Ja tässä taas jotain, mitä synty.
-Angie-
"Tässä olkaa hyvät." Kätilö laski hiestä märille käsivarsilleni tyttölapsen. Se ei parkunut eikä itkenyt. Se vain ääntelehti tyytyväisenä pieniä ääniä. Se oli niin pieni, ettei sitä käsittänyt edes ihmisen aluksi. Vaaleanpunainen kurttuiho tuntui nihkeältä omaa ihoani vasten: tunnustelin vauvan sormenpäitä. Tämä lapsi oli lähtöisin minusta. Hämmästelin tapahtumaa ja olin pudottaa vauvan. Kuinka ihmeessä minussa oli syntynyt jotain niin kaunista ja hämärää. Tällä hetkellä tunsin olemassa oloni ja mietin kuinka kukaan filosofi voisi enää väittää, että elämä olisi harhaa. Niin todellinen hetki tuo hetki oli minulle. Tunsin vielä suurta kipua vartalossani. Se sädehti ympäri kehoani jokaiseen kolkkaan saakka aina sormenpäihin asti. Tuon kolmen tunnin aikana olin syntynyt uudestaan ja kuollut kipuun niin monta kertaa - olin saanut kipulääkitystä, jotka olivat nostaneet minut aina vain ylemmäs pilviin. Tavallaan olin nauttinut kivusta, niin hullulta kuin se kuulostaakin: sillä hetkellä olin tuntenut, että saavutin jotain, kun tunsin repeäväni ja pakahtuvani. Mutta en koskaan kuitenkaan päässyt sinne loppuun asti - helpotus oli kuitenkin tullut aika nopeasti lapsen synnyttyä ja se ihanuuden tunne, kun tiesin, että minulla oli jotain omaa ja jotain pysyvää, jota kukaan ei voisi minulta ottaa pois, koska olin itse sen luonut ja tuonut tähän maailmaan.
Kätilö nostaa lapsen pois minulta, kun hän huomaa, etten oikeastaan osaa pidellä vauvaa käsissäni. Minustako tulisi nyt kertaheitolla äiti? Epävarmuus kalvoi mieltäni. Olin lukenut lehdistä, kuinka äidit olivat tappaneet stressissä lapsiaan, kun olivat käsittäneet, etteivät osaisikaan hoitaa lapsiaan ja kuinka vaikeaa se loppujen lopuksi onkaan. Ne olivat olleet kauhistuttavia uutisia, mutta olin ymmärtänyt äitien tuskan kaikesta kauheudesta huolimatta. Paineet ja odotukset kohdistuvaisivat nyt minuun ja elämän koulu opettaisi minulle äidin tehtävät ja minun pitäisi valmistua kiitettävin arvosanoin heti ensimmäisellä kerralla. Ajatus tuosta sai minut pelkämään entistä enemmän ja ruumiini alkoi vavahdella sairaalan sängyllä, en tiedä johtuiko tuo sitten kipulääkityksistä vai muuten vaan väsymyksestä.
Kätilö kehui suoritustani ja patisti minua nukkumaan. Mielessäni mietin, mitä kehumista synnyttämisessä oikeastaan oli. Kaikki tekivät sitä ja minun vauvani synnytys oli ollut kuitenkin aika vaikea. Ei vaikea toimeenpiteellisesti, vaan vaikea minulle henkisesti. Kolmen tunnin odotus siitä, että koska saisin työntää lapsen ulos itsestäni oli ollut tuskaa. Vauvaa kun ei saa ponnistaa ulos, vaikka haluaisi, ettei siitä tulisi epämuodostunutta. Enhän minä ollut ponnistanut, vasta kun kätilö oli käskenyt. Se on tietynlaista nöyrtymistä lapsen edessä jo vauvavaiheessa. Pystyin kuvittelemaan tyttöni murrosikäisenä penskana. Sillon tulisin nöyrtymään hänen häikäilemättömille sanoillensa ja epämieluisalle käytökselle. Lapsi satuttaisi silloinkin.
Vedän peiton korviini ja kuulen viereltäni äänen. Käännähdän ja näen tyttöni isän. Hänen kulmikas leukansa ja tummat hiukset tervehtivät minua. Hassua on, että isänä oleminen kuulostaa niin aikuismaiselta termiltä. Tuntui kuin eilen olisimme juhlineet kaljan ja siiderin kanssa opiskelijaristeilyllä villiä elämäämme. Itseasiassa se olikin viime vuonna. Miten Tupista oli tullut isä? Isän määritelmä on kuitenkin vastuuntuntoinen, esimerkillinen ja lämmin henkilö. Minusta Tupi oli kaikkea muuta kuin vastuuntuntoinen ja esimerkillinen. Tekisikö tämä hänestä sitten huonon isän?
Tupi hymyilee minulle: "Sinä olet kaunis!", hän sanoo ensimmäisenä. Hyvä poika valehtelemaan. Minäkö kaunis tällaisella hetkellä, kun hiukset ovat litimärät ja haju mitä kamalin. Ihan kuin jenkkileffasta.
Tupi oli sitten satukirjojen mukaan minulle "se oikea", josta kaikki pikkuprinsessat jo pienenä haaveilivat. Ei kellään ollut hajua oikeasta suhteesta, mitä se tulisi olemaan. En uskonut tuohon oikea-löpinään. Ja jos jokin olisi mielestäni ollut se oikea, niin se olisi ollut minun ensirakkauteni 16-vuotiaana. Se suhde oli ollut huumaa, ettei millään muulla ollut väliä. Se ei ollut tällaista arkista rakkautta, jota varmaan isovanhempamme kutsuivat oikeaksi rakkauden tunteeksi. Mutta entä jos isovanhempani olivatkin olleet väärässä? Entä jos TOSI rakkaus olikin sitä juuri sitä huumaa, josta äiti ja isä sanoivat, että "Et sinä ole rakastunut. Olet liian nuori."
No sitä oli turha pohtia Tupin rakastavien silmien alla. Hän oli tuonut kukkia, vaikka olin allerginen kukille. En jaksanut muistuttaa asiasta ja Tupi laski kimpun viereiselle yöpöydälle. "Kiitos.", sanoin.
"Kiitos itsellesi kauniista tytöstä.", Tupi romantisoi kuin amerikkalaista saippuaooperaa matkien. Silmäni alkoivat painua kiinni ja Tupi laski suudelman otsalleni. "Hyvää yötä uudelle äidille.", hän sanoi ja minä vilkaisin kulmieni alta vielä kelloon, joka näytti neljää. "On aikakin päästä uneen..", mutisin ja silmissäni näkyi tähtiä. Koko ruumiini tuntui lentävän kaikesta rasituksesta ja pian vaivuin helpotuksekseni uneen. Tämä olisi kuitenkin vasta välietappi elämässäni.
-Angie-
"Tässä olkaa hyvät." Kätilö laski hiestä märille käsivarsilleni tyttölapsen. Se ei parkunut eikä itkenyt. Se vain ääntelehti tyytyväisenä pieniä ääniä. Se oli niin pieni, ettei sitä käsittänyt edes ihmisen aluksi. Vaaleanpunainen kurttuiho tuntui nihkeältä omaa ihoani vasten: tunnustelin vauvan sormenpäitä. Tämä lapsi oli lähtöisin minusta. Hämmästelin tapahtumaa ja olin pudottaa vauvan. Kuinka ihmeessä minussa oli syntynyt jotain niin kaunista ja hämärää. Tällä hetkellä tunsin olemassa oloni ja mietin kuinka kukaan filosofi voisi enää väittää, että elämä olisi harhaa. Niin todellinen hetki tuo hetki oli minulle. Tunsin vielä suurta kipua vartalossani. Se sädehti ympäri kehoani jokaiseen kolkkaan saakka aina sormenpäihin asti. Tuon kolmen tunnin aikana olin syntynyt uudestaan ja kuollut kipuun niin monta kertaa - olin saanut kipulääkitystä, jotka olivat nostaneet minut aina vain ylemmäs pilviin. Tavallaan olin nauttinut kivusta, niin hullulta kuin se kuulostaakin: sillä hetkellä olin tuntenut, että saavutin jotain, kun tunsin repeäväni ja pakahtuvani. Mutta en koskaan kuitenkaan päässyt sinne loppuun asti - helpotus oli kuitenkin tullut aika nopeasti lapsen synnyttyä ja se ihanuuden tunne, kun tiesin, että minulla oli jotain omaa ja jotain pysyvää, jota kukaan ei voisi minulta ottaa pois, koska olin itse sen luonut ja tuonut tähän maailmaan.
Kätilö nostaa lapsen pois minulta, kun hän huomaa, etten oikeastaan osaa pidellä vauvaa käsissäni. Minustako tulisi nyt kertaheitolla äiti? Epävarmuus kalvoi mieltäni. Olin lukenut lehdistä, kuinka äidit olivat tappaneet stressissä lapsiaan, kun olivat käsittäneet, etteivät osaisikaan hoitaa lapsiaan ja kuinka vaikeaa se loppujen lopuksi onkaan. Ne olivat olleet kauhistuttavia uutisia, mutta olin ymmärtänyt äitien tuskan kaikesta kauheudesta huolimatta. Paineet ja odotukset kohdistuvaisivat nyt minuun ja elämän koulu opettaisi minulle äidin tehtävät ja minun pitäisi valmistua kiitettävin arvosanoin heti ensimmäisellä kerralla. Ajatus tuosta sai minut pelkämään entistä enemmän ja ruumiini alkoi vavahdella sairaalan sängyllä, en tiedä johtuiko tuo sitten kipulääkityksistä vai muuten vaan väsymyksestä.
Kätilö kehui suoritustani ja patisti minua nukkumaan. Mielessäni mietin, mitä kehumista synnyttämisessä oikeastaan oli. Kaikki tekivät sitä ja minun vauvani synnytys oli ollut kuitenkin aika vaikea. Ei vaikea toimeenpiteellisesti, vaan vaikea minulle henkisesti. Kolmen tunnin odotus siitä, että koska saisin työntää lapsen ulos itsestäni oli ollut tuskaa. Vauvaa kun ei saa ponnistaa ulos, vaikka haluaisi, ettei siitä tulisi epämuodostunutta. Enhän minä ollut ponnistanut, vasta kun kätilö oli käskenyt. Se on tietynlaista nöyrtymistä lapsen edessä jo vauvavaiheessa. Pystyin kuvittelemaan tyttöni murrosikäisenä penskana. Sillon tulisin nöyrtymään hänen häikäilemättömille sanoillensa ja epämieluisalle käytökselle. Lapsi satuttaisi silloinkin.
Vedän peiton korviini ja kuulen viereltäni äänen. Käännähdän ja näen tyttöni isän. Hänen kulmikas leukansa ja tummat hiukset tervehtivät minua. Hassua on, että isänä oleminen kuulostaa niin aikuismaiselta termiltä. Tuntui kuin eilen olisimme juhlineet kaljan ja siiderin kanssa opiskelijaristeilyllä villiä elämäämme. Itseasiassa se olikin viime vuonna. Miten Tupista oli tullut isä? Isän määritelmä on kuitenkin vastuuntuntoinen, esimerkillinen ja lämmin henkilö. Minusta Tupi oli kaikkea muuta kuin vastuuntuntoinen ja esimerkillinen. Tekisikö tämä hänestä sitten huonon isän?
Tupi hymyilee minulle: "Sinä olet kaunis!", hän sanoo ensimmäisenä. Hyvä poika valehtelemaan. Minäkö kaunis tällaisella hetkellä, kun hiukset ovat litimärät ja haju mitä kamalin. Ihan kuin jenkkileffasta.
Tupi oli sitten satukirjojen mukaan minulle "se oikea", josta kaikki pikkuprinsessat jo pienenä haaveilivat. Ei kellään ollut hajua oikeasta suhteesta, mitä se tulisi olemaan. En uskonut tuohon oikea-löpinään. Ja jos jokin olisi mielestäni ollut se oikea, niin se olisi ollut minun ensirakkauteni 16-vuotiaana. Se suhde oli ollut huumaa, ettei millään muulla ollut väliä. Se ei ollut tällaista arkista rakkautta, jota varmaan isovanhempamme kutsuivat oikeaksi rakkauden tunteeksi. Mutta entä jos isovanhempani olivatkin olleet väärässä? Entä jos TOSI rakkaus olikin sitä juuri sitä huumaa, josta äiti ja isä sanoivat, että "Et sinä ole rakastunut. Olet liian nuori."
No sitä oli turha pohtia Tupin rakastavien silmien alla. Hän oli tuonut kukkia, vaikka olin allerginen kukille. En jaksanut muistuttaa asiasta ja Tupi laski kimpun viereiselle yöpöydälle. "Kiitos.", sanoin.
"Kiitos itsellesi kauniista tytöstä.", Tupi romantisoi kuin amerikkalaista saippuaooperaa matkien. Silmäni alkoivat painua kiinni ja Tupi laski suudelman otsalleni. "Hyvää yötä uudelle äidille.", hän sanoi ja minä vilkaisin kulmieni alta vielä kelloon, joka näytti neljää. "On aikakin päästä uneen..", mutisin ja silmissäni näkyi tähtiä. Koko ruumiini tuntui lentävän kaikesta rasituksesta ja pian vaivuin helpotuksekseni uneen. Tämä olisi kuitenkin vasta välietappi elämässäni.
Vastaukset 3
Vanhimmat
....jotain uutta ja poikkeavaa. Nice work.
Jotenkin aikamuodot pistivät silmään. Välillä minä-hahmo puhui preesensissä ja välillä imperfektissä. Yleinen virhe, ainakin minun käsittääkseni...?
Siltikin, hyvää tekstiä. Huomaa kyllä, että olet kirjoitellut hieman kauemmin. Hyvin kiteytetty novelli; ei liikaa taustoja, hetken kuvaus. Mutta eipä siinä mitään; sitä olet tehnyt aina ennenkin, lukemistani jutuistasi päätellen.
Plussaa ehdottomasti tuo nimi: Tupi. Maailmassa on jo liian monta Teemua ja Nikoa ah niin ihanine silmineen... Erilaiset nimet kunniaan!
Huom. tässäkin VOI ampua yli, telling you by experience... :)
Juu-u. Aikamuodot pistivät silmään nyt, kun luin tarinan. Sekä "tulisin nöyrtymään" - yäk!
heh, kieliopillisesti niiiiiiiiin paljon korjattavaa...
erilaiset nimet kunniaan. Inhoan kyllä sitä, kun ihmiset aattelee, että annetaanpas lapselle nyt oikeen hieno ja erikoinen nimi: yhtäkkiä tarhoissa on monta eksoottista Jasminia tai Jennaa.
Tupi lensi vaan mieleen - kutsumanimi Tuomaksesta varmaan:) entiedä.
Ja juu.. mun tapana on kertoa hetken kuvaus - harvoin mun jutuissa vierähtää viikkoja ja vuosia - ei tältä palstalta ole jäänyt mieleeni yhtään sellasta kertomusta, jossa olisi mennyt oikein paljon aikaa. Paitsi jotkut kehyskertomukset..
:)kiitos kommenteista:)
-Angie-
Mielellänihän minä omia mielipiteitäni kerron, jos joku vaan jaksaa kuunnella... :)
Itse ainakin olen rakentavan kritiikin kannalla, eihän sitä muuten kehity, ellei joku osoita tekemiä virheitä.
Ja siitä novelli=hetken kuvaus-jutusta vielä, että aika moni tekee sen virheen, että kertoo ihmisen koko elämäntarinan novellissa. Novellin pitäisi itsessään olla oma tarinansa ja novelleista koostuu elämä.
Anteeksi, että olen pilkunviilaaja tässä asiassa.