Olin tässä päivänä eräänä sukuloimassa ja samalla katsomassa miten kummipoikani (4v) jakselee. Kovastipa oli poika kasvanut, pituutta oli tullut lisää ja motoriikka oli kehittynyt kovasti. Poju hyppi trampoliinissa isompien sisarustensa kanssa ja kiipeili heinäsuojassa olevassa paalikasassa kuin Tarzan ikään.
Sitten lapset lähtivät polkemaan pihapiirissä olevaa "vanhaa tupaa" (tyhjillään olevaa asuinrakennusta) ympäri pyörillä, tämä pikkuveli joukon jatkona ja minä jäin ihmetellen katsomaan perään kun pikkumiehen pyörän toinen apuratas sojotti koilliseen ja toinen jonnekin lähimetsän kuusiin. Siis kumpikaan ei enää ottanut maahan edes kaartaessa ja rattaat sojottivat melkein ylöspäin.
Kutsuin koko sisarusparven (9, 7, ja tämä 4v) luokseni ja sanoin että eiköhän oteta pikkuveikan pyörästä nuo apurattaat pois kun ne eivät näytä enää edes koskevan maahan ajaessa ja ovat varmaan enemmänkin hankalat kuin tarpeelliset. Niin sitten pikkufillari vietiin autotalliin ja kohta apupyörät roikkuivat siellä seinällä valmiina jos ne tarvitsisi sittenkin vielä ruuvata takaisin paikalleen jos ajo ei alkaisikaan sujumaan.
Siinä vaiheessa pikkuäijällä petti rohkeus ja alkoi vähän jo itkettääkkin että "pitää laittaa apurattaat takasin" ja "en mä kuitenkaan osaa ajaa".
Mutta minä kun olin nähnyt miten hyvin poju osaa cykkelöidä, päätin rohkaista häntä vielä ja lupasin pitää todella tiukasti tarakasta kiinni ettei pyörä pääse kaatumaan.
Ensialkuun homma ei meinannut toimia kun poju vilkuili koko ajan taakseen että pidänkö varmasti kiinni tarakasta ja pyörä keikkui ja kääntyili puolelta toiselle ja nurinhan siinä mentiin vaikka pidin kiinni. Vähän taisi polveen tms. myös sattua kun ääni meni 'itkun suuntaan', mutta ympärillä pyöräilevät ja kehuja latelevat sisarukset saivat pojan vielä yrittämään kerran. Edessä oli suora, varastohallin seinustaa kiertävä tie ja niin huikkasin isommille että ajakaapas edeltä (päärakennuksen) pihaan saakka niin me tullaan täältä perästä.
Sitten vannotin pikkumiehen katsomaan eteenpäin ja keskittymään ajamiseen, ja lupasin pitää edelleen kiinni tarakasta että ei pääse kaatumaan.
Poika terästäytyi ja lähti ajamaan ihan vakaasti edellä menevien sisarusten perään, ja niin minä pidin hetken kiinni tarakasta perässä kävellen, päästin käteni irti ja siirsin ne hartioiden kohdalle valmiina koppaamaan kiinni jos pyörä rupeaa keikkumaan. Hoin koko ajan "katso eteen katso eteen, älä katso taakse, katso eteen, keskity ajamaan" ja niin pieni suuri mies loittoni luotani pienellä pyörällään kohti talon etupihaa ihan vakaasti ilman mitään ongelmia. Tuli sellainen jännä tavallaan hellyttävä olo kun tajusi kuinka suuri asia se varmasti 4-vuotiaalle pikkumiehelle on.
Kun pääsin pihaan, pojun naamalla oli sellainen virnistys että olisi luullut koko maailman muuttuneen suklaakarkeiksi ja limsajärviksi, hän oli itsekin tajunnut mitä hän oli juuri tehnyt, ja niin piti juosta äkkiä sisälle huutamaan: "ÄITI ÄITI ISI ISI MÄ OSAAN AJAA ILMAN APUPYÖRII! TULKAA KATTOMAAN!"
Lähtö ei vielä ihan sujunut ilman apua, mutta kun autoin häntä lähtemään liikkeelle tarakasta lykkäämällä, ei voinut kuin hymyillä kun äijä kiljui "pidä kiinni! pidä kiinni!... eikun älä pidä kiinni! ei älä pidä, mä osaan itte!"
Varmasti hänen kesänsä hienoin päivä.
Sitten lapset lähtivät polkemaan pihapiirissä olevaa "vanhaa tupaa" (tyhjillään olevaa asuinrakennusta) ympäri pyörillä, tämä pikkuveli joukon jatkona ja minä jäin ihmetellen katsomaan perään kun pikkumiehen pyörän toinen apuratas sojotti koilliseen ja toinen jonnekin lähimetsän kuusiin. Siis kumpikaan ei enää ottanut maahan edes kaartaessa ja rattaat sojottivat melkein ylöspäin.
Kutsuin koko sisarusparven (9, 7, ja tämä 4v) luokseni ja sanoin että eiköhän oteta pikkuveikan pyörästä nuo apurattaat pois kun ne eivät näytä enää edes koskevan maahan ajaessa ja ovat varmaan enemmänkin hankalat kuin tarpeelliset. Niin sitten pikkufillari vietiin autotalliin ja kohta apupyörät roikkuivat siellä seinällä valmiina jos ne tarvitsisi sittenkin vielä ruuvata takaisin paikalleen jos ajo ei alkaisikaan sujumaan.
Siinä vaiheessa pikkuäijällä petti rohkeus ja alkoi vähän jo itkettääkkin että "pitää laittaa apurattaat takasin" ja "en mä kuitenkaan osaa ajaa".
Mutta minä kun olin nähnyt miten hyvin poju osaa cykkelöidä, päätin rohkaista häntä vielä ja lupasin pitää todella tiukasti tarakasta kiinni ettei pyörä pääse kaatumaan.
Ensialkuun homma ei meinannut toimia kun poju vilkuili koko ajan taakseen että pidänkö varmasti kiinni tarakasta ja pyörä keikkui ja kääntyili puolelta toiselle ja nurinhan siinä mentiin vaikka pidin kiinni. Vähän taisi polveen tms. myös sattua kun ääni meni 'itkun suuntaan', mutta ympärillä pyöräilevät ja kehuja latelevat sisarukset saivat pojan vielä yrittämään kerran. Edessä oli suora, varastohallin seinustaa kiertävä tie ja niin huikkasin isommille että ajakaapas edeltä (päärakennuksen) pihaan saakka niin me tullaan täältä perästä.
Sitten vannotin pikkumiehen katsomaan eteenpäin ja keskittymään ajamiseen, ja lupasin pitää edelleen kiinni tarakasta että ei pääse kaatumaan.
Poika terästäytyi ja lähti ajamaan ihan vakaasti edellä menevien sisarusten perään, ja niin minä pidin hetken kiinni tarakasta perässä kävellen, päästin käteni irti ja siirsin ne hartioiden kohdalle valmiina koppaamaan kiinni jos pyörä rupeaa keikkumaan. Hoin koko ajan "katso eteen katso eteen, älä katso taakse, katso eteen, keskity ajamaan" ja niin pieni suuri mies loittoni luotani pienellä pyörällään kohti talon etupihaa ihan vakaasti ilman mitään ongelmia. Tuli sellainen jännä tavallaan hellyttävä olo kun tajusi kuinka suuri asia se varmasti 4-vuotiaalle pikkumiehelle on.
Kun pääsin pihaan, pojun naamalla oli sellainen virnistys että olisi luullut koko maailman muuttuneen suklaakarkeiksi ja limsajärviksi, hän oli itsekin tajunnut mitä hän oli juuri tehnyt, ja niin piti juosta äkkiä sisälle huutamaan: "ÄITI ÄITI ISI ISI MÄ OSAAN AJAA ILMAN APUPYÖRII! TULKAA KATTOMAAN!"
Lähtö ei vielä ihan sujunut ilman apua, mutta kun autoin häntä lähtemään liikkeelle tarakasta lykkäämällä, ei voinut kuin hymyillä kun äijä kiljui "pidä kiinni! pidä kiinni!... eikun älä pidä kiinni! ei älä pidä, mä osaan itte!"
Varmasti hänen kesänsä hienoin päivä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.