Oman ajan tarve, fakta vai kyllästymisen seuraus?

Kaikennäköiset neuvot ovat tervetulleita (myös kokemuksista jne. saa kertoa, kaikesta varmasti apua jos joku vaan osaa sanoa jotain)

Siirry vaikka miehiin, niistä voi saada jotain selvääkin. Vielä parempi neuvo: unohda kaikki ihmiset, samalla unohtuu murheet.

Sama juttu tuli meille. Eli varmaan tosi yleistä.
Uusi ihminen on aina kiinnostava,mutta sitten,kun on tunnettu jo kauemmin (esim puoli vuotta),niin se ei olekaan enää niin uutta ja kiinnostavaa. Tämän jälkeen alkaa kai vakiintumisen aika ja suhteesta kehittyy vakavampi.
Kun ollaan opittu tuntemaan jo hyvin,tulee tarve omalle ajalle. Enää ei haluakaan olla yhdessä koko aikaa. Kun ollaan paljon yhdessä,tulee helposti riitaa. Se on sama sekä kaveri- että seurustelusuhteissa.
Ehdottaisin,että et tunge itseäsi aivan joka väliin. Siitä tulee usein vain ärtyneeksi. Mutta tietysti joskus on tapaamisia hyvä ehdotella. Se saa toisen osapuolen tuntemaan itsensä tärkeäksi. Ja kun muutakin tekemistä tulee ettekä ole aivan koko mahdollista aikaa yhdessä,suhteenne voi luultavasti paljon paremmin.
Tässä oli omia kokemuksiani,toivottavasti oli edes jonkinlaista apua.

eiks se oo aika normaali systeemi, suhteessa, et ensin alkuhuumassa vaan nähdään kaikki ihanat ja mahtavat puolet, jonka jälkeen huomataan niitä ei niin ihania ominaisuuksia =riitelykausi, jonka jälkeen vähän etäännytään että nähdään kokonaiskuva toisesta. sitte tavallaan lähennytään takas vankalla jak estävällä pohjalla. muistelisin että niin se joskus jotenki mullekki selitti :) ja uskon siihen ainaki ite :) (en tosin oo viel ite sitä kokenu, mut kuitenki...) :)