Lukio - elämän parasta aikaa

Itse kun kävin lukion, niin en tutustunut siellä oikeastaan uusiin tyyppeihin ollenkaan. Suurinosa kavereistakin tuli lukioon, joten ei ollut oikeastaan tarviskaan. Eipä siellä lukiossa myöskään mitään erityisen fiksua porukkaa ollut, pahimmat apinat onneksi yläasteen jälkeen eksyivät muualle kuin lukioon.

Motivaatiota ei oikein ollut, koska ei ollut mitään unelma-ammattia tai vastaavaa, jota varten olisin jaksanut opiskella. Tulevaisuuden suunnitelmat olivat siis ihan auki. En ole mikään erityisen lahjakas matemaattisesti, mutta tulihan se pitkä käytyä, ja se kyllä välillä rassasi pahasti hermoja vaikka osittain mielenkiintoista olikin.

Tavoitteenani pidin, että keskiarvo pysyisi seiskan yläpuolella, ja kokeisiin luin sen mukaisesti. Ei siis ollenkaan kiinnostanut rehkiä että saisi ysejä tai kymppejä, eikä niitä sitten montaa tullutkaan.

Aika kului madellen, ja sitä vain odotti, että milloin täältäkin pääsee pois. Mitä enemmän lukion loppua lähestyi, sitä vähemmän tuli luettua, eikä kirjoituksiin jaksanut panostaa, ne meni silleen jotenkuten vasemmalla kädellä. Eikä ne kovin hyvin menneetkään.

Piti siinä sitten alkaa miettiä jatko-opiskelupaikkaa. Yliopisto? No ei helvetissä. Ammattikorkea kuullosti mielenkiintoiselle, ja mielenkiintoisen alan löysinkin. Huonoista aloituspisteistä johtuen en päässyt ensimmäisellä kerralla sisään, mutta toisella onnistui. Nyt voin sanoa, että kerrankin opiskelu oikeasti kiinnostaa, tulee jatkuvasti hyviä ja kiitettäviä numeroita, elämä hymyilee ja aika kulkee kuin siivillä :)

Että joo, kokemuksia on monenlaisia.

Kylla useimmille yliopisto on elämän parasta aikaa eikä lukio, enemmän samanmielisia ihmisiä ja kaikki häirikköidiootit loistavat poissaolollaan.

Kyllähän lukio oli huomattavasti viihtyisämpi koulu kuin yläaste. Ei ollut juurikaan häiriköitä, ja kurssit olivat huomattavasti mielenkiintoisempia sekä niissä oli enemmän tarjontaa kuin yläasteella. Vapaavalintaisuus on tietysti myös eri tasolla lukiossa kuin peruskoulussa.

Joskus eksyttiin hetkeksi jopa perusasioita syvemmälle, kuten keskusteluihin yhteiskuntajärjestelmän eettisistä perusteista tai tieteen eksaktiudesta. Parasta antia olivatkin spontaanisti tunneilla syntyneet syventävät keskustelut. Lisäksi oli joitakin hyvin kiinnostavia syventäviä kursseja, joissa pohdittiin muun muassa monikulttuurisuuden ongelmia.

Koulussani oli etenkin kaksi aivan mahtavaa iäkästä opettajaa, joilla oli aiheisiin muutakin sanomista kuin mitä kirjassa lukee. Muutenkaan ei ollut opetustasossa valittamista, päin vastoin. Suomessa arvostetaan opettajan ammattia, ja opettajat ovat yleisesti sen mukaisia, eli asiansa osaavia.

Erittäin tärkeää viihtyvyyden kannalta on kuitenkin myös se, että onko kavereita. Itse sain lukiossa muutaman uuden tuttavuuden, mutta tärkeimmät ystäväni tunsin jo entuudestaan. Parhaat muistot lukioajaltani taitavat olla välillä kiivaatkin keskustelut porukassamme.

Ensimmäinen vuosi meni nopeasti, ja viihdyin hyvin. Mutta jo toisena vuonna lukio alkoi hieman kyllästyttää, kolmannesta vuodesta puhumattakaan, kun aloimme jo porukassamme odottaa yliopistoon pääsemistä. Lukion vaatimustaso on kuitenkin alhainen, ja helpoilla kursseilla mielenkiintoni säilyi lähinnä mahtavien opettajien ansiosta.

Voin sanoa, että lukiota ei missään nimessä ole mahdotonta käydä kahdessa vuodessa. Jos on kiire jatko-opintoihin, niin kannattaa harkita tätä vaihtoehtoa. Kolmas vuosi oli kevyt, eikä niihin kirjoituksiin oikeasti tarvitse kauheasti lukea, ellei tavoittele pitkää laudatur-riviä.

Toinen asia, jota kannattaa miettiä, on uuden vieraan kielen opiskelun aloittaminen. Itse en ensimmäisenä vuonna ymmärtänyt ottaa uutta kieltä, ja toisena-kolmantena vuonna harmittikin vietävästi - nyt lukion loputtua vielä enemmän.

En menisi lukiota elämän parhaaksi ajaksi sanomaan, mutta ehdottomasti se kannatti käydä. Sieltä sai mukavan yleissivistyspohjan ja muitakin eväitä maailmaan. Lisäksi pääsin osaksi yo-pisteiden avulla suoraan yliopistoon.

Pitääpä minunkin laittaa oma tarinani tänne, kun olen saman ikäinen tuon ketjun alkajan kanssa.

Hain itse aikoinaan ammatilliseen kaksoistutkintoon, mutta numerot eivät riittäneet joten aloin lukion toissa syksynä.
Saman koulun yhteydessä oli myös yläaste,mutta itse olin toiselta yläasteelta josta ei tullut muita meidän kouluun, joten vanhat kaverit saivat kadota elämästäni. Uudessa koulussa en oikein oppinut tuntemaan porukkaa, koska itse olin muualta tullut ja muut oppilaan olivat käyneet yläasteen samassa koulussa ja olleet jo ala-asteelta lähtien kavereita. En vain tuntenut muualta tulleena sopetuvani porukkaan, joten annoin periksi, enkä edes yrittänyt. Muutama joiden kanssa tuli jokunen sana vaihdettua kertyi vuoden aikana, mutta minulla kai oli niin eri kiinostukset ja arvomaailma, että siihen se jäi.

Opiskelu lähti kuitenkin sujumaan tosi hyvin ja koulussa oli työrauha ja hyvä yhteishenki, joten viihdyin kuitenkin lukiossa ja sain hyviä numeroita, parempia kuin peruskoulussa. Aloin myös käymään toisen vuoden kursseja ensimmäisenä vuonna, kun opiskelu sujui niin hyvin.

Kaupunkimme politiikoilla oli kuitenkin omat suunnitelmat meidän varalle. Keväällä sanomalehtien etusivut olivat täynnä otsikoita, että koulumme yhdistettäisiin toiseen isompaan ja huonompaan lukioon heti ensi syksystä. Koko kevään jatkuneiden yleisönosastokirjoittelujen ja mielenosotuksten jälkeen politikkojen päätös kuitenkin oli: "Koulumme lopetetaan vaiheittain kahdessa vuodessa ja uusia oppilaita ei enää tule" ja kurssitarjontaa luonnollisestikin vähennettiin.

Ajatus tyhjästä lukiosta huonoine kurssitarjontoineen ja ilman kavereita ei houkuttanut, joten hain samaan kaksoistutkintoon kuin vuosi sitten ja tällä kertaa pääsin syksyllä.

Alkuun uudessa koulussa tuntui vieraalta olla vuotta nuoremman ikäryhmän kanssa yllättäen tulleen muuton jälkeen, mutta nopeasti sopeuduin ja aloin saamaan hyviä numeroita ja porukan kanssakin tuntui tulevan paremmin toimeen tässä koulussa.

Vielä on kaksi vuotta jäljellä ja ensi keväänä ensimmäiset yo-kokeet.

Sellaien on minun tarina tämän ketjun jatkoksi.