Kun Juuso rakastuu osa 4

harmaalokki kirjoitti:

Kihisen jännityksestä, mutta ulospäin olen tyyni kuin viilipytty. Olen tarkoituksella yrittänyt pysyä selvänä, sillä nyt ei saa söhliä iltaa turhalla kännäämisellä. Lähtisi se Daniel jo matkaan! Vihdoin, kun ilta on vaihtunut yöksi, huomaan Danielin huikkailevan hyvästejä muille. Tuo vaalea fuksityttö, Anna, perässään hän poistuu ovesta jo pimeään yöhön. Pohdin mielessäni onko tytöstä haittaa suunnitelmani kannalta. Tyydyn toteamaan, että tämä on aivan yhdentekevä Ripan kannalta, mutta minulle tytöstä voi olla hyötyä.

Olen ollut tekevinäni lähtöä jo pitkään ja nyt sanon lähteväni nukkumaan ja näennäisen laiskan näköisesti lompsin ulos. Jokin häiritsee katseessa, jonka tuo perhanan Mirkka luo minuun lähtiessäni, mutta en jaksa miettiä mitä se voisi tarkoittaa. Ulos tullessani otan muutaman juoksuaskeleen, kunnes tavoitan katseellani Danielin ja Annan selät. Ei kai noilla kahdella ole mitään vipinää keskenään, mietin ärsyyntyneenä. Tapailen kännykän esiin ja soitan nopeasti Ripalle ja käsken tämän asemiin. Ryhdyn seuraamaan hyvän matkan päässä edessäni kulkevaan kaksikkoa. ”Tänä yönä oon voittaja”, naurahdan mielessäni muistaessani säkeen siitä yhdestä biisistä. Mä tosiaan oon pelimies ja hiton hyvä sellainen.

Ylitän kadun. Sydämeni hakkaa ja nautin tuosta kihelmöivästä tunteesta. Edessäni avautuu synkeä huonosti valaistu hiekkatie, joka vie puiston halki. Vain Daniel ja Anna ovat näköpiirissä, ei ketään muita ihmisiä. Missä mahtaa olla Ripa kavereineen ennätän tuumata, mutta samassa edessäni pusikoista ryntää kolme suurta tummaa huppuihin verhoutunutta hahmoa. He kaatavat Danielin maahan. Anna kirkuu. Daniel yrittää tapella vastaan, mutta yksi roikaleista tönäisee hänet voimalla takaisin maahan. Lähden juoksemaan heitä kohti. Ripan porukka potkii vielä näön vuoksi maassa makaavaa poikaa. Annan seisoo kuin suolapatsas vieressä ja huutaa jotain josta en saa selvää. Säntään yhtä korstoa päin ja huidon näytösluontoisesti nyrkeilläni. Huudan heitä jättämään pojan rauhaan. Isken vielä pari kertaa kovaa nyrkillä ja potkaisen polvella toista karjua vatsaan, kuten on sovittu. Ripa ja hänen kaverinsa ovat surkeita näyttelijöitä, mutta amerikkalaisen show-painin töllöttäminen on tehnyt tehtävänsä ja saamme aivan aidon näköisen valetappelun aikaiseksi. Uskottavan näköisesti kasvojaan ja vatsaansa pidellen Ripa kavereineen lähtee viimein linkuttamaan puiston hämäriin. Juuri näin sen pitikin käydä. Danielin pelastaja saapuu muka yllättävästi paikalle ja karkottaa roistot.

Kumarrun maassa makaavan Danielin puoleen. Pojan silmät ovat raollaan ja hän hengittää kuin happea ahmien. Nenästä valuu verta, joka on tahrannut vaalean paidan. Anna seisoo tumput suorina eikä pysty sanomaan tai tekemään mitään järkevää. Jätän tytönhupakon omaan arvoonsa ja keskityn Danieliin. Kosketan sormella posken sileätä ihoa, siihen on tulossa mustelma. Olen kiukkuinen Ripalle, nimenomaan oli sovittu ettei Danielia vahingoiteta. Jos Danieliin on sattunut pahasti höyhennän sen perkeleen rikollisen, se on varma! ”Daniel, Juuso tässä, kuuletko sä?”, kysyn lempeimmällä äänelläni. Hän avaa silmiään, ”jooh…minne ne meni…miksi hitossa ne kävi mun kimppuun?”, Daniel sanoo hieman sekavalla äänellä ja yrittää tarkentaa katsettaan minuun. Otan taskusta nenäliinan ja pyyhin verta hänen leualtaan ja suupielistään. ”Jotain sekakäyttäjiä varmaan, pääasia että ne häipyi”. –”Juuso pelasti sut, se tappeli yksin niitä kolmea vastaan”, Anna on nähtävästi saanut koottua itsensä ja sanoo kuin tilauksesta toivomani repliikin. Daniel katsoo minua kasvoillaan ihmetystä, ehkä jotain kunnioituksen tapaista sekä kiitollisuutta. Olen pakahtua tuosta katseesta, mutta pysyn rauhallisena. ”Mä tein vaan sen mitä piti”, vastaan koko ajan Danielia silmiin katsoen. ”Mihin sua sattuu?”. ”Ööö, no en mä tiedä, tai siis tosi sekava olo”, poika yrittää vääntäytyä pystyyn, mutta tartun häntä harteista hellästi. ”Sä et kyllä kävele minnekään, mutta sut täytyy saada sisälle lepäämään”.

”Pitäiskö soittaa poliisit?”, Anna puuttuu puheeseen. Juuri tuota kysymystä en olisi halunnut kuulla. Poliisit Ripan perässä eivät sovi suunnitelmiini. ”Mietitään sitä vähän myöhemmin, nyt pitää saada Daniel sisään. Sitä paitsi ne hörhöt on jo vaikka kuinka pitkällä”. Katson taas Danielia ja hymyilen. Poika vastaa hymyyni ja veren tahrimat kasvot näyttävät niin suloisilta, että haluaisin viipymättä suudella häntä. ”Kiitos Juuso”, hän kuiskaa raukeasti hymyillen. ”Eipä mitään kiittämistä”, vastaan ja annan samalla käteni laskeutua Danielin kaulalle. Sydämen syke tuntuu kämmeneni alla enkä ota kättäni pois eikä Daniel tee elettäkään siirtääkseen sitä. Miten joku voikin olla noin ihana?

”Daniel sun ei oo hyvä kävellä, sopiiko, että mä kannan sua?” ”Mä oon varmaan liian painava…”, Daniel koettaa vastustella, mutta on selvästi liian heikko edes yrittääkseen kävelyä. Olen tyytyväinen tilanteeseen. ”Et sä ainakaan näytä painavalta”, naurahdan ja Daniel hymyilee takaisin. Kumarrun ja Danielin avustamana nostan hänet käsivarsilleni. Tuen pojan päätä olkaani vasten. ”Anna, viitsitkö juosta edeltä kuppalaan selittämään mitä on tapahtunut ja pyydä jotakuta tulemaan vastaan”. Tyttö pinkaisee juoksuun. Ei Danielilla mitään todellista hätää ole, mutta haluan tehdä tilanteesta dramaattisemman, jotta sankaruuteni pääsee muidenkin silmissä arvoiseensa osaan.

Lähden hoippumaan Daniel sylissäni hiekkatietä. Poika ei takuulla paina edes 70 kiloa, vaikka kohtuullisen pitkä onkin. ”Ei mitään hätää, nyt mennään”, rauhoittelen Danielia, joka inahtaa sylissäni hyväksyvästi. Asento on hankala, mutta Danielin lämmin keho omaani vasten saa minut jaksamaan. Tunnen sieraimissani hänen hiustensa pehmeän tuoksun. Poika on hiiren hiljaa käsivarsillani, ihan kuin hänkin nauttisi sylissä olosta. Ajattelen, että tulen lopun elämäni muistamaan tuon hetken, kun sain kantaa Danielia sylissäni. Tätä varten on kannattanut elää 21 vuotta.

Suojatielle saapuessamme näen Jannen ja Paven juoksevan meitä kohti. ”Nyt mä saan kantoapua”, kuiskaan Danielille, joka havahtuu ja yrittää kääntää katsettaan Jannea ja Pavea kohti. ”Sä kannoit hyvin, kiitti vielä kerran Juuso”, Daniel katsoo minua ruskeilla silmillään, mutta en pysty lukemaan niistä, onko viattoman kuuloisen lauseen takana syvempiä merkityksiä. ”Onko Daniel ok?”, Janne läähättää. ”Ei mitään vakavampaa, luulisin”, minä vastaan. Ojennan taakkaani heille ja he ryhtyvät yhdessä kantamaan Danielia vaikean näköisessä asennossa. Heti kun Daniel on poissa sylistäni, tulee outo tyhjä olo. Olisin halunnut pitää häntä pitempään lähelläni. Pave lausahtaa: ”Hei Juuso, ei sun olis yksin tarvinnut lähteä kantamaan, vielä kaiken sen tappelemisen jälkeen. Ihanko yksin sä tosiaan voitit kolme tyyppiä?” Minua alkaa hävettää saada kehuja asiasta, josta en niitä ansaitse. Vastaan välttelevästi, että ne tyypit olivat varmaan jotain narkkareita eikä niistä siksi ollut kunnon vastusta.

Saavumme kuppalaan. Koko porukka on ympärillämme. Pave ja Janne laskevat Danielin sohvalle. Poika vakuuttelee huolestuneille tytöille olevansa ”ihan ok, mitä vähän nyt heikottaa”. Sovitaan, että Danielille tilataan ainejärjestön piikkiin taksi, jahka hän on hieman levännyt. Poliisille voi mennä huomennakin antamaan tuntomerkkejä jos se mitään hyödyttää, tuutorit päättävät. Kun Daniel on todettu elossa olevaksi, huomio kiinnittyy minuun. ”Juuso, hieno homma, ”vaan sä pystyt tollaseen”, ”miten sä teit sen?”, kaverit käyvät taputtelemassa minua. Toisaalla fuksit tenttaavat Annalta silminnäkijälausuntoja. Nautin huomion keskipisteenä olemisesta ja kehuista, vaikka pääni sisällä ääni valittaa, ettei tämä ole oikein. Ansku rientää halaamaan minua, hän on ainejärjestömme tytöistä minulle se läheisin. ”Juuso, mä olen tosi ylpeä susta. Ja sä olit vielä kantanut Danielia; sä oot tosi sankari. Ja takuulla myös Danielin mielestä, kato nyt miten se katselee sua”. Käännän päätäni hieman ja näen miten Daniel katselee minua kiinteästi sohvalta, jossa hän puolittain makaa, puolittain istuu. Hänen kasvoillaan on ihaileva ilme, joka saa polveni tutisemaan. Hymyilen hieman Danielille, joka vastaa hymyyni aivan kuten maatessaan hetki sitten puiston nurmikolla. Olen niin hiton tyytyväinen itseeni. Juuso, voittaja, paras kaikista. Nauran sisäisesti hyvää oloani ja onnistumistani. Mikään ei voi pilata tätä päivää.

Silloin Mirkka astuu huoneeseen. Hän katsahtaa minua avoimen pilkallisesti ja halveksuvasti. Pitääkö tuon ämmän tulla pilaamaan tämäkin hetki. ”Mitä helkkaria tuo syöjätär nyt aikoo?”, ihmettelen, kun Mirkka kohottaa kättään ja pyytää hiljaisuutta. Vähitellen koko sali hiljenee kuuntelemaan.

.....

Kuulen mielelläni kommentteja tästäkin osasta.

Nyt voi mennä jonkin verran pidempään ennen kuin osa 5 ilmestyy palstalle, se on kyllä valmiina, mutta nyt on sen verran kiirettä, että pitää saada kirjoitettua enemmän varastoon ennen kuin olen varma ettei sitä pidä muuttaa.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä