No niin, tässä jonkinlainen novellinalku, ensimmäinen minkä koskaan olen kirjoittanut. Siispä tällaisena aloittelevana kirjoittajana kovasti toivoisin kritiikkiä ja kommentteja.
Aihe ehkä on kliseinen (toivottavasti ei liian teiniangstinen), mutta kovin tuttu minulle. Siksi siitä kirjoitan.
(Selvennykseksi vielä, että nuo /// -- /// -merkein rajatut tekstinpätkät ovat muistelua, katkelmia jo tapahtuneesta.)
*********
Kotoa lähdettäessä tuuli kylmästi, nyt on alkanut vielä sataa räntää. Talvi ei haluaisi antaa keväälle periksi.
- Niin sopiiko, että jäät nyt heti?
En osaa ajatella muuta kuin lääkärin sotkuista pöytää.
- Joo.
Mitä se tarkoittaa? Minut otetaan osastolle. Minä jään siis sairaalaan. Pyydetään odottamaan.
Kyllä minä tiedän. Asiasta on keskusteltu, sovittu ja päätetty jo eilen, vaikka halusin odottaa aamuun. Tämä on vain jonkinlainen muodollisuus, tavata osaston ylilääkäri. Tuntuu epätodelliselta.
Tapahtuuko tämä oikeasti?
Ystävällisen ja tehokkaan oloinen hoitaja tulee luokseni ja hymyilee.
- Sinä olet siis tulossa osastolle?
Seuraa osaston esittelyä ja minut viedään huoneeseeni. Huoneessa on ennestään kaksi naista, olen ylipaikalla. Kohta on lounas.
Hoitaja lähtee ja minä jään orpona istumaan sänkyni laidalle. En tiedä mitä ajatella. Kömmin vaatteet päällä peiton alle. Pää piiloon. Itkettää.
Naiset lähtevät päiväsaliin lounaalle. Minun ei ole nälkä, ei ole ollut aikoihin.
Hoitaja istuu sänkyni vieressä ja ojentaa nenäliinaa.
- Tuntuuko sinusta pahalta jäädä tänne?
Kaikki minusta tuntuu pahalta juuri nyt. Jotenkin hoitaja onnistuu houkettelemaan minut syömään.
Näykin itkuisena ruokaani. En jaksa kiinnostua ympäristöstäni. Ei ole mitään mitä sanoa tai miksi sanoa. Voimia mihinkään.
///Välähdyksiä viime kesästä: Iso festivaali kaupungissa, täynnä ihmisiä ja elämää. Pienessä baarissa hikinen tungos, hämärä ilta. Poika soittaa kitaraa ja laulaa kauniita lauluja rakkaudesta niin, että itkettää.
Kävelemässä kotiin aamuviideltä, hiljaisuudessa, sillalla. Upea auringonnousu jota ei edes huomaa, istuu maassa ja kaivaa lasinpalasta jalkapohjastaan. Kuka käski kävellä paljain jaloin. Miten paljon verta niin pienestä haavasta voikaan tulla. Irlantilaisseurue pysähtyy auttamaan. Astuin vain lasinpalaan, ei, ei tässä mitään hätää, minulla vain paha mieli, siksi itken.///
Kaikki menee sekaisin, pienenpieniä hajanaisia muistin sirpaleita tulvii mieleen. Mikä on nykyhetki? Mikä on muisto?
Minua ei ole. Minua ei ole. Minua ei ole.
Vetäydyn omiin oloihini, käperryn sänkyyni. Olen loputtoman väsynyt ja haluaisin vain nukkua, olla olematonna. Että näin musertavaa tyhjyyttä ja toivottomuutta voikin olla! Tunne omasta arvottomuudesta. Tulevaisuuteen ei pysty uskomaan, tulevaisuutta ei ole, saati sitten elämänhalua. Mitään ei ole, ei edes olemassaolon tunnetta, uskoa tai toivoa mihinkään. Pelkkää raskasta, mustaa pimeyttä.
Elän tyhjyydessä. Ei, vaan tyhjiössä. Tyhjiössä, missä ei ole valoa eikä ilmaa, ei mitään. Nyt tiedän, mitä Sylvia Plath tarkoitti elämällään lasikellon alla.
///Minuuden sirpaleet repivät sisintäni, ulkopuolta vahingoitan itse. Isken itseäni mustelmille, kerta toisensa jälkeen. Puren. Raavin. Viillän vartaloani.
Toimenpidehuoneen kirkkaat valot. Kasvot kyynelistä märkänä tuijotan kattoon, turhautuneen oloisen lääkärin jälleen kerran ommellessa haavojani. Samoja sanoja, huolestuneita ilmeitä. Kuinka mones kerta tämä jo on? Ymmärrätkö, ettet voi jatkaa näin. Ymmärrätkö, kuinka paljon vahinkoa saat aikaan. Hermovaurioita. Mahdollisia jännevaurioita. Syviä viiltohaavoja lihakseen asti. Seuraavalla kerralla saatat vahingossa halvaannuttaa koko käsivartesi. Vahingossa. Mutta kun millään ei ole merkitystä. Häpeä ja syyllisyys tukehduttaa minua.///
Ovi aukeaa, tuttu hahmo astuu huoneeseen.
- Lintunen, pieni...
Rakas M tulee sänkyni luo, sulkee minut pehmeään ja turvalliseen syliinsä. Itken toisaalta helpotusta, toisaalta surua. Huolella pystyttämäni kulissi on kaatunut, sana levinnyt. Tähän asti ongelmistani tiesi vain äiti, sisareni ja pari lähintä ystävää. Hekin vain sen kaunistellun version; on välillä vähän raskasta, joo, mut ei tässä mitään, olen jo pidemmän aikaa käynyt psykologin luona juttelemassa, älkää huolehtiko, ei mulla ole hätää. Ja tässä sitä nyt ollaan.
- Miksi et kertonut mitään?
En pysty vastaamaan itkultani, M silittää hiuksiani. Minä niin halusin välttää aiheuttamasta surua ja huolta läheisissäni, kantaa kaiken yksin. Ja olla täydellinen. Lue, lue, lue. Ymmärrä. Opiskele. Opi kaikki, ole täydellinen. Jos olen täydellinen, minua ehkä voi rakastaa, minua ei ehkä hylätä. Ehkä. Ei koskaan sitten, kun, koska, vaan aina ehkä.
Ja sitten suljin itseni kaikelta ja kaikilta. Ajautuessani kohti vääjäämätöntä luhistumista.
*
On kesä. Kevät on tullut ja mennyt. Edelleen täällä, mieleni vankina. Lähtöruudussa. Vai onko se sittenkin päätepiste?
Osasto M0. Nollaosasto. Molliosasto.
Aika täällä menettää merkityksensä. On yhdentekevää, onko ollut täällä päiviä, viikkoja vai kuukausia. Päivät kuluvat samalla rutiinilla: aamupala 7:45, lounas 11:30, päiväkahvi 13:30, päivällinen 16:45, iltapala 19:45. Suurin osa ajasta menee minulla nukkuessa tai ajatuksiini vaipuneena. Ulkopuolisena elämästä.
Ikkunani edessä kasvaa suuria syreenipensaita, violetteja ja valkeita. Istun usein ulkona penkillä niiden vieressä, vedän keuhkoihini kesäistä ilmaa, hengitän syvään syreenien huumaavaa tuoksua. Muistelen, yritän tavoitella tunteitani. Minä rakastan syreenejä. Tai ainakin rakastin joskus. Siinä toisessa elämässä, toisessa maailmassa. Maailmassa, jonka näin väreissä, joka oli minulle avoin, jossa tunsin iloa, hengitin vapaasti ja kevyesti. Takerrun epätoivoisesti muistoon lapsuuden onnellisesta kesistä ja kotipihan syreenipensaista, yritän tuntea edes jonkinlaisen onnen muiston. Kyyneleet nousevat silmiini, vapisen, vedän henkeä yhä kiivaammin ja kiivaammin. Taas kerran turhaan. En saa otetta. Maailmani on edelleen pilkkopimeä, olen vajonnut jonnekin liian syvälle, kaiken ulottumattomiin.
Hoitohenkilökunta, ystävät ja sukulaiset luovat huolestuneita katseita ilmeettömiin, vahamaisiin kasvoihini, jotka toisinaan särkyvät vain itkuun.
Masennus, vaikea-asteinen. Ja tämä on kuulemma lajiaan siitä pahimmasta päästä. Endogeeninen depressio. Sisäsyntyinen depressio. Somaattinen oireyhtymä. Melankolinen depressio.
Monta nimeä, sama merkitys: Mitään yksittäistä, tiettyä syytä ei ole. Tämä kumpuaa jostain hyvin syvältä tiedostamattomasta, mielen sopukoista, varhaisista muistijäljistä, sisäisistä mielikuvista.
Lääkkeitä, lääkkeitä, lääkkeitä. Vaaleanpunaisia pillereitä, valkoisia, keltaisia ja sinisiä. Punaisia kapseleita. En muista mitä kaikkia on jo kokeiltu, useimmista ei ole ollut mitään hyötyä.
Aihe ehkä on kliseinen (toivottavasti ei liian teiniangstinen), mutta kovin tuttu minulle. Siksi siitä kirjoitan.
(Selvennykseksi vielä, että nuo /// -- /// -merkein rajatut tekstinpätkät ovat muistelua, katkelmia jo tapahtuneesta.)
*********
Kotoa lähdettäessä tuuli kylmästi, nyt on alkanut vielä sataa räntää. Talvi ei haluaisi antaa keväälle periksi.
- Niin sopiiko, että jäät nyt heti?
En osaa ajatella muuta kuin lääkärin sotkuista pöytää.
- Joo.
Mitä se tarkoittaa? Minut otetaan osastolle. Minä jään siis sairaalaan. Pyydetään odottamaan.
Kyllä minä tiedän. Asiasta on keskusteltu, sovittu ja päätetty jo eilen, vaikka halusin odottaa aamuun. Tämä on vain jonkinlainen muodollisuus, tavata osaston ylilääkäri. Tuntuu epätodelliselta.
Tapahtuuko tämä oikeasti?
Ystävällisen ja tehokkaan oloinen hoitaja tulee luokseni ja hymyilee.
- Sinä olet siis tulossa osastolle?
Seuraa osaston esittelyä ja minut viedään huoneeseeni. Huoneessa on ennestään kaksi naista, olen ylipaikalla. Kohta on lounas.
Hoitaja lähtee ja minä jään orpona istumaan sänkyni laidalle. En tiedä mitä ajatella. Kömmin vaatteet päällä peiton alle. Pää piiloon. Itkettää.
Naiset lähtevät päiväsaliin lounaalle. Minun ei ole nälkä, ei ole ollut aikoihin.
Hoitaja istuu sänkyni vieressä ja ojentaa nenäliinaa.
- Tuntuuko sinusta pahalta jäädä tänne?
Kaikki minusta tuntuu pahalta juuri nyt. Jotenkin hoitaja onnistuu houkettelemaan minut syömään.
Näykin itkuisena ruokaani. En jaksa kiinnostua ympäristöstäni. Ei ole mitään mitä sanoa tai miksi sanoa. Voimia mihinkään.
///Välähdyksiä viime kesästä: Iso festivaali kaupungissa, täynnä ihmisiä ja elämää. Pienessä baarissa hikinen tungos, hämärä ilta. Poika soittaa kitaraa ja laulaa kauniita lauluja rakkaudesta niin, että itkettää.
Kävelemässä kotiin aamuviideltä, hiljaisuudessa, sillalla. Upea auringonnousu jota ei edes huomaa, istuu maassa ja kaivaa lasinpalasta jalkapohjastaan. Kuka käski kävellä paljain jaloin. Miten paljon verta niin pienestä haavasta voikaan tulla. Irlantilaisseurue pysähtyy auttamaan. Astuin vain lasinpalaan, ei, ei tässä mitään hätää, minulla vain paha mieli, siksi itken.///
Kaikki menee sekaisin, pienenpieniä hajanaisia muistin sirpaleita tulvii mieleen. Mikä on nykyhetki? Mikä on muisto?
Minua ei ole. Minua ei ole. Minua ei ole.
Vetäydyn omiin oloihini, käperryn sänkyyni. Olen loputtoman väsynyt ja haluaisin vain nukkua, olla olematonna. Että näin musertavaa tyhjyyttä ja toivottomuutta voikin olla! Tunne omasta arvottomuudesta. Tulevaisuuteen ei pysty uskomaan, tulevaisuutta ei ole, saati sitten elämänhalua. Mitään ei ole, ei edes olemassaolon tunnetta, uskoa tai toivoa mihinkään. Pelkkää raskasta, mustaa pimeyttä.
Elän tyhjyydessä. Ei, vaan tyhjiössä. Tyhjiössä, missä ei ole valoa eikä ilmaa, ei mitään. Nyt tiedän, mitä Sylvia Plath tarkoitti elämällään lasikellon alla.
///Minuuden sirpaleet repivät sisintäni, ulkopuolta vahingoitan itse. Isken itseäni mustelmille, kerta toisensa jälkeen. Puren. Raavin. Viillän vartaloani.
Toimenpidehuoneen kirkkaat valot. Kasvot kyynelistä märkänä tuijotan kattoon, turhautuneen oloisen lääkärin jälleen kerran ommellessa haavojani. Samoja sanoja, huolestuneita ilmeitä. Kuinka mones kerta tämä jo on? Ymmärrätkö, ettet voi jatkaa näin. Ymmärrätkö, kuinka paljon vahinkoa saat aikaan. Hermovaurioita. Mahdollisia jännevaurioita. Syviä viiltohaavoja lihakseen asti. Seuraavalla kerralla saatat vahingossa halvaannuttaa koko käsivartesi. Vahingossa. Mutta kun millään ei ole merkitystä. Häpeä ja syyllisyys tukehduttaa minua.///
Ovi aukeaa, tuttu hahmo astuu huoneeseen.
- Lintunen, pieni...
Rakas M tulee sänkyni luo, sulkee minut pehmeään ja turvalliseen syliinsä. Itken toisaalta helpotusta, toisaalta surua. Huolella pystyttämäni kulissi on kaatunut, sana levinnyt. Tähän asti ongelmistani tiesi vain äiti, sisareni ja pari lähintä ystävää. Hekin vain sen kaunistellun version; on välillä vähän raskasta, joo, mut ei tässä mitään, olen jo pidemmän aikaa käynyt psykologin luona juttelemassa, älkää huolehtiko, ei mulla ole hätää. Ja tässä sitä nyt ollaan.
- Miksi et kertonut mitään?
En pysty vastaamaan itkultani, M silittää hiuksiani. Minä niin halusin välttää aiheuttamasta surua ja huolta läheisissäni, kantaa kaiken yksin. Ja olla täydellinen. Lue, lue, lue. Ymmärrä. Opiskele. Opi kaikki, ole täydellinen. Jos olen täydellinen, minua ehkä voi rakastaa, minua ei ehkä hylätä. Ehkä. Ei koskaan sitten, kun, koska, vaan aina ehkä.
Ja sitten suljin itseni kaikelta ja kaikilta. Ajautuessani kohti vääjäämätöntä luhistumista.
*
On kesä. Kevät on tullut ja mennyt. Edelleen täällä, mieleni vankina. Lähtöruudussa. Vai onko se sittenkin päätepiste?
Osasto M0. Nollaosasto. Molliosasto.
Aika täällä menettää merkityksensä. On yhdentekevää, onko ollut täällä päiviä, viikkoja vai kuukausia. Päivät kuluvat samalla rutiinilla: aamupala 7:45, lounas 11:30, päiväkahvi 13:30, päivällinen 16:45, iltapala 19:45. Suurin osa ajasta menee minulla nukkuessa tai ajatuksiini vaipuneena. Ulkopuolisena elämästä.
Ikkunani edessä kasvaa suuria syreenipensaita, violetteja ja valkeita. Istun usein ulkona penkillä niiden vieressä, vedän keuhkoihini kesäistä ilmaa, hengitän syvään syreenien huumaavaa tuoksua. Muistelen, yritän tavoitella tunteitani. Minä rakastan syreenejä. Tai ainakin rakastin joskus. Siinä toisessa elämässä, toisessa maailmassa. Maailmassa, jonka näin väreissä, joka oli minulle avoin, jossa tunsin iloa, hengitin vapaasti ja kevyesti. Takerrun epätoivoisesti muistoon lapsuuden onnellisesta kesistä ja kotipihan syreenipensaista, yritän tuntea edes jonkinlaisen onnen muiston. Kyyneleet nousevat silmiini, vapisen, vedän henkeä yhä kiivaammin ja kiivaammin. Taas kerran turhaan. En saa otetta. Maailmani on edelleen pilkkopimeä, olen vajonnut jonnekin liian syvälle, kaiken ulottumattomiin.
Hoitohenkilökunta, ystävät ja sukulaiset luovat huolestuneita katseita ilmeettömiin, vahamaisiin kasvoihini, jotka toisinaan särkyvät vain itkuun.
Masennus, vaikea-asteinen. Ja tämä on kuulemma lajiaan siitä pahimmasta päästä. Endogeeninen depressio. Sisäsyntyinen depressio. Somaattinen oireyhtymä. Melankolinen depressio.
Monta nimeä, sama merkitys: Mitään yksittäistä, tiettyä syytä ei ole. Tämä kumpuaa jostain hyvin syvältä tiedostamattomasta, mielen sopukoista, varhaisista muistijäljistä, sisäisistä mielikuvista.
Lääkkeitä, lääkkeitä, lääkkeitä. Vaaleanpunaisia pillereitä, valkoisia, keltaisia ja sinisiä. Punaisia kapseleita. En muista mitä kaikkia on jo kokeiltu, useimmista ei ole ollut mitään hyötyä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
..."novellinalku, ensimmäinen minkä koskaan olen kirjoittanut."
NIIN minun (harrastajakirjoittaja ei kriitikko) mielestäni Sinussa on rutkasti kirjoittaja-ainesta.
ensimmäiseksi aika hulppea. tällaisista kehkeytyy vaikka kuinka huikeita novelleja, kun saa tyylinsä ja löytää ja avaa lauseista ja kappaleista aina uusia polkuja.