Menemme naimisiin muun muassa sillä perusteella, että koemme kumppanimme turvalliseksi. Hänestä ei näin ollen ole uhkaa minuudelleni, itsetunnolleni. Valinta on paljolti alitajuinen, tiedostamaton: valinnan tekevät ”vanhat aivomme”, jonka on alkukantaisin osa meistä ja jossa suurin osa tunteistamme syntyy. Kansankielisesti voisi sanoa, että ajattelemme näissä asioissa selkäytimellämme. Aivokuori eli ns. uudet aivot on henkisin ja järkevin osa meistä, mutta sillä on kaikkein vähiten merkitystä puolisomme valintaan.
Myös lapsuuden kodissa saamamme sisäiset haavat vaikuttavat tiedostamattamme avioitumiseen. Odotamme, että tuleva puolisomme parantaisi haavamme. Lisäksi toivomme, että puolisomme täydentäisi meitä omilla ominaisuuksillaan heikoissa kohdissamme. Näistä seikoista johtuu, että valitsemme toisaalta oman isämme tai äitimme kaltaisen puolison ja toisaalta itseämme täydentävän puolison.
Nämä kriteerit täyttävä henkilö on hyvin turvallinen vanhojen aivojen kannalta, mutta ei avioliiton kannalta. Varhaislapsuudessa olemme imeneet itseemme vanhemmiltamme tunneilmaston, jonka kuvittelemme olevan turvallinen. Siksi alkoholistin tytär voi mennä naimisiin tulevan alkoholistin kanssa, avioerokodin poika valitsee hylkäävän vaimon, väkivaltaisen kodin tytär avioituu väkivaltaisen miehen kanssa jne. Useimmissa avioliitoissa ongelmat johtuvat siitä, että taannumme vanhojen aivojen tasolle.
Olen kirjoittanut näistä teemoista lisää blogissani
http://dr-ben-avioliitto.blogspot.com
Kerron siellä, kuinka edellä kuvatun pohjalta on helppo ymmärtää, mistä riidat avioliitossa kumpuavat. Väitän myös, että ongelmainen liitto tarjoaa puolisoille mahdollisuuden sisäisesti eheytyä, ja sitä kautta aviosuhdekin voi uudistua.
Tuntuvatko esittämäni ajatukset tutuilta omassa avioliitossasi tai jonkun tuntemasi henkilön liitossa?
Myös lapsuuden kodissa saamamme sisäiset haavat vaikuttavat tiedostamattamme avioitumiseen. Odotamme, että tuleva puolisomme parantaisi haavamme. Lisäksi toivomme, että puolisomme täydentäisi meitä omilla ominaisuuksillaan heikoissa kohdissamme. Näistä seikoista johtuu, että valitsemme toisaalta oman isämme tai äitimme kaltaisen puolison ja toisaalta itseämme täydentävän puolison.
Nämä kriteerit täyttävä henkilö on hyvin turvallinen vanhojen aivojen kannalta, mutta ei avioliiton kannalta. Varhaislapsuudessa olemme imeneet itseemme vanhemmiltamme tunneilmaston, jonka kuvittelemme olevan turvallinen. Siksi alkoholistin tytär voi mennä naimisiin tulevan alkoholistin kanssa, avioerokodin poika valitsee hylkäävän vaimon, väkivaltaisen kodin tytär avioituu väkivaltaisen miehen kanssa jne. Useimmissa avioliitoissa ongelmat johtuvat siitä, että taannumme vanhojen aivojen tasolle.
Olen kirjoittanut näistä teemoista lisää blogissani
http://dr-ben-avioliitto.blogspot.com
Kerron siellä, kuinka edellä kuvatun pohjalta on helppo ymmärtää, mistä riidat avioliitossa kumpuavat. Väitän myös, että ongelmainen liitto tarjoaa puolisoille mahdollisuuden sisäisesti eheytyä, ja sitä kautta aviosuhdekin voi uudistua.
Tuntuvatko esittämäni ajatukset tutuilta omassa avioliitossasi tai jonkun tuntemasi henkilön liitossa?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tämä on varmaan poikkeustapaus, mutta tosi. Näin tulevan mieheni ensimmäistä kertaa kadulla kun hän oli tulossa luistinradalta ja minä menossa sinne. Tämä tapahtui -60 alussa. Katsoimme sekunnin toisiamme silmiin ja minä TIESIN, että tämän pojan kanssa menen naimisiin. Jotenkin vain tiesin, että siinä on rehellinen ja kunnollinen poika, jolla olisi myös huumorintajua ja älyä. Aloimme seurustella aika pian , samaa koulua kun kävimme. Minä olin silloin 13 vuotias ja hän 15, siis ihan kakaroita. Avioliitosta ei koskaan puhuttu , oli vain ihan luonnollista, että syyskuun 4. päivä 1968 katselimme kihlasormuksia kultasepän liikkeen ikkunassa ja menimme sitten ja valitsimme omamme. Vanhempiamme asia ei suuremmin ilahduttanut, mutta sillä ei ollut väliä.
Ensi silmäyksen perusteella siis valitsin puolisoni , enkä koskaan ole katunut. Silti en menisi samaa suosittelemaan kenellekään. On ollut hyviä ja huonoja aikoja ja tosi hyviä ja tosi vaikeita aikoja, mutta koskaan ei ole tullut mieleenkään ettemmekö kuuluisi yhteen. Mieheni ei muistuta isääni, pikemminkin äitiäni ollessaan huonoimmillaan. Meillä oli molemmilla sisäisiä haavoja jo niin nuorena kun aloimme seurustella ja jotenkin se yhdisti meitä.
Toivoisin että nykynuoret eivät kiirehtisi avioliittoon eivätkä varsinkaan niin helposti antaisi periksi ja eroaisi. Avioliitto on kahden kauppaa ja kompromissejä on tehtävä.
Hienoa, että olette eläneet todeksi sen, että sisäiset haavat voivat olla liiton kasvuhaasteina!
Rakastuminen ensisilmäyksellä ei ehkä ole niin poikkeuksellista kuin luulisi. Niin minullekin aikanaan kävi, ei tosin noin nuorena kuin sinulla.
Onnellista yhteiseloa teille edelleen!
jonka tulostin kokonaan linkkisivultasi. Elämme pitkässä avioliitossamme nyt erittäin ahdistavaa vaihetta...syitä on monia. Yritetty on - kovastikin, mutta jälleen olemme pudonneet alas "kuoppaan". Meillä on pitkä "klassinen" liitto: hyvin nuorina "pakkonaimisiin" - itse hain nimenomaan TURVAA, olinhan avioerolapsi! Saimme kaksi poikaa: kumpikin ylioppilaita ja nyt esimiesasemassa työelämässä. On kaksi "maailman ihaninta lastenlasta" jne. Joten kasvattajina emme liene heikoimmasta päästä...? Koulutimme myös kumpikin itsemme ammattiin, vaikka toinen pojista oli jo syntynyt...Vaikeudet ovatkin alkaneet nyt viime vuosina. On väkivaltaa, "vahoja kaunoja" mies purkaa säännöllisin väliajoin - ja sitten anelee anteeksi. On ollut toisia suhteitakin, aina niistä on "kotiin palattu" ja päätetty, että jatketaan. Nyt on kovin vaikea vaihe...mies löytää minusta VAIN vikoja...itselläni on laaja ystäväpiiri ja ulospäin suuntautuneena myös kerron huoliani naisystävilleni. Jotenkin vaan ahdistaa tulevaisuus...Kiitos viisaista ajatuksistasi!
On todella tärkeää, että sinulla on ystäviä, joille purkaa huoliasi. Elät suuressa ristiriidassa: tarvitset turvaa mutta saat osaksesi väkivaltaista käyttäytymistä ja moitetta.
En voi olla sanomatta sinulle tätä: väkivaltaa ei tarvitse lainkaan hyväksyä. Sen hyväksyminen ja siitä vaikeneminen saattaa vahvistaa miehessäsi tuota taipumusta; näin ainakin usein käy.
Miehesi tulisi päästä paranemaan tuosta taipumuksestaan. Paraneminen lähtee yleensä käyntiin vasta, kun väkivaltaa käyttävä joutuu kasvotusten ongelmansa kanssa. Hän on itse vastuussa käyttäytymisestään.
Olen miettinyt pääni puhki, mikä olisi viisainta...monenlaisia neuvoja ja ohjeita olen saanut. Jotkut kehoittavat eroamaan...mutta haluaisin voittaa tämän kriisin - yhdessä. Mieheni EI OLE paha ihminen, oikeastaan säälin häntä. Hän on vaan niin hukassa ja tukossa omien tunteidensa viidakossa. Ja tyypillisenä suomalaisena miehenä ei ole sellaista sosiaalista verkostoa, kuin meillä naisilla useimmiten on. Miehillä on "miesten jutut"; puhutaan kaikesta muusta paitsi omista TUNTEISTA. Minä koen, että jos minä hylkään mieheni - hänelle ei jää mitään...Jollain tasolla rakastan häntä ja tunnen empatiaa, niin absurdilta kuin se saattaa kuullostaakin. Silti sisintäni kalvaa pelko koko ajan...jatkuuko tämä, milloin raivo taas yllättää...?Kiitos tuesta!