Minua alettiin kiusata jo 1. luokalla. Eikä sellaisia kavereita ollut yhtään, keneen olisi voinut luottaa. Olin hiljainen, ujo ja minulla oli vähän erikoinen persoona. Ala-asteella kiusaaminen oli vielä pelkkää päänaukomista, tönimistä ja repimistä, ja paheni kun aloin opetella 3. luokalla venäjää. Minua kiusattiin siitä asiasta 8. luokkaan asti. Ala-asteen ajan minulla oli sama opettaja kuusi vuotta ja se oli yksi pahimmista kiusaajistani. Kyseinen opettaja suosi pelkkiä tyttöjä, mutta löytyi muutama lellikkipoikakin. Opettaja oli minua kohtaa sellainen, että se syytti minua joka asiasta ja sitten istuin rehellisesti sanoen joka päivä jälki-istunnossa ilman mitään syytä, sitten opettaja pisti aina jonkun suosikkioppilaan tarkastamaan minun läksyni, tai vahtimaan jälki-istuntoani, ja "vahtikoira" sai vielä oikein jotain palkkioksi joka kerta (esim. sai tulla vasta kouluun klo 10 tai lähteä tunnin aikaisempaa). Oppilaiden kiusaaminen tapahtui aina välitunnilla. Opettaja vielä näki ja kuuli sen, että minua kiusataan, mutta ei puuttunut siihen. Kerran jopa väitti että minä olin kiusannut jotain muuta meidän luokkalaista, vaikka se oli ollut toisinpäin. Mutta meidän luokkalaiset oli suunnitellut että ”lavastaa” minut kiusaajaksi. Koko ala-asteaika oli yhtä helvettiä, mietin jopa itseni tappamista 5. luokalla monta kertaa ja silloin aloin viiltelee käsiäni.
Sitten kun ala-aste loppui, niin ajattelin että nyt se kiusaaminen loppuu, mutta tulin huomaamaan, että se jatkui vielä pahempana. Välillä sain nyrkistä päähän ja välillä mahaan.
8. luokalla aloin lintsaamaan koulusta, koska en enää halunnut mennä sinne. Aluksi jäin vain joltain tietyiltä tunneilta pois, mutta lopulta se meni siihen, että en mennyt kouluun ollenkaan. Aloin käymään terveydenhoitajan ja koulukuraattorin luona, huonon koulumenestyksen ja viiltelyn takia. En enää pystynyt puhumaan edes kuraattorille koulukiusaamisesta, koska mitä kauemmin aikaa kuluu, niin sitä vaikeammaksi asiat tulevat. Kun kävin 8. luokkaa toiseen kertaan, niin silloin yritin ensimmäisen kerran tappaa itseni lääkkeillä. Sekin jäi vain yritykseksi. Kuraattorilla käynnit jatkuivat ja samalla sain nuorisopsykiatrille ajan. En saanut sieltäkään apua. Minun sisälläni löi raivon lieskat siihen malliin, että räjähdän kohta. Jokin huutaa apua, mutta ulkokuori on niin vahva, että sen läpi ei näe enää mitään. En ollut muutenkaan enää oma itseni. Sulkeuduin kotiin yksin, enkä lähtenyt muualle kun kouluun… jos nyt sinnekään asti pääsin.
Joululoma tuli. Minusta ei edes tuntunut, että olisi joulu. Kaikki tuntui vain tyhjältä. Kun joululoma loppui, niin palasin kouluun normaaliin tapaan. Yhtenä päivänä minulle riitti päänaukominen ja jatkuva kiusaaminen. Katselin yöllä TV:tä ja hain kaapista fileerausveitsen. Menin viemään veitsen reppuuni ja ajattelin, että nyt loppuu kiusaaminen. Sen jälkeen menin nukkumaan.
Aamulla heräsin suurin piirtein kuuden aikaan. Söin, peseydyin, puin ja lähdin linja-autopysäkille, veitsi repussa. Minulle oltiin auottu päätä eilen ja ajattelin, että nyt se jää viimeiseksi teoksi.
Jäin linja-autosta pois normaalissa kohtaa ja pyörein vähänaikaa kaupungilla. Sitten menin kouluun. Kaikki oppilaat olivat jo luokissa, menin katsomaan aulan lukujärjestyksestä, missä luokassa on henkilö, joka soitti suutaan eilen. Löysin sen. Kävelin luokan ovelle, otin veitsen repusta ja piilotin sen hihaani. Koputin oveen. Kun tultiin avaamaan, ilmoitin, että kyseisen henkilön pitäisi mennä terveydenhoitajan puheille. Henkilö lähti, ja minä seurasin häntä jonkin aikaa, kunnes yhtäkkiä otin veitsen hihastani ja löin sen kiusaajan selkään.
Tämän tapahtuman jälkeen olen kierrellyt psykiatrisilla osastoilla, ollut mielentilatutkimuksessa ja n. 1,5 vuotta nuorisokodissa. Sain törkeästä pahoinpitelystä ehdollista vankeutta ja minun pitää maksaa korvauksia. Tapauksesta on n. 3,5 vuotta ja käyn vieläkin terapiassa ja syön masennuslääkkeitä noiden yhdeksän vuoden takia. En kehu mitenkään teollani, vaan haluan sanoa tällä tarinalla kiusatuille, että hakekaa apua ja puhukaa asioista. ÄLKÄÄ TEHKÖ SAMAA VIRHETTÄ MINKÄ MINÄ!
Ja tämä juttu ei ole keksitty, jos haluatte uskoa niin, se on teidän asianne.
Omat tarinanne ovat minulle tervetulleita
ja muutenkin kommenttia voi pistää sähköpostiin
[email protected]
Sitten kun ala-aste loppui, niin ajattelin että nyt se kiusaaminen loppuu, mutta tulin huomaamaan, että se jatkui vielä pahempana. Välillä sain nyrkistä päähän ja välillä mahaan.
8. luokalla aloin lintsaamaan koulusta, koska en enää halunnut mennä sinne. Aluksi jäin vain joltain tietyiltä tunneilta pois, mutta lopulta se meni siihen, että en mennyt kouluun ollenkaan. Aloin käymään terveydenhoitajan ja koulukuraattorin luona, huonon koulumenestyksen ja viiltelyn takia. En enää pystynyt puhumaan edes kuraattorille koulukiusaamisesta, koska mitä kauemmin aikaa kuluu, niin sitä vaikeammaksi asiat tulevat. Kun kävin 8. luokkaa toiseen kertaan, niin silloin yritin ensimmäisen kerran tappaa itseni lääkkeillä. Sekin jäi vain yritykseksi. Kuraattorilla käynnit jatkuivat ja samalla sain nuorisopsykiatrille ajan. En saanut sieltäkään apua. Minun sisälläni löi raivon lieskat siihen malliin, että räjähdän kohta. Jokin huutaa apua, mutta ulkokuori on niin vahva, että sen läpi ei näe enää mitään. En ollut muutenkaan enää oma itseni. Sulkeuduin kotiin yksin, enkä lähtenyt muualle kun kouluun… jos nyt sinnekään asti pääsin.
Joululoma tuli. Minusta ei edes tuntunut, että olisi joulu. Kaikki tuntui vain tyhjältä. Kun joululoma loppui, niin palasin kouluun normaaliin tapaan. Yhtenä päivänä minulle riitti päänaukominen ja jatkuva kiusaaminen. Katselin yöllä TV:tä ja hain kaapista fileerausveitsen. Menin viemään veitsen reppuuni ja ajattelin, että nyt loppuu kiusaaminen. Sen jälkeen menin nukkumaan.
Aamulla heräsin suurin piirtein kuuden aikaan. Söin, peseydyin, puin ja lähdin linja-autopysäkille, veitsi repussa. Minulle oltiin auottu päätä eilen ja ajattelin, että nyt se jää viimeiseksi teoksi.
Jäin linja-autosta pois normaalissa kohtaa ja pyörein vähänaikaa kaupungilla. Sitten menin kouluun. Kaikki oppilaat olivat jo luokissa, menin katsomaan aulan lukujärjestyksestä, missä luokassa on henkilö, joka soitti suutaan eilen. Löysin sen. Kävelin luokan ovelle, otin veitsen repusta ja piilotin sen hihaani. Koputin oveen. Kun tultiin avaamaan, ilmoitin, että kyseisen henkilön pitäisi mennä terveydenhoitajan puheille. Henkilö lähti, ja minä seurasin häntä jonkin aikaa, kunnes yhtäkkiä otin veitsen hihastani ja löin sen kiusaajan selkään.
Tämän tapahtuman jälkeen olen kierrellyt psykiatrisilla osastoilla, ollut mielentilatutkimuksessa ja n. 1,5 vuotta nuorisokodissa. Sain törkeästä pahoinpitelystä ehdollista vankeutta ja minun pitää maksaa korvauksia. Tapauksesta on n. 3,5 vuotta ja käyn vieläkin terapiassa ja syön masennuslääkkeitä noiden yhdeksän vuoden takia. En kehu mitenkään teollani, vaan haluan sanoa tällä tarinalla kiusatuille, että hakekaa apua ja puhukaa asioista. ÄLKÄÄ TEHKÖ SAMAA VIRHETTÄ MINKÄ MINÄ!
Ja tämä juttu ei ole keksitty, jos haluatte uskoa niin, se on teidän asianne.
Omat tarinanne ovat minulle tervetulleita
ja muutenkin kommenttia voi pistää sähköpostiin
[email protected]
Vastaukset 14
Vanhimmat
Oon itsekin kokenut tuollaista pitkäaikaista kiusaamista mutta kaikki on jo onneksi ohi. Kyllä se elämä vielä sullakin tosta paranemaan lähtee.. muuta ei nyt varmaan tarvi sanoa.
Ja en nyt ole satavarma onko se juuri tuo sinun tapauksesi mutta muistan tuollaisen, kun kiusattu oli vetäny veitsellä kiusaajaa selkään. Opettajaniko siitä puhui tai oliko sanomalehdessä.. (ehkä molemmat) Mutta täsmää ajaltaan ja muutenkin.
On todella ikävää luettavaa.. Itseäni on kiusattu myös 1. luokalta aina ysille asti, joskaan mulla ei ollut ihan noin vaikeaa, onneksi. Henkilö, joka aloitti kiusaamiseni 1. luokalla, on tällä hetkellä SM-tasoinen urheilija. Lajia en viitsi sanoa, jotta ei selviäisi, kenestä on kyse. Itselläni ei ole itsetunnon eikä itseluottamuksen muruakaan, kiitos kiusaajani joka aloitti kaiken noin yksitoista vuotta sitten. Välissä on ollut muutaman kerran paikkakunnanvaihto, äidin työn perässä ollaan menty, mutta aina vaan uudessa koulussa joku otti silmätikukseen. Johtuu varmaankin siitä itsetunnon ja -luottamuksen karisemisesta heti koulunkäynnin alkuvuosina.
Koulukiusaaminen on erittäin, erittäin, erittäin vakava aihe, johon tulisi kiinnittää huomiota entistä enemmän. Myös opettajakoulutuksessa asia tulisi ottaa esille todella tarkoin. Usein opettajat eivät juurikaan puutu kiusaamiseen, joka saattaa johtua siitä, että he eivät tiedä esimerkiksi sen kauaskantoisista seurauksista. En väitä, etteikö myös päättäjissä ja toimijoissa olisi koulukiusattuja, mutta usein vanhemmalla iällä negatiiviset lapsuuden kokemukset on unohdettu tai ne on haluttu unohtaa.
On ikävä kuulla tarinasi, mutta sinä teit sen minkä parhaaksi sillä hetkellä koit ja sitä ei enää pysty muuttamaan. Tehty mikä tehty. Koita yrittää parhaasi mukaan unohtaa se ja siirtyä elämässä eteenpäin. Jos haudot samaa aihetta jatkuvasti päässäsi, saattaa sillä olla erittäin vakavia vaikutuksia.
Sinun kannattaisi todellakin yrittää unohtaa koko asia, joka varmasti on kyllä vaikeaa, ja aloittaa tavallaan puhtaalta pöydältä. Tavallaan aloittaa elämä uudestaan. Myös perheesi, ystäviesi ja läheistesi kanssa kannattaisi yrittää asiasta puhua. Tee heille selväksi, että aiheesta keskusteleminen olisi todella tärkeää mielenterveytesi ja ylipääsemisprosessin vuoksi.
Jaksamista Sinulle ja yritä selvittää tiesi vaikeuksien läpi!! :)
jos sä oot sm-tason urheilija, niin pitäähän sun luottaa itteesi, ajattele nyt sä oot sm-tason URHEILIJA jota ei hirveen moni muu oo! arvosta itseesi ja sitä mitä olet! :)
ja sulle ap
yritä unohtaa, vaikka se onkin vaikeaa, vakiinnuta oma elämäsi älä välitä niistä pelleistä jotka sitä omaa pahaa oloaan purkaa toisiin niin idioottimaisin elein! ja tosta veitsi jutusta, sä näit sen silloin oikeeks ja mun on vaikee sanoa että oliko se oikein tai väärin koska en itse tuota ole kokenut, mutta koeta jaksaa eteenpäin rehdissä rehellisessä elämässä, puhu!
En tiedä oliko vika sitten lukemisessa vai ymmärtämisessä..
"Henkilö, joka aloitti kiusaamiseni 1. luokalla, on tällä hetkellä SM-tasoinen urheilija"
En ole lukiossa kertaakaan nähnyt lukiossani kiusaamista. Eli jos sinne asti jaksaa niin helpottaa.
toisilla helvetti jatkuu.
En halua musertaa joidenkin toiveita, siitä että lukiossa kiusaus loppuu, koska yleensä näin käy.
Eli jos peruskoulusta hengissä selviää, niin siitä eteenpäin on helpompaa.
Some people aren't just that lucky.
Missä olivat aikuiset jotka olisivat pitäneet puoliasi, kun olit lapsi. Surullista että lapsi jää noin yksin ja ilman tukea. Mutta haleja sinulle ja tee elämästäsi ihme. Mitään ei ole vielä hävitty, tiesitkö, vaikka olet kokenut kovia.
Feeniks lintu nousee tuhkasta!!
Hienoa kun tiedän mistä oli kyse.Äitini oli siinä koulussa töissä missä tuo tapahtui(muttei mikään opettaja tai muutenkaan ilkeä).Nyt ymmärrän miksi teit sen.
Onne ja hyvää jatkoa!
Kun olin suorittanut peruskoulun nuorisokodissa, niin hain ammattikouluun. Alku sujui ihan hyvin, mutta jossain vaiheessa huomasin että koulu ei oikein suju. Jäin sairaslomalle ennen kuin joululoma alkoi ja jatkoin joskus tammi-helmikuussa, kunnes taas huhtikuussa jäin sairaslomalle ja olin kesälomaan asti lomalla. Elokuussa ehdin käydä muutaman kerran koulussa, mutta sitten tuli sairaalareissu ja keskeytin koulun väliaikaisesti, mutta erosin sieltä loppujenlopuksi kokonaan. Syy kaikkiin sairaslomiin oli se, että koin koulussa itseni ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi.
En ole tähänkään mennessä suorittanut mitään ammattikoulua, enkä tiedä pystynkö edes.
Ainoat koulut, jossa olen viihtynyt, on nuorisokodin oma koulu ja sairaalakoulu.
tapahtuiko tuo porin koulussa?
Vastaa ole kiltti!
Tapahtui se.
Et ole todellakaan yksin, myös minua on kiusattu koko ikäni, vaikka nyt onneksi se taitaa olla ohi. Tosin sen tilalle on tullut uusi ongelma, nimittäin todella paskamainen poikaystävä jota kuitenkin rakastan mielettömästi enkä pysty tekemään mitään vaikka haluaisin.. Eli aina tulee uusia ongelmia vanhojen tilalle, joista vaan pitää yrittää selvitä uudestaan..
Kirjoitin kanssa jo valmiiksi pitkän tekstin kiusaamisestani ja piti lähettää tänne,mutta poistinkin sen viime hetkellä.
Mutta,kun näin tekstisi,tuumasin että voisin nyt kertoa sittenkin vähän siitä.
Minua alettiin kiusata kanssa jo ala-asteella melko varhaisessa vaiheessa.En tarkalleen muista milloinka,mutta olin ujo,herkkä ja kiltti.
Eli kiusaamiselle hyvin altis.
Minua tönittiin,lyötiin,alistettiin,haukuttiin,mutta en tehnyt mitään estääkseni,taisinpa,jopa hymyillä vain ja hävetä itseäni.
Kiusaus vain paheni,muistan että kerran kerroin kiusaamisesta opettajalle ja asiaa käsiteltiin kiusaajien kanssa.
Mutta,aikaa ei kauaa mennyt,kun kiusaaminen taas jatkui.Ehkä,jo silloin menetin uskoni opettajiin.
Olisi varmaan pitänyt valittaa enemmän,mutta sitä en koskaan tehnyt sitten.
Yläasteelle mentyä kiusaaminen jatkui.
Liikunta tunnit olivat nyt pahimpia.
Ilmeisesti pelkäsin kiusaajiani,enkä yrittänyt edes mitään,olin sitten maalivahtina,pelattiin pesäpalloa,yleisurheilua,joka helvetin lajista riippumatta en tehnyt mitään yrittääkseni kunnolla.
Tarkoitan kiusaajiani pelkäämällä,että en yrittänytkään olla heitä parempi missään,koska pelkäisin kiusaamista jos olisin kiusaajiani parempi jossain liikunnassa.
Ja liikunnan opettaja ei ollut huomaavinaankaan,ala-asteella oli parasta,kun opettaja aina jätti meidät keskenämme pelaamaan ja itse lähti kahville opettajanhuoneeseen ja tuli vasta kymmenen minuuttia ennen tuntien loppumista takaisin.Jokainen arvaa,että tuolloin oli kaikkein otollisin aika kiusata,kun aikuista ei ollut valvomassa.
Yläasteella tuli homotteleminen varsin muotiin.
Kiusaajat huutelivat että:"nyt se vitun homo kattoo tänne",kun venyteltiin liikunnassa."Vitun,homo,älä kyylää tänne!".
Ja opettaja vain,hymyili,en saata ymmärtää miksi hän,ei puuttunut,voiko hän todella olla niin tyhmä että pitää sitä viattomina lasten puheina?
Joka,tapauksessa pikku hiljaa satuttamalla mieli,tekemällä se pahaksi päivästä,päivään vuodesta vuoteen,se lopulta tuhottiin.
Yläasteen loppu puolella asiat alkoivat lopulta mennä todella huonosti.
Lopulta en enään suostunut menemään kouluun,en vaikka mitä tapahtuisi.Tuolloin paljastin koko kiusaamis-jutun kokonaisuudessaan.
Miten olin onnistunut saamaan sellaisen vihan ja rohkeuden,juontaa aivan toiseen ratkaisevaan,käännekohtaan koko jutussa,joka tapahtui hieman tätä ennen.
Kerran,ilmeisessti olin niin epätoivoinen,etten osannut jännittää,osallistuin kuntonyrkkeily kurssille.Seuran jäsenet olivat todella mukavia ja kannustavia ja innostuin lajiin heti todella fanaattisesti.
Tämä takuulla on merkittävä asia,mistä sain voimia jatkaa.
Kerran eräs suurikokoinen kiusaajani tuli taas vääntämään minua kaulasta ja silloin räjähti,aloin huitomaan,en välttämättä mitenkään teknisesti oikein opetettuja iskuja,vastustajaani raivon vallassa.
En mitenkään "antanut turpaan" kiusaajalle,vaan molemmat saimme tappelussa ruhjeita ja minä sain tikkejä päähäni ommeltavaksi.
Mutta,tämän tapauksen jälkeen,minuun ei enään fyysistä kiusaamista kohdistunut.
Sen sijaan olin edelleen henkisesti edelleen huono sanomaan sanallisesti samalla mitalla takaisin,ja henkinen kiusaaminen jatkui.
Kävin,kuitenkin treenaamassa näiden "sankareideni" kanssa nyrkkeilyä ja koin ensimmäisiä positiivisia
ryhmä kokemuksia.Tällä kertaa ensimmäistä kertaa,minua ei kiusattu,vaikka en aluksi uskaltanutkaan yrittää kunnolla.
Se mikä todella hämmästytti minua ja todella tuntui hyvältä,oli se kun seurakaverit kutsuivat
minua omalla nimellä.Koulussa kutsuttiin aina homoksi,kusipääksi,tyhmäksi jne...
Tulin yhä paremmaksi ja kiinnostuin myöhemmin,myös muista taistelulajeista,kuten myös idän filosofiasta.
Tietenkin toinen,jonka katson pelastajakseni oli,että minulla oli yksi hyvä ainut ystävä,jota kanssa kiusattiin.Tuimme toinen toisiamme,vaikka emme pystyneet vastustamaan kiusaamista.
Kun,en suostunut menemään kouluun,kävin myös nuoriso psykoklinikalla,minua suostuteltiin johonkin nuoriso-osastolle jäämään,johon en kuitenkaan suostunut pelkäsin sitä,myös vanhempani tukivat mielipidettäni.Aika oli myös heille varmaan hirveän raskasta.
Myös itsemurha ajatukset tulivat mieleeni,ja suunnittelin eritapoja lopettaa tämä ikuinen tuska.Kerran aioin kävellä järvenjäällä vain eteenpäin kohti sulannutta kohtaa ja hukkua sinne.
Onneksi,ennen sitä,en tiedä mikä voima pysäytti, pysähdyin ja istuin jäälle ja jäin yksin itkemään tunneiksi.
Tässä vaiheessa kävin mielenterveystoimistossa,ja siellä ehdoitettiin psykoterapiaa.
Suostuin käymään siellä ja mukavan terapeuttini ansiosta (kiitän häntä todella) aloin käymään kaksi kertaa viikossa hänen luonaan ja hän tuki minua ja opin terapian kuluessa ymmärtämään syitä,miksi minua on kiusattu ja asiat alkoivat selvitä.Kävin psykoterapiassa yli 3 vuotta.ja sain mielenterveys lääkkeitä.Käytän niitä yhä.
9:ttä luokkaa en käynyt,kuin tuskin 30%+kävin yksityisopetuksessa jonkin aikaa johon suostuin.
Sain silti päästötodistuksen,ilmeisesti koulu halusi minusta eroon nopeasti.
Yritin käydä myös lukiota,jossa ei enään kiusattu,mutta ahdistus nousi pintaan,joka päivä.
Aloin ottamaan liikaakin rauhoittavia,ja olin koulussa joka päivä lääketokkurassa.
Lopetin myös lukion sitten.
Olin muutaman vuoden kotona,kävin terapiassa ja aloin parantua.Nyt olen vuoden käynyt kauppaopistoa ja elämä alkaa olla melko mallillaan.Toinen vuosi alkaa nyt tänä torstaina.
En osaa sanoa mikä auttaa kiusaamiseen,itse katson pelastuksekseni hyvän ainoan ystäväni ja taistelutaidot.Mutta,sanon myös,että ÄLÄ ANNA KIUSATA ITSEÄSI.
Historiani ei välttämättä etene loogisessa järjestyksessä ja koko juttua on mahdoton kertoa kokonaan,mutta toivottavasti siitä saa vähän selkoa.
Muistot unohtuvat ja palaavat,mutta olen yrittänyt jättää menneet ja olla ajattelematta tulevaa.Pyrin elämään tässä hetkessä,ajautua elämänvirran mukaan vahvempana ja viisaampana.
Olen nyt 22-vuotias.
Toivotan "james deanille",elämään kaikkea hyvää!
Sain ihme kyllä luettua sun pitkän kirjotuksen, vaikka en muuten ookkaan kovin ahkera lukemaan. Ku olin lukenu sun viestin ajattelin etten kommentoi sulle mitenkään, koska en olis tiennyt mitä sanoa. Oon melkeenpä sanaton. Jos yhtään lohduttaa sanon kuitenkin että aivan valtavan hyvä kun kirjoitit ton jutun tänne. Uskon että siitä on monille apua, vaikka oot ite sen takia joutunu näkemään paljon kärsimystä. Kaikesta huolimatta vaikka sää oot noiden vuosien aikana varmasti tuntenu ittes tosi avuttomaksi ja heikoksi sulla on kuitenki vahva sydän ja sen takia sä nyt oot vieläkin siinä. Uskon ja toivon että sulla on vielä elämän halua
kaiken tuonkin jälkeen. Voit olla varma ettei tästä kertominen tänne palstalle ollu turha. Itteä mua ainakin kosketti tosi paljon.
Oon muuten itekin ollu psykiatrisella osastolla ja koulukiusattu, mutta kaikesta huolimatta sitä tahtoo ajatella aurinkoisesti tulevaisuutta kohti.
Siunausta sulle =)