Olen vähän päälle kolmekymppinen, naisen kanssa naimisissa oleva perheellinen mies, mutta olen kuitenkin homo. Tästä viimeisestä ei vaimo, eikä kukaan muukaan tietysti tiedä mitään.
Tiesin jo nuorena mitä olen, mutta en pystynyt hyväksymään sitä itsessäni. 80- ja 90-luvuilla ja varsinkin pohjalaisella pienellä paikkakunnalla ei ollut malleja muunlaiseen elämäntapaan kuin heterosuhteisiin ja perheen perustamiseen. En osannut edes ajatella, että voisin olla suhteessa toisen miehen kanssa, vaan ainoa mahdollisuus minulle oli avioliitto naisen kanssa. Yksinkään kun en halunnut jäädä.
Tapasinkin sitten upean naisen, jonka kanssa menin naimisiin ja perustin perheen. Rakastan häntä kyllä, mutta seksuaalisesti en juurikaan kiihotu hänestä enkä muistakaan naisista. Olenkin nykyään jo myöntänyt itselleni olevani homo. Aikaisemmin yritin uskotella itselleni olevani bi, tajusin sitten että itselleen on turha valehdella.
En kuitenkaan halua tulla ulos kaapista enkä hajottaa perhettäni ja lasteni elämää. Lasteni puolesta olen valmis uhraamaan kyllä oman seksuaalisuuteni toteuttamisen. Ajatuksissa on kyllä käynyt, että kun lapset ovat aikuisia, niin haluanko sitten enää jatkaa tätä salailua. Toisaalta rakastan vaimoani kuitenkin niin paljon, etten haluaisi särkeä hänenkään sydäntään totuudella. Jatkuvaa tasapainoilua tämä elämä tuntuu olevan. Ja missä menee raja, jossa ei enää kannattaisi asettaa muita itsensä edelle?
Kuinkahan paljon minulla on kohtalontovereita samanikäisistä eli 70-luvulla syntyneistä miehistä? Vanhemmilla homomiehillä tällaiseen kaksoiselämään päätyminen on ollut varmasti hyvin yleistä, mutta onko 90-luvulla ''naimisiinmenoiässä'' olleet homomiehet jo uskaltaneet olla rehellisiä itselleen ja muille?
Tiesin jo nuorena mitä olen, mutta en pystynyt hyväksymään sitä itsessäni. 80- ja 90-luvuilla ja varsinkin pohjalaisella pienellä paikkakunnalla ei ollut malleja muunlaiseen elämäntapaan kuin heterosuhteisiin ja perheen perustamiseen. En osannut edes ajatella, että voisin olla suhteessa toisen miehen kanssa, vaan ainoa mahdollisuus minulle oli avioliitto naisen kanssa. Yksinkään kun en halunnut jäädä.
Tapasinkin sitten upean naisen, jonka kanssa menin naimisiin ja perustin perheen. Rakastan häntä kyllä, mutta seksuaalisesti en juurikaan kiihotu hänestä enkä muistakaan naisista. Olenkin nykyään jo myöntänyt itselleni olevani homo. Aikaisemmin yritin uskotella itselleni olevani bi, tajusin sitten että itselleen on turha valehdella.
En kuitenkaan halua tulla ulos kaapista enkä hajottaa perhettäni ja lasteni elämää. Lasteni puolesta olen valmis uhraamaan kyllä oman seksuaalisuuteni toteuttamisen. Ajatuksissa on kyllä käynyt, että kun lapset ovat aikuisia, niin haluanko sitten enää jatkaa tätä salailua. Toisaalta rakastan vaimoani kuitenkin niin paljon, etten haluaisi särkeä hänenkään sydäntään totuudella. Jatkuvaa tasapainoilua tämä elämä tuntuu olevan. Ja missä menee raja, jossa ei enää kannattaisi asettaa muita itsensä edelle?
Kuinkahan paljon minulla on kohtalontovereita samanikäisistä eli 70-luvulla syntyneistä miehistä? Vanhemmilla homomiehillä tällaiseen kaksoiselämään päätyminen on ollut varmasti hyvin yleistä, mutta onko 90-luvulla ''naimisiinmenoiässä'' olleet homomiehet jo uskaltaneet olla rehellisiä itselleen ja muille?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Susta en tiedä, mutta ainakin bi-ukkomiehet saa vetää mun puolesta käteensä.
Eihän kuitenkaan loppujen lopuksi ole oikein sekään että annat vaimosi uskoa avioliittoonne, kunnes lapsien lähdettyä jätät pommin...
... siihen, milloin ei enää kannattaisi asettaa muita itsensä edelle, on muiden mahdoton määrittää puolestasi.
Tuskin nytkään täysin uhraat itseäsi? Eikö vain, että sinä olet myös saamapuolella perhe-elämässäsi: sinulla on upea vaimo ja lapset, rakastava perhe.
Sinun on itse mietittävä sitä, mikä merkitsee sinulle nyt ja tulevaisuudessa. Ihmiselle yleensä tulee jossain vaiheessa se tarve, että on toteutettava itseään sellaisena kuin on ihan oikeasti. Ei voi loputtomiin elää jonkun toisen ihmisen elämää, tai ainakaan olla tiedostamatta sitä. Se, miten paljon itsesi toteuttaminen sinulle merkitsee, on vain sinun omassa tiedossasi - jos ei vielä, niin sitten kun olet pohtinut asioita.
Taustaasi vasten katsoen ymmärrän kyllä, että olet täysin kaapissa. Vaimosi kannalta asiaa ajatellen tuntuu kauhealta, että oma rakas ei ole kertonut näin merkittävää asiaa.
Tulee myös mieleen, että onko sinulla yksin oikeus päättää perheenne tulevaisuudesta. Jos nyt vaan haudot asiaa itseksesi ja sitten kun olet kypsä, pudotat pommin, mikä on ollut vaimosi mahdollisuus hallita omaa elämäänsä?
Mulla sama tilanne, paitsi että pidän seksistä vaimonkin kanssa :)
mulla on sama tilanne. Ois kiva jutella jos sinua kiinnostaa. E-mail [email protected]
SAMAN LAISIA AJATUKSIA MUTTA PIDÄN MYÖS NAISISTA JA RAKASTAN LIIKAA VAIMOANI ETTÄ VOISIN AJATELLA HÄNEN JÄTTÄMISTÄ. PYRIN TYYDYTTÄMÄÄN SEKSIN TARPEEN MUUTEN....TERVEELLÄ MIEHELLÄ ON KAKSI KÄTTÄ JA MONTA SAUVAA :)
Kiitos kaikille vastauksista. Mukava saada ihan asiallisia kommentteja tällaisesta arasta asiasta.
Se mitä kirjoitin siitä asian kertomisesta vaimolle sitten kun lapset ovat isoja, on lähinnä epämääräistä jossittelua eikä niinkään määrätietoista suunnittelua eikä mikään tavoite. Pohdiskelin vain sitä, että haluaisiko siinä vaiheessa olla jo vaimolle rehellinen kun aikuiset lapset eivät enää joutuisi olemaan sen kaiken selvittelyn keskellä. Toisaalta toivon, että meidän suhteemme olisi niin vahva, että se kestäisi myös minun biseksuaalisuuteni. Eroa en halua, mutta haluaisin myös olla rehellinen itselleni ja vaimolleni. Nyt kun lapset ovat vielä pieniä en uskalla ottaa riskiä. Mutta toisaalta uskallanko ottaa myöhemminkään sitä riskiä, että joutuisin viettämään lopun elämäni ilman vaimoani. Enpä usko.
Hankala kirjoittaa näistä ajatuksistaan selvästi kun ne eivät ole oikein selvästi omassa päässäkään.
Oletko pettänyt vaimoasi miesten kanssa? Jos olet, on vaimolle tosi paha kuulle se 20 vuoden avioliiton jälkeen, kun lapset ovat aikuisia. 20 vuotta kusetusta. Eihhh. Jos sulla on sydäntä, lopetat miesseikkailut tai kerrot totuuden nyt. Voi olla, ettei sulla sitten oo enää vaimoa, mutta rehellinen olisit ainakin ollut. Mieti mitä haluat.
Jos nyt eroaisitte (mitä siis kukaan ei nyt toivo, mutta vaimosi aatoksia emme tiedäkään), niin vaimosi olisi vielä nuori, ja ehtisi löytää itselleen uuden miehen, jonka kanssa jatkaa eteenpäin.
Jos taas pudotat pommin siinä vaiheessa, kun lapsenne ovat aikuisia, on vaimosi antanut parhaat vuotensa sinulle ja tullut huijatuksi!!
Toisaalta, jos kerrot vaimollesi suuntauksestasi nyt (et ilmeisesti ole pettänyt häntä?), niin mitään kauheaa ei luultavasti tapahdukaan, ja voitte rakentaa yhteisen elämänne rehelliselle ja vakaalle perustalle.
Tarinasi on pääpiirteissään kuin oma elämänkertani pienin poikkeuksin. Olen Sinua vanhempi, takana vuosikymmenten uskollinen parisuhde ja lapset lähes aikuisia. Oma sisäinen taisteluni jo käyty sikäli, että olen tullut perheelleni ulos kaapista ja avioliittoni on tällä hetkellä asumuserovaiheessa.
Nuoremman kohtalotoverin tilanne kaikkine pohdintoineen ja ristiriitoineen tuntuu kovin tutulta. Toisen puolison ei-heterous on parisuhteessa kuin aikapommi, joka varomattomasti käsiteltynä voi räjähtää käsiin. Toisaalta, järkevästi ja maltillisesti toimien isonkin pommin voi joko purkaa tai sitten räjäyttää hallitusti ja aiheuttaa mahdollisimman vähän tuhoa. Vanhempana ja kokeneempana – viisaudesta en puhu – lähtisin pohtimaan ensin Sinun omaa jaksamistasi ja hyvinvointiasi, koska parisuhteenne tila on suoraan riippuvainen Sinun ja vaimosi henkilökohtaisesta hyvinvoinnista. Hyvä parisuhde puolestaan luo lujan perustan koko perheen hyvinvoinnille. Sanoit, että vaimosi ei kiihota Sinua seksuaalisesti. Kuitenkin kirjoituksistasi välittyy syvä kiintymys ja rakkaus vaimoasi kohtaan. Jospa seksuaalisen kiihottumisen esteenä ovat omat sisäiset ristiriitasi, jotka kuormittavat ja ahdistavat Sinua? Tai jospa kyse on tavallisesta lapsiperheen arjen aiheuttamasta energiavajeesta?
Koska lapsenne ovat vielä hyvinkin pieniä, en missään tapauksessa toivoisi Sinun paljastavan bi-puoltasi vaimollesi ainakaan tässä vaiheessa. Tunnustus tulisi olemaan joka tapauksessa vaimollesi shokki, josta toipuminen vaatii paljon aikaa ja voimia teiltä molemmilta. Jos ylipäätään aiot tulla ulos kaapista, se on parempi tehdä vasta sitten kun lapset ovat niin varttuneita, että voit keskustella heidän kanssaan aikuisten asioista niiden oikeilla nimillä. Jotta jaksat olla hyvä perheenisä ja aviomies, Sinun täytyy oppia hyväksymään itsesi ja tarpeesi – seksuaaliset tarpeet mukaan lukien. Vapauta itsesi liiallisista syyllisyydentunteista. Sinulla on täysi oikeus olla oma itsesi ja elää täyttä elämää, kunhan teet sen niin että et aiheuta itsellesi ja läheisillesi tarpeetonta kärsimystä. Bi-ihminen joutuu koko elämänsä käymään sisäistä taistelua ja keskustelua itsensä kanssa pettämisen ja uskollisuuden suhteista ja rajoista. Ja kuten näistä parista viimeisestä kommentista huomaat, naisilla – vaimollasi – voi olla hyvin painavaa sanottavaa. Ollako rehellinen itselleen vai vaimolleen, kas siinäpä kysymys!
Naisena - ja bi-miehen vaimona lisäisin kyllä että minulle henkilökohtaisesti mieheni bi-puolen esilletulo ei ollut mikään shokki. Mies on asian itse kertonut minulle. Itseasiassa se ei ollut juuri mikään ihmeellinen asia ollenkaan. Lähinnä se sai minut arvostamaan miestäni moisen rehellisyyden takia enemmän. Yleensähän ns. perusmies on lähinnä homofoobinen ja karttaa kaikkea mikä voisi viitata siihen että hänessä olisi jotain "homohtavaa".
Tietenkään kaikki naisetkaan ei varmaan ajattele yhtä "liberaalisti" vaan aika vanhakantaista taaplaajaa keskuudessamme on.
Ihmettelen kyllä joskus sitä että kun yleisesti tunnustettu totuus jopa koulun oppikirjoissa on että erittäin suuri osa ihmisistä on seksuaaliselta suuntautumiseltaan jossain homouden ja heterouden välimaastossa, niin se sitten on niin ihmeellinen juttu edelleen.
Tällainen avoin ja ymmärtävä suhtautuminen (hetero?)naisen taholta on käsittääkseni todella poikkeuksellista. Toivottavasti olet valmis kertomaan ajatuksistasi ja parisuhteenne tilanteesta hieman enemmän. Minua - ja varmasti muita kaltaisiani bi-ukkomiehiä ja heidän puolisoitaan - todella auttaisi kuulla miten olette käsitelleet miehesi biseksuaalisuutta keskenänne. Miten kauan olette olleet yhdessä? Miten miehesi biys tuli esille? Millaisia tuntemuksia se Sinussa herätti? Miten miehesi koki ulostulonsa? Miten miehesi biseksuaalisuus on läsnä parisuhteenne arkipäivässä? Millaisista rajoista ja pelisäännöistä olette sopineet parisuhteessanne?
Ensin kerron tässä että olen itseasiassa bi-nainen minäkin - täysin kokematon naisten suhteen tosin. Asian varsinaisesti "tunnustin" miehelleni vasta hänen jälkeensä. Tällaiset tunnustukset ovat olleet meillä varsin epädramaattisia. Elämämme ei ole mitenkään muuttunut kyseisten asioden johdosta, samoja ihmisiä ollaan edelleen.
Seksi välillämme on aina sujunut mitä nyt elämän huolet ja väsymys on halukkuutta verottanut aika useinkin - onhan meillä pienehköjä lapsia.
Mieheni "biys" on itseasiassa tullut esille ns. pikkuhiljaa. Hän on aina sillointällöin läväyttänyt jotain sen suuntaista enkä ole sen kummemmin asialla päätäni vaivannut, olenhan tottunut että meillä puhutaan usein aika "levottomia".
Sitten mieheni kertoi kerran "touhunneensa" erään tuttavamiehemme kanssa. Hän kertoi asian melkoisesti jälkeenpäin tapahtuneesta. No, asia lähinnä huvitti minua. Minusta se mies kilpailee niin eri sarjassa että asiassa ei ole mitään mistä olla mustasukkainen. Eri asia olisi jos miehet ryhtyisivät viettämään kertakaikkiaan liikaa aikaa keskenään niin että perheemme ja parisuhteemme joutusi täysin syrjään, niin sitähän en luonnollisesti hyväksyisi. Samoin jos minä en olisi enää seksuaalisesti kiinnostava. En myöskään kykenisi hyväksymään "peuhukaveriksi" toista naista paitsi jos nainen olisi yhteinen ns. yhteinen kolmas pyörä.
Mieheni on erittäin kovasti kotona perheen parissa viihtyvä, minulla ei todellakaan ole syytä olla huolestunut hänen menemisistään. Elämme rauhallista perhe-elämää. Hän ei juokse sen enempää miesten kuin naistenkaan perässä. Se eräs "peuhaaminen" jäi melko yksittäiseksi episodiksi johtuen aivan muista seikoista vaikka puolestani olisivat saaneet viettää aikaa edelleenkin miksei kampiakselin tai "muun" parissa.
Luulempa että pelisäännöt ovat suhteessamme aika lailla edellisen kaltaiset.
Itse haaveilen kovasti eräästä naisesta ja mieheni tietää sen. Haluaisin tästä naisesta kovasti ystävää sekä sitä muutakin ;). Mieheni sallisi minulle sellaisen suhteen.
Olemme olleet yhdessä kohta parikymmentä vuotta. Meillä on paljon yhteistä keskenämme - myös muussa kuin vain miehinä ja naisina.
Ihmettelen monasti sitä että seksiasioille annetaan niin suuri paino nykyihmisen elämässä; asia ikäänkuin nostetaan jalustalle. Jos kuulen puolisoni olevan bi, hän on silti se sama ihminen kuin ennenkin. Asia erikseen on miten mahdollisesti toteuttaa bi-seksuaalisuutta niin että siitä ei koidu kellekkään murhetta. Luulen että kyseessä on yleinen luottamus puolisoon ja oma itsetunto. On myös oltava ikäänkuin "sokean varma" siitä että on puolisolleen tärkeä ja viehättävä.
En usko että olisin aivan suunnattoman poikkeava suvaitsevaisuudessani. Naiset kai ovat melko suvaitsevia. Oikeasti uskon että naiset ovat vähän joka toinen enemmän tai vähemmän bi-seksuaaleja. Miehen bisseys lienee yhtä olemassaolevaa mutta enemmän kuorien ja panssarien takana.
Eipä ihme, että miehesi biseksuaalisuus on ollut Sinulle niin helppo ymmärtää ja hyväksyä. Teidän kohdallanne vakka ja kansi ovat loksahtaneet kohdalleen täydellisesti, kun molemmissa puolisoissa on bi-taipumuksia, vaikka ette ilmeisesti olekaan olleet niistä puolin tai toisin tietoisia suhteenne alussa. Muutenkin parisuhteenne vaikuttaa olevan hyvin tasapainoinen, olette avoimia, osaatte luottaa itseenne ja puolisoonne. Kaiken lisäksi kommunikaatio välillänne toimii ja vaikka olette tiiviisti yhdessä, molemmilla on tarvittaessa myös tila ja vapaus elää omaa itsenäistä elämäänsä.
Olen yhä sitä mieltä, että olet poikkeuksellinen nainen. Minun käsitykseni mukaan nimenomaan naisten kommenteissa tulee korostetusti esiin pettäminen parisuhteesta keskusteltaessa. Tyypillinen naisellinen kommentti ”sehän on pettämistä” esitetään usein siinä hengessä, että parisuhteessa kumppaneilla ei voi eikä saa olla eroottista tai seksuaalista kanssakäymistä ulkopuolisten kanssa, olipa kyse miehistä tai naisista. Bi-naisena Sinun on jo lähtökohtaisesti helpompi suhtautua miehesi ”touhuihin”, koska tunnistat samanlaisen tarpeen myös itsessäsi.
Mahtaakohan ylipäätään olla olemassa sellaisia toimivia parisuhteita, jossa heteronainen olisi pystynyt hyväksymään miehensä biseksuaalisuuden niin pitkälle, että miehellä olisi lupa olla eroottisessa tai seksuaalisessa kontaktissa toiseen mieheen? Toivon keskustelun jatkuvan – kirjoitelkaa!
Kirjoitin tämän viestin toiseenkin paikkaan mutta tulkoot nyt vielä tännekin.
Meillä minä (mies) olen bi ja vaimoni hetero.
Vaimoni on tiennyt taipumuksistani ihan alusta saakka ja hyvin sen kanssa olemme pystyneet elämään. Olemme keskustelleet asiasta monta kertaa ja pitkään ja vaimoni on sitä mieltä, että ihmisen ei tule yrittää muuttaa itseään sellaisissa tapauksissa, joissa asiasta ei ole varsinaista haittaa. Eri asia esim. väkivaltaisuus, alkoholismi jne.
Olemme olleet jo varsin pitkään naimisissa ja välillä seksiinkin haluaisi vaihtelua.
Ratkaisimme asian niin, että olemme silloin tällöin kutsuneet luoksemme jonkun mukavan bi-miehen, josta on riittänyt iloa meille molemmille. Vaimo on saanut luvalla "vierasta" ja minun ei ole tarvinnut pettää vaimoani, kun on alkanut tehdä miestä mieli. Jonkun mielestä tämä saattaa kuullostaa perverssiltä mutta meillä se on toiminut.
Ehkäpä jopa parantanut ja lähentänyt suhdettamme.