Keskityn minuun. Kun minä olen tullut, sinä tulet. Meitä ei enää ole. Onko meitä?
Menen työpaikkaani: itseeni ja ylempään minuuteni taloon. Sen kellarit, vintit ja varastot ovat täynnä omatekoisia tuotteita, itsepoimittuja ja itse kulutettuja fyysisiä ja psyykkisiä. Minulla on vuosi aikaa, vain aikaa, jota voin tanssia, olla kevyt kuin korento. Vuoden jälkeen voin päättää, onko minulla koko elämä aikaa. Tanssin, rakastelen ja lennän. Runoan, minua runotaan - kaikki järjestyy. Annan kaaoksen koskea minua, keskipisteen löytyä. Pelkoja tulee ja menee - kunnes niitä on tullut niin paljon, että ei enää pelota. Rikkiriivatut ja haljenneet, vanhat ja pelästyttäneet heitän pois. Saan ikkunaa auki vapauteen, sepposen selälleen.
Tunteeni ovat vieneet perikatoon, sinne ei ole tarpeen enää jäädä asumaan. Tiedän ne, kirjoitan ne – katson niitä kuin ulkopuolisia, enkä aio antaa niiden enää sotkea valoksi tullutta energiaani. Olen nähnyt rotkon ja vuoren, tiedän tiet niihin. Näytän ne sille, joka niitä hamuaa kuin vastasyntynyt äidin rintoja. Annan pään painua rosorintojeni syliin, eikä minulla ole kiire lähettää pois minulle rakasta, ahnasta suuta, käppyräisinä koskettavia käsiä.
Lasken sormeni runolle joka alkava aamu. Helistän sanoja hatussa, noukin niistä yhden ja annan sen tanssia kanssani. Aloitan valssilla, silloin olen kevyimmilläni. Päädyn zambaan ja kävelyhumppaan. Lanteitteni nivelrikot eivät särje enää luita. Eivät särje, kun olen paikassa, jossa voin tanssia itseni uneen, olla unessa, levätä, nousta virkeänä, olla uupunut päivän työstä. Iloita siitä, että näen, kuulen, tunnen ja aistin. Joku meitä korkeampi on antanut minulle viisaat jalat, joilla voin tanssia. Jakaa ja olla mukana. Runota ja janota sitä.
En halua enää irtonaista, en pelejä enkä oravanpyörää. Ei tarvitse tyytyä puolikkaiseen, kun keran on koskettanut kokonaista. Runoan intohimoa ja paloa, se on merkityksellistä työtä ennen lopullista valoa, jonne ei ole kiire.
Menen työpaikkaani: itseeni ja ylempään minuuteni taloon. Sen kellarit, vintit ja varastot ovat täynnä omatekoisia tuotteita, itsepoimittuja ja itse kulutettuja fyysisiä ja psyykkisiä. Minulla on vuosi aikaa, vain aikaa, jota voin tanssia, olla kevyt kuin korento. Vuoden jälkeen voin päättää, onko minulla koko elämä aikaa. Tanssin, rakastelen ja lennän. Runoan, minua runotaan - kaikki järjestyy. Annan kaaoksen koskea minua, keskipisteen löytyä. Pelkoja tulee ja menee - kunnes niitä on tullut niin paljon, että ei enää pelota. Rikkiriivatut ja haljenneet, vanhat ja pelästyttäneet heitän pois. Saan ikkunaa auki vapauteen, sepposen selälleen.
Tunteeni ovat vieneet perikatoon, sinne ei ole tarpeen enää jäädä asumaan. Tiedän ne, kirjoitan ne – katson niitä kuin ulkopuolisia, enkä aio antaa niiden enää sotkea valoksi tullutta energiaani. Olen nähnyt rotkon ja vuoren, tiedän tiet niihin. Näytän ne sille, joka niitä hamuaa kuin vastasyntynyt äidin rintoja. Annan pään painua rosorintojeni syliin, eikä minulla ole kiire lähettää pois minulle rakasta, ahnasta suuta, käppyräisinä koskettavia käsiä.
Lasken sormeni runolle joka alkava aamu. Helistän sanoja hatussa, noukin niistä yhden ja annan sen tanssia kanssani. Aloitan valssilla, silloin olen kevyimmilläni. Päädyn zambaan ja kävelyhumppaan. Lanteitteni nivelrikot eivät särje enää luita. Eivät särje, kun olen paikassa, jossa voin tanssia itseni uneen, olla unessa, levätä, nousta virkeänä, olla uupunut päivän työstä. Iloita siitä, että näen, kuulen, tunnen ja aistin. Joku meitä korkeampi on antanut minulle viisaat jalat, joilla voin tanssia. Jakaa ja olla mukana. Runota ja janota sitä.
En halua enää irtonaista, en pelejä enkä oravanpyörää. Ei tarvitse tyytyä puolikkaiseen, kun keran on koskettanut kokonaista. Runoan intohimoa ja paloa, se on merkityksellistä työtä ennen lopullista valoa, jonne ei ole kiire.
Vastaukset 3
Vanhimmat
hyvää ja sujuvaa tekstiä. Pidin :)
vaikuttavaa. kiitos!
hyvä ja sujuva teksti ei kerro mitään sisällön osuudesta, joka kuitenkin on se tärkein -ja minulla on halu jakaa sisältöä, ei ulkokuoria. Ulkokuoria on kuin halkokasoja - miesten vihapäissään hakkaamia, testosteronihiellä kuorrutettuja. Aina ei auta edes kirves. Kosketus lienee ainut mahdollisuus. Koti on siellä, missä on kosketus.