mielestäsi sinun väheksymistä ja sivuunlaittamista?

Etkö sinä sitten näe minua ihmisenä joka ihmisten suuressa joukossa olen kuin kuka tahansa - niin että minullakin olisi ihmiselle kuuluva ominaisarvo ja ainutlaatuisuus?

Tästäkö johtuu ettet osaa minua arvostaa? Kyvyttömyydestäsi nähdä minua? Nähdä minua ihmisenä?

Kun katsot lähimmäisiäsi vain katseesi kohteina, ei ihmiskuntaan kuuluvina yksilöinä jotka ovat olemassa ilman sinuakin, näet heidät pelkästään tunne-elämästäsi käsin.
Niinpä näet minutkin sinulle kuuluvana, osana itseäsi? Osaamatta erottaa korvakäytäväsi tapahtumista konkreettisesta todellisuudesta ja sen tapahtumisesta. Tällöin se millainen olen on riippuvaista siitä millaiseksi minut näet:
Olen ihastuttava kun näytän sinusta ihastuttavalta.
Olen vastenmielinen kun näytän sinusta vastenmieliseltä.

Ei mitään enempää?
Ja tällä tavalla haluat minun katselevan myös sinua, niinkö, että sinulla sen kautta olisi arvo ja ainutlaatuisuus? Ei kiitos!
Että olisit ainutlaatuinen vasta kun näen sinut yksilöllisesti ainutlaatuisena minulle ja minun yksilöllisyydelleni? Että olisit arvokas vasta kun jokainen runoni missä sanon "sinä" kohdistuisi nimenomaan sinuun henkilönä? Ja kun näin ei ole, mielestäsi väheksyn sinua?

Mielestäni juuri se - että tekisin sinut riippuvaiseksi itsestäni ja subjektiivisesta kokemisestani suhtautuen sinuun vain minulle kuuluvana, siis kantaisin sinua korvakäytävässäni samaistaen sinut ja mielikuvani sinusta - olisi ainutlaatuisuutesi alentamista.

- -

Jos nyt vaikka puhun itsestäni henkilönä. Ok. Tietysti olen maailmankaikkeuden keskipiste siinä mielessä että en voi suhtautua lähimmäisiini mistään muusta käsin kuin itsestäni. Koko todellisuutta ei tavallaan olisi olemassa jos ei olisi minua joka sitä havainnoin. Silloin olisi kyllä todellisuus itsessään - mutta se on tyhjä, olematon: kun ei ole ihmistä joka todellisuuden havaitsee ei myöskään ole todellisuutta-minulle. Ei ole edes sanaa "todellisuus" koska ei ole minua joka sen sanan sanoisi, antaisi sille sisällön ja käyttäisi sitä. Tässä mielessä jokainen on maailmankaikkeuden napa ja keskus.
Siksi ihmisen hyvinvointi ja todellisuuden kohtaaminen edellyttää mielestäni Golgatan rakkauden ihmettä, armon vallankumousta: että sydämeni valtaistuimella kruunataan oman minän sijasta Herraksi Kristus. Tällöin - kun minä olen maailmankaikkeuteni keskus, ja minun keskukseni on Kristus - voin havaita ja arvostaa todellisuuden ilmiöitä Hänestä käsin. Ihmiset eivät ole sellaisia millaisilta ne minusta näyttävät, vaan he ovat sellaisia millaisiksi Hän heidät näkee. Hänelle JOKAINEN ihminen on arvokas. Siksi ihmisellä voi olla arvo vain sen kautta että hän kuuluu ihmissukuun täysin samalla tavalla ja eroittelematta kuin kuka tahansa kuuluu ihmissukuun.

Jeesuksen Kristuksen sovintoveri kätkee sisäänsä jokaisen ihmisen eroittelematta. Juuri tässä yhtäläisyydessä jokaisella myös on ehdoton arvonsa yksilönä ja ainutkertaisena persoonana jonka arvoa ei määrittele toisen yksilön subjektiivinen kokemus vaan todellisuus, joka on sidoksissa Kristukseen ja riippuvainen Hänestä. Olet arvokas ja ainutlaatuinen koska Jeesus Kristus näkee sinut todellisesti sellaisena.

Mikäli etsit arvoasi tuon ulkopuolelta etsit sitä väärästä lähteestä. Silloin et koskaan voi kohdata lähimmäisiä vapautuneesti ja aidosti arvokkaina ihmisinä, koska todennat itseäsi ja arvoasi vain heidän kauttaan. Ainoa ratkaisu on että kohtaat itsesi totena Kristuksessa. Siksipä juuri äänetön huone on täynnä laulua - sitä laulua ei tarvitse luoda eikä tehdä subjektiivisin kokemuksin, se on armossa ja saadaan ottaa vastaan niin kuin kaikki elämän lahjat yltäkylläisinä joka hetki tyhjin käsin.

Tyhjät kädet (avoimet) ovat aina täydet --> joka kadottaa elämänsä Kristuksen tähden hän löytää sen: yltäkylläisen elämän.
Sen sijaan täydet kädet (omistushaluiset ja ahneet, itseensä sitovat) ovat aina tyhjät --> joka rakastaa elämäänsä tässä maailmassa, palvoen omaa itseään ja mielihalujaan elämänsä keskuksena, kadottaa koko elämän.
Evankeliumin todistus on, että jos emme löydä todellisuutta Kristuksessa kaikki todellisuutemme jää tyhjän veroiseksi.

Sen lisäksi että näen itseni Kristuksen kautta vain yhtenä ihmisenä ihmisten suuressa joukossa, jossa jokainen on arvokas ja jumalallisen rakkauden ainutlaatuinen kohde, ja sinut Kristuksen kautta vain yhtenä ihmisenä ihmisten suuressa joukossa, jossa jokainen on arvokas ja jumalallisen rakkauden ainutlaatuinen kohde, näen ja koen tietysti myös tunteellisesti ja omassa yksityisyydessäni omine unelmineni ja toiveideni ja pelkoineni josta käsin asiat värittyvät.
On täysin luvallista ja oikein elää omaa subjektiivista todellisuuttaan, mutta tarvitaan Kristus jotta en antaisi todellisille ilmiöille niiden arvoa vain kokemuksistani ja tuntemuksistani käsin.

Ja on syytä korostaan, että "olla vain yksi ihminen ihmisten suuressa joukossa kuin kuka tahansa" ei ole pelkästään "vain" vaan se on "peräti", koska ei ole mitään suurempaa.
Olet peräti ihminen! Ainutlaatuinen! Arvokas omana itsenäsi toisista ja heidän arvioistaan riippumatta!
Onko mitään kauniimpaa? Mitään enempää? Ei voi olla.
Mikä voisi olla enemmän kuin olla Kristuksen rakastama? Ei mikään.

- -

Siis. Sen lisäksi että tarkastelen lähimmäisiäni tällä tasolla, luovuttaen kaikki Kristuksen käsiin ja rukoillen Häneltä kykyä nähdä jokainen arvokkaana itsessään minun silmistäni ja korvistani riippumatta, tarkastelen tietysti ihmisiä myös omasta tunne-elämästäni käsin, jolloin joku tuntuu ihastuttavalta ja joku vastenmieliseltä.

Sen lisäksi että olet PERÄTI IHMINEN yksilönä täysin samanarvoisesti muiden ainutlaatuisten joukossa, olet tietysti myös ERITYINEN MINULLE kohdatessani sinua.

KUTEN JOKAINEN ON AINA ERITYINEN JOLLEKIN HENKILÖKOHTAISEN KOKEMISEN TASOLLA. Jokaisella on omat erityisensä täysin samalla tavalla kuin minulla.

Ymmärrätkö?
Näin opimme arvostamaan jokaisen yksilön ainutlaatuisuutta ja hänen reviiriään jota ei saa raiskata eikä polkea jalkoihin.

Sinun ei tarvitse pitää erityisinä samoja ihmisiä jotka minulle ovat erityisiä.
Jos haluaisin sinun rakastuvan minuun mutta rakastutkin johonkuhun toiseen - en voi ylittää yksilöllisen reviirisi rajoja, en voi ulottaa omia halujani sydämesi sisimpään manipuloiden ja liikuttaen sinua minun tahtomaani suuntaan!
Yksilönä sinulle kuuluu vapaus ihastua juuri siihen erityiseen johon ihastut. Eikä se riistä minun arvoani, koska arvoni ei ole riippuvainen sinusta.
Minulla - niin kuin jokaisella - on arvo itsessäni.

Huomaa: Koska jokaisella on arvo en saa kontrolloida ja väkivaltaisesti hallita lähimmäisiäni. Kontrolloimalla ja manipuloimalla en rampauta ainoastaan heidän olemistaan joita kontrolloin vaan ennen kaikkea oman olemiseni, sitoen onneni illuusioihin ja epärealistisiin tavoitteisiin, joita todellisuus ei tunnusta omikseen.

- -

Nyt kuitenkin on niin että kun kirjoitan runoa, jossa runon henkilö ("minä") kohtaa toista henkilöä ("sinää") ei kyseessä yleensä ole minun henkilökohtainen yksilöllisyyteni ja tuntemukseni.

Oikeastaan on vain kaksi runoa missä olen kirjoittanut sisimmästäni kumpuavia henkilökohtasia tuntoja ilman ulkokohtaista tarkastelua - rakkausrunoni sinulle (jos olisin meri) ja myöhemmin sitten tuo sielun siteitä kuvaava (kaksi laivaa merellä). Niiden "minä" olen todellakin minä. Jälkimmäisessä runossa ehkä hieman on jo yleisluontoista runoilua mukana, oikeastaan "jos olisin meri" lienee ainoa koskaan kirjoittamani runo joka on selvästi minulta selvästi jollekin toiselle, siis yksityinen ja intiimi.

Esimerkiksi tämä "suutele minut hereille" ei todellakaan ollut minun pyyntöni jollekin jonka toivoisin suutelevan itseni hereille.
Sitä paitsi runo sisältää vertauskuvallisia ilmauksia. Herääminen tarkoittaa havahtumista johonkin. Ja kuten runossa vähän paradoksaalisesti käy ilmi, juuri rakastetun lähteminen saattaa olla se suudelma jossa toinen herää elämään ikäänkuin vapaasti: kun ei tarvitse enää pelätä rakkaan lähtemistä voi vapaasti kokea tuskaa hänen lähtemisensä johdosta ja rakentaa tuskansa ympärille gloorian, sädekehän, laulaen ikävöiviä lauluja.

suutele minut hereille
ja lämmitä ruumiini
kylmyydestä johon joudun
lähdettyäsi

Kutkuttavan mieletön säkeistö vai mitä? "Kylmyydestä johon joudun lähdettyäsi". Kuinka toinen voi suudella "minut" hereille siitä kylmyydestä? Kun hän on jo lähtenyt! Silloinhan ei enää ole häntä joka suutelisi.

Niinpä runon "minä"-henkilöllä tuossa säkeessä on jo rakkaan läsnäollessa valmiiksi tuska siitä että kerran hän kuitenkin lähtee. Ja siitä tuskasta hän haluaa rakkaansa hänet vapauttavan suudelmin. Mutta suudelmat vain pitävät yllä tuskaa: jokainen lempeä suudelma lisää pelkoa ja sillä tavalla työntää hänet kauemmas.
Mutta kun jätetyksi tulemisen pelkoa ei enää ole toinen voi olla lähellä: henkilö voi omissa muistoissaan häntä hellästi kosketella ja muistaa ihania yhteisiä kokemuksia.

Tuo oli runon lähtökohta.
Ensimmäisen säkeen tietynlainen paradoksaalisuus viehätti minua. Siitä lähdin liikkeelle.

- -

Kun kirjoitan on yleensä läsnä nämä kaksi tasoa: omat tunteeni ja tunnemuistot joiden pohjalta tietyt sanat ja lauseet herättävät minussa tietynlaisia aistimuksia sekä toisaalta sanat paljaina sanoina. Pyrin näkemään kirjoituksen itsestäni irrallisina lauseina ja tarkastelen lauseita sinänsä: millaisia mielikuvia sanoilla voidaan synnyttää, mitä tämä tai tämä ilmaus yleisesti ottaen tarkoittaa, millaisia vertauskuvallisia merkityksiä kyseiselle ilmaukselle voidaan antaa jne.

Joissain runoissa tietysti on mukana paljon itseäni ja omia tuntojani silloinkin kun en suoraan kirjoita henkilökohtaisella tasolla ja intiimisti. Olisi kuitenkin hyvä että opit katsomaan runojani mieluummin filosofisena ja yleisluontoisena pohdiskeluna ettet turhaan loukkaa itseäsi kun kuvittelet että "minä" on runossani todellakin minä ja "sinä" aina juuri sinä.

Vai luuletko että tuossa kun puskaratkuttimelle kirjoitin "omistavin käsin sinua syleilen" tarkoitin todella puskaratkutinta ja hänen syleilemistään? Ei, se oli tietyn asian ilmaisemista käyttäen persoonamuotoja "minä" ja "sinä".
Tai runoni nimimerkillä MIES HAME PÄÄLLÄ, esimerkiksi tämä:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=113&conference=4500000000000409&posting=22000000017625800

Itsestänikö siinä kirjoitan ja että olen antanut jollekin naiselle pisteitä hääyön jälkeisenä aamuna?
Kyseiset runot on miehisyyden ja ehkä jollain tapaa naiseudenkin teemaan liittyvää parodiaa.
"Aina minua sorsittiin" on näennäisessä humoristisuudessaan karmaisevaa kuvausta millaiseen tilanteeseen tunne-elämältään rikkinäinen voi vainoharhaisuudessaan joutua.

Tai että tässä ja sitä seuraavissa runoissani kuvaisin omia tunteitani ja että sinä olisit tuo jonka kinkkuun halutaan hampaat upottaa:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=113&conference=4500000000000409&posting=22000000018163812#22000000018163812
Ei suinkaan.
Yritän siinä vain antaa muotoa todellisuudessa tapahtuville asioille, kuvaillen niitä ja samalla tarkastellen itseäni, joka asioita kuvailen.

- -

Sanat eivät ole todellisuus itsessään, ne ovat todellisuuden kuvaamisen välineitä. Runoa kirjoittaessani en pyri pelkästään kuvaamaan todellisuutta vaan samalla tarkastelen kuinka todellisuutta kuvataan ja kuinka todellisuus itsessään voi hautautua sanojen alle.

äitiparta kirjoitti:

Edelleenkään en lukenut viestiä, mutta tämänkertaisen kirjoituksesi otsikko (sen verran kuin siitä on luettavissa) antaa aihetta jatkaa muutamalla sanalla.

Taasko ollaan tässä!
Että näen sinut yhtenä ihmisenä joka minusta riippumatta kuulut ihmiskuntaan kuin kuka tahansa yksilö niin että sinullakin kuten jokaisella on huikaiseva ainutlaatuisuus ja arvo omana yksilöllisenä persoonanasi, se on mielestäsi sinun väheksymistä ja sivuunlaittamista?

Etkö sinä sitten näe minua ihmisenä joka ihmisten suuressa joukossa olen kuin kuka tahansa - niin että minullakin olisi ihmiselle kuuluva ominaisarvo ja ainutlaatuisuus?

Tästäkö johtuu ettet osaa minua arvostaa? Kyvyttömyydestäsi nähdä minua? Nähdä minua ihmisenä?

Kun katsot lähimmäisiäsi vain katseesi kohteina, ei ihmiskuntaan kuuluvina yksilöinä jotka ovat olemassa ilman sinuakin, näet heidät pelkästään tunne-elämästäsi käsin.
Niinpä näet minutkin sinulle kuuluvana, osana itseäsi? Osaamatta erottaa korvakäytäväsi tapahtumista konkreettisesta todellisuudesta ja sen tapahtumisesta. Tällöin se millainen olen on riippuvaista siitä millaiseksi minut näet:
Olen ihastuttava kun näytän sinusta ihastuttavalta.
Olen vastenmielinen kun näytän sinusta vastenmieliseltä.

Ei mitään enempää?
Ja tällä tavalla haluat minun katselevan myös sinua, niinkö, että sinulla sen kautta olisi arvo ja ainutlaatuisuus? Ei kiitos!
Että olisit ainutlaatuinen vasta kun näen sinut yksilöllisesti ainutlaatuisena minulle ja minun yksilöllisyydelleni? Että olisit arvokas vasta kun jokainen runoni missä sanon "sinä" kohdistuisi nimenomaan sinuun henkilönä? Ja kun näin ei ole, mielestäsi väheksyn sinua?

Mielestäni juuri se - että tekisin sinut riippuvaiseksi itsestäni ja subjektiivisesta kokemisestani suhtautuen sinuun vain minulle kuuluvana, siis kantaisin sinua korvakäytävässäni samaistaen sinut ja mielikuvani sinusta - olisi ainutlaatuisuutesi alentamista.

- -

Jos nyt vaikka puhun itsestäni henkilönä. Ok. Tietysti olen maailmankaikkeuden keskipiste siinä mielessä että en voi suhtautua lähimmäisiini mistään muusta käsin kuin itsestäni. Koko todellisuutta ei tavallaan olisi olemassa jos ei olisi minua joka sitä havainnoin. Silloin olisi kyllä todellisuus itsessään - mutta se on tyhjä, olematon: kun ei ole ihmistä joka todellisuuden havaitsee ei myöskään ole todellisuutta-minulle. Ei ole edes sanaa "todellisuus" koska ei ole minua joka sen sanan sanoisi, antaisi sille sisällön ja käyttäisi sitä. Tässä mielessä jokainen on maailmankaikkeuden napa ja keskus.
Siksi ihmisen hyvinvointi ja todellisuuden kohtaaminen edellyttää mielestäni Golgatan rakkauden ihmettä, armon vallankumousta: että sydämeni valtaistuimella kruunataan oman minän sijasta Herraksi Kristus. Tällöin - kun minä olen maailmankaikkeuteni keskus, ja minun keskukseni on Kristus - voin havaita ja arvostaa todellisuuden ilmiöitä Hänestä käsin. Ihmiset eivät ole sellaisia millaisilta ne minusta näyttävät, vaan he ovat sellaisia millaisiksi Hän heidät näkee. Hänelle JOKAINEN ihminen on arvokas. Siksi ihmisellä voi olla arvo vain sen kautta että hän kuuluu ihmissukuun täysin samalla tavalla ja eroittelematta kuin kuka tahansa kuuluu ihmissukuun.

Jeesuksen Kristuksen sovintoveri kätkee sisäänsä jokaisen ihmisen eroittelematta. Juuri tässä yhtäläisyydessä jokaisella myös on ehdoton arvonsa yksilönä ja ainutkertaisena persoonana jonka arvoa ei määrittele toisen yksilön subjektiivinen kokemus vaan todellisuus, joka on sidoksissa Kristukseen ja riippuvainen Hänestä. Olet arvokas ja ainutlaatuinen koska Jeesus Kristus näkee sinut todellisesti sellaisena.

Mikäli etsit arvoasi tuon ulkopuolelta etsit sitä väärästä lähteestä. Silloin et koskaan voi kohdata lähimmäisiä vapautuneesti ja aidosti arvokkaina ihmisinä, koska todennat itseäsi ja arvoasi vain heidän kauttaan. Ainoa ratkaisu on että kohtaat itsesi totena Kristuksessa. Siksipä juuri äänetön huone on täynnä laulua - sitä laulua ei tarvitse luoda eikä tehdä subjektiivisin kokemuksin, se on armossa ja saadaan ottaa vastaan niin kuin kaikki elämän lahjat yltäkylläisinä joka hetki tyhjin käsin.

Tyhjät kädet (avoimet) ovat aina täydet --> joka kadottaa elämänsä Kristuksen tähden hän löytää sen: yltäkylläisen elämän.
Sen sijaan täydet kädet (omistushaluiset ja ahneet, itseensä sitovat) ovat aina tyhjät --> joka rakastaa elämäänsä tässä maailmassa, palvoen omaa itseään ja mielihalujaan elämänsä keskuksena, kadottaa koko elämän.
Evankeliumin todistus on, että jos emme löydä todellisuutta Kristuksessa kaikki todellisuutemme jää tyhjän veroiseksi.

Sen lisäksi että näen itseni Kristuksen kautta vain yhtenä ihmisenä ihmisten suuressa joukossa, jossa jokainen on arvokas ja jumalallisen rakkauden ainutlaatuinen kohde, ja sinut Kristuksen kautta vain yhtenä ihmisenä ihmisten suuressa joukossa, jossa jokainen on arvokas ja jumalallisen rakkauden ainutlaatuinen kohde, näen ja koen tietysti myös tunteellisesti ja omassa yksityisyydessäni omine unelmineni ja toiveideni ja pelkoineni josta käsin asiat värittyvät.
On täysin luvallista ja oikein elää omaa subjektiivista todellisuuttaan, mutta tarvitaan Kristus jotta en antaisi todellisille ilmiöille niiden arvoa vain kokemuksistani ja tuntemuksistani käsin.

Ja on syytä korostaan, että "olla vain yksi ihminen ihmisten suuressa joukossa kuin kuka tahansa" ei ole pelkästään "vain" vaan se on "peräti", koska ei ole mitään suurempaa.
Olet peräti ihminen! Ainutlaatuinen! Arvokas omana itsenäsi toisista ja heidän arvioistaan riippumatta!
Onko mitään kauniimpaa? Mitään enempää? Ei voi olla.
Mikä voisi olla enemmän kuin olla Kristuksen rakastama? Ei mikään.

- -

Siis. Sen lisäksi että tarkastelen lähimmäisiäni tällä tasolla, luovuttaen kaikki Kristuksen käsiin ja rukoillen Häneltä kykyä nähdä jokainen arvokkaana itsessään minun silmistäni ja korvistani riippumatta, tarkastelen tietysti ihmisiä myös omasta tunne-elämästäni käsin, jolloin joku tuntuu ihastuttavalta ja joku vastenmieliseltä.

Sen lisäksi että olet PERÄTI IHMINEN yksilönä täysin samanarvoisesti muiden ainutlaatuisten joukossa, olet tietysti myös ERITYINEN MINULLE kohdatessani sinua.

KUTEN JOKAINEN ON AINA ERITYINEN JOLLEKIN HENKILÖKOHTAISEN KOKEMISEN TASOLLA. Jokaisella on omat erityisensä täysin samalla tavalla kuin minulla.

Ymmärrätkö?
Näin opimme arvostamaan jokaisen yksilön ainutlaatuisuutta ja hänen reviiriään jota ei saa raiskata eikä polkea jalkoihin.

Sinun ei tarvitse pitää erityisinä samoja ihmisiä jotka minulle ovat erityisiä.
Jos haluaisin sinun rakastuvan minuun mutta rakastutkin johonkuhun toiseen - en voi ylittää yksilöllisen reviirisi rajoja, en voi ulottaa omia halujani sydämesi sisimpään manipuloiden ja liikuttaen sinua minun tahtomaani suuntaan!
Yksilönä sinulle kuuluu vapaus ihastua juuri siihen erityiseen johon ihastut. Eikä se riistä minun arvoani, koska arvoni ei ole riippuvainen sinusta.
Minulla - niin kuin jokaisella - on arvo itsessäni.

Huomaa: Koska jokaisella on arvo en saa kontrolloida ja väkivaltaisesti hallita lähimmäisiäni. Kontrolloimalla ja manipuloimalla en rampauta ainoastaan heidän olemistaan joita kontrolloin vaan ennen kaikkea oman olemiseni, sitoen onneni illuusioihin ja epärealistisiin tavoitteisiin, joita todellisuus ei tunnusta omikseen.

- -

Nyt kuitenkin on niin että kun kirjoitan runoa, jossa runon henkilö ("minä") kohtaa toista henkilöä ("sinää") ei kyseessä yleensä ole minun henkilökohtainen yksilöllisyyteni ja tuntemukseni.

Oikeastaan on vain kaksi runoa missä olen kirjoittanut sisimmästäni kumpuavia henkilökohtasia tuntoja ilman ulkokohtaista tarkastelua - rakkausrunoni sinulle (jos olisin meri) ja myöhemmin sitten tuo sielun siteitä kuvaava (kaksi laivaa merellä). Niiden "minä" olen todellakin minä. Jälkimmäisessä runossa ehkä hieman on jo yleisluontoista runoilua mukana, oikeastaan "jos olisin meri" lienee ainoa koskaan kirjoittamani runo joka on selvästi minulta selvästi jollekin toiselle, siis yksityinen ja intiimi.

Esimerkiksi tämä "suutele minut hereille" ei todellakaan ollut minun pyyntöni jollekin jonka toivoisin suutelevan itseni hereille.
Sitä paitsi runo sisältää vertauskuvallisia ilmauksia. Herääminen tarkoittaa havahtumista johonkin. Ja kuten runossa vähän paradoksaalisesti käy ilmi, juuri rakastetun lähteminen saattaa olla se suudelma jossa toinen herää elämään ikäänkuin vapaasti: kun ei tarvitse enää pelätä rakkaan lähtemistä voi vapaasti kokea tuskaa hänen lähtemisensä johdosta ja rakentaa tuskansa ympärille gloorian, sädekehän, laulaen ikävöiviä lauluja.

suutele minut hereille
ja lämmitä ruumiini
kylmyydestä johon joudun
lähdettyäsi

Kutkuttavan mieletön säkeistö vai mitä? "Kylmyydestä johon joudun lähdettyäsi". Kuinka toinen voi suudella "minut" hereille siitä kylmyydestä? Kun hän on jo lähtenyt! Silloinhan ei enää ole häntä joka suutelisi.

Niinpä runon "minä"-henkilöllä tuossa säkeessä on jo rakkaan läsnäollessa valmiiksi tuska siitä että kerran hän kuitenkin lähtee. Ja siitä tuskasta hän haluaa rakkaansa hänet vapauttavan suudelmin. Mutta suudelmat vain pitävät yllä tuskaa: jokainen lempeä suudelma lisää pelkoa ja sillä tavalla työntää hänet kauemmas.
Mutta kun jätetyksi tulemisen pelkoa ei enää ole toinen voi olla lähellä: henkilö voi omissa muistoissaan häntä hellästi kosketella ja muistaa ihania yhteisiä kokemuksia.

Tuo oli runon lähtökohta.
Ensimmäisen säkeen tietynlainen paradoksaalisuus viehätti minua. Siitä lähdin liikkeelle.

- -

Kun kirjoitan on yleensä läsnä nämä kaksi tasoa: omat tunteeni ja tunnemuistot joiden pohjalta tietyt sanat ja lauseet herättävät minussa tietynlaisia aistimuksia sekä toisaalta sanat paljaina sanoina. Pyrin näkemään kirjoituksen itsestäni irrallisina lauseina ja tarkastelen lauseita sinänsä: millaisia mielikuvia sanoilla voidaan synnyttää, mitä tämä tai tämä ilmaus yleisesti ottaen tarkoittaa, millaisia vertauskuvallisia merkityksiä kyseiselle ilmaukselle voidaan antaa jne.

Joissain runoissa tietysti on mukana paljon itseäni ja omia tuntojani silloinkin kun en suoraan kirjoita henkilökohtaisella tasolla ja intiimisti. Olisi kuitenkin hyvä että opit katsomaan runojani mieluummin filosofisena ja yleisluontoisena pohdiskeluna ettet turhaan loukkaa itseäsi kun kuvittelet että "minä" on runossani todellakin minä ja "sinä" aina juuri sinä.

Vai luuletko että tuossa kun puskaratkuttimelle kirjoitin "omistavin käsin sinua syleilen" tarkoitin todella puskaratkutinta ja hänen syleilemistään? Ei, se oli tietyn asian ilmaisemista käyttäen persoonamuotoja "minä" ja "sinä".
Tai runoni nimimerkillä MIES HAME PÄÄLLÄ, esimerkiksi tämä:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=113&conference=4500000000000409&posting=22000000017625800

Itsestänikö siinä kirjoitan ja että olen antanut jollekin naiselle pisteitä hääyön jälkeisenä aamuna?
Kyseiset runot on miehisyyden ja ehkä jollain tapaa naiseudenkin teemaan liittyvää parodiaa.
"Aina minua sorsittiin" on näennäisessä humoristisuudessaan karmaisevaa kuvausta millaiseen tilanteeseen tunne-elämältään rikkinäinen voi vainoharhaisuudessaan joutua.

Tai että tässä ja sitä seuraavissa runoissani kuvaisin omia tunteitani ja että sinä olisit tuo jonka kinkkuun halutaan hampaat upottaa:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=113&conference=4500000000000409&posting=22000000018163812#22000000018163812
Ei suinkaan.
Yritän siinä vain antaa muotoa todellisuudessa tapahtuville asioille, kuvaillen niitä ja samalla tarkastellen itseäni, joka asioita kuvailen.

- -

Sanat eivät ole todellisuus itsessään, ne ovat todellisuuden kuvaamisen välineitä. Runoa kirjoittaessani en pyri pelkästään kuvaamaan todellisuutta vaan samalla tarkastelen kuinka todellisuutta kuvataan ja kuinka todellisuus itsessään voi hautautua sanojen alle.

Olen sulle vain illuusiokupla
jota voit muistellen puhallella

puuhella lellatella iitunella

äitiparta kirjoitti:

En tiedä mitä olet kirjoittanut joten vastaan tässä viestiin jota en edes lukenut. Näin suojelen itseäni provosoitumiselta? Mahdollisten väärinkäsitysten välttämiseksi katson kuitenkin tarpeelliseksi perustella kirjoittamaani.

Ensinnäkin. Vaikka runo jälleen kerran oli kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa en silti tarkoita "minällä" itseäni enkä toisella persoonalla eli "sinällä" ketään erityistä henkilöä. Kyseessä on enemmänkin yleisluontoinen pohdinta ja filosofointi koskien ihmisenä olemista ja toiseutta, ihmisen kohtaamista yleensä sekä siihen liittyvää oman itsensä tarkastelemista toista kohtaavana yksilönä.

"Toisiinsa sidotut laivat ruosteisin kettingein" sisältää viittauksen erääseen aiemmin kirjoittamaani varsin henkilökohtaiseen runoon joten ainakin sen kautta nivoin myös henkilökohtaisia elämäntuntojani tähän muuten yleisluontoiseen ja vinosti hymyilevään (ironia) pohdiskeluun.

Asiahan on niin, ettei ihminen kanna mukanaan toista vaan mielikuvaansa ja käsitystään hänestä. Vahinko tapahtuu kun erehdymme samaistamaan mielikuvamme ja henkilön kuin kyseessä olisi yksi. Näin annamme toiselle arvon vain itsemme kautta: kannamme häntä korvakäytävässämme. Kuin häntä ei itsemme ulkopuolisena, itsessään - minusta riippumatta - arvokkaana ihmisenä olisi lainkaan olemassa. Ihminen on se jollaiseksi hänet kuulen ja sellaisena häneen suhtaudun.

Se on ikävä erehdys ja vahinko.

Asiassa ei voi tapahtua muutosta ellei ihminen löydä äänetöntä huonettaan, niin sanoakseni.
Mitä sillä sitten tarkoitan?
Tarkoitan oman olemassaolonsa, eksistenssinsä paljauden kohtaamista, että minä olen minä omana itsenäni, josta käsin myös toinen on hän omana itsenään: kuten minulla on arvo itsessäni niin on myös hänellä arvo itsessään.
Hän on olemassa korvani ulkopuolella, ei ainoastaan sen kautta että kuulen ja millaiseksi hänet kuulen.

Kohdatessaan toisen ihminen ei niinkään kohtaa häntä vaan itsensä. Siksi on hyvä oppia tiedostamaan omat reaktionsa ja suhtautumaan niihin realistisesti.
Esimerkiksi, kun kohtaan henkilön joka herättää minussa ihastusta, ajattelen helposti: onpa ihastuttava henkilö - mutta minun tulisi myös tiedostaa, että ihastumisen tunne on minussa itsessäni tapahtuva kokemus, ja näin kysyn itseltäni: mikä hänessä ihastuttaa minua, miten ja miksi? Samoin, kohdatessani vastenmielisyyttä herättävän henkilön minun tulee oivaltaa ettei kysymys ole niinkään siitä millainen hän on, vaan millainen minä olen.
Koska olen tällainen, omine kokemuksineni, menneisyyteni ja minuuteni kanssa, sen vuoksi tietyt henkilöt herättävät juuri minussa tietynlaisia reaktioita kuten ihastusta tai vastenmielisyyttä.
Miksi tämä tietty henkilö tuntuu minusta vastenmieliseltä, mitkä ovat ne piirteet jotka tuntuvat ärsyttäviltä ja miksi? Näin opin kohtaamaan itseni toisia kohtaavana henkilönä, ja vasta sen kautta voin oppia kohtaamaan myös toiset ainutlaatuisina itsessään - sitomatta heitä omaan määrittelevään kokemiseeni kuin minä olisin maailmankaikkeuden napa ja keskus!
On näet niin että sama henkilö joka jonkun mielestä tuntuu ihastuttavalta tuntuu jonkun toisen mielestä vastenmieliseltä. Sekä ihastuttavuus että vastenmielisyys on näin ollen kokijassa, ei kohteessa.

Minä en tahdo antaa ihmiselle arvoa vain korvakäytäväni kautta. En suostu siihen että toisen kohtaaminen olisi minulle pelkästään omien korvieni todentamista pönkittääkseni omia rakennelmiani ja mielikuviani. Siksi tahdon äänettömän huoneen ja peilin.

Näkemykseni sitä paitsi on ettei oman eksistenssinsä kohtaaminen ja näiden asioiden tiedostaminen riitä. Voidakseen aidosti elää todellisuudessa jossa jokainen kohtaaminen ja yksilö on arvokas tarvitsemme Kristuksen - todellisuus on aina Jumalan todellisuutta sidoksissa Häneen. Muussa tapauksessa olisi pakko paeta hinduismiin ja buddhismiin: tyhjään ja äänettömään huoneeseen peiliä vailla.

( zero ) kahden ihmisen välinen rakkaus on
mahdoton yhtälö ihmisen mielestä
joka ei tarvitse toista ihmistä
vain ainoastaan omat toiveensa ja ajatukset
eli kahden ihmisen välinen ( tyhjän tilan )
rakkaus on arjen todellisuudessa
täysin mahdotonta