Härkätaistelu

HÄRKÄTAISTELU.
Neljä rituaalimurhaa.
Olen Meksikon Acapulcossa, maaliskuisen auringon polttava kehrä alkaa laskeutua lähelle taivaan rantaa. Otan lennosta taksin ja ilmoitan hänelle ´Caletilla´, viesti meni perille. Auto vie minut suuren näyttämön portille, jossa seuraavana on lippuluukku. Luukulla minulta kysytään haluanko lippuni aurinkoiselle puolelle, vai varjoisalle sivulle. Pyydän aurinkoista puolta, koska liput ovat halvempia, ja aurinkokin laskee jo varttitunnin päästä. Halvat liput ovat kuulemma loppu, joten ostan lippuni sinne varjoisalle sivulle. (200 pesoa = n. 20 € )
Kun paikan näyttäjä sai asiaan kuuluvan tippinsä, huomasin istuvani katsomossa joka oli täydellinen kopio menneen ajan amfiteatterista.
Paikka on härkätaisteluareena, ja niinpä yleisöä ensin hieman ´viritellään´ odotettavissa olevaan, esittämällä pari kukkotappelua. Nämä ottelijat kuitenkin erotetaan toisistaan ennen kuin mitään pahempaa ehtii tapahtua.
Tulee härän vuoro. Vanha tietosanakirja kertoo härkätaistelusta, että ensin härkä ärsytetään äärimmäiseen raivoon, jonka jälkeen Matadori antaa härälle kuolinpiston.
Jopa on kauniisti sanottu siitä kidutustoimenpiteestä millaisesta todellisuudessa on kysymys. Raivoon ärsyttäminen on aloitettu jo ennen eläimen areenalle laskua. Merkkinä tästä hulmuaa eläimen niskassa muutama muovinauha, joiden kiinnittämiseen ei taatusti ole käytetty sinitarraa.
Päästyään areenalle härkä ajaa ensin lankkuaidan taa turvaan neljä Toreadoria (esityksessä avustavia miehiä) kaikkine punaisine rätteineen. Sitten härkä joutuukin ensimmäiseen käsittelyyn. Areenalle ilmestyy kaksi ratsumiestä, joiden hevoset on suojattu panssarein, niin ettei härän sarvet voi niitä vahingoittaa.
Ratsastajan aseena on kaksimetrinen keihäs, jonka terävä kärki on suojattu rajoittimella niin, ettei se uppoa kymmentä senttiä enempää härän niskaan. Tämä keihäskäsittely aiheuttaa härälle voimakkaan verenvuodon. Tämän jälkeen astuu areenalle varsinainen Matadori ja härän ´´raivoon ärsyttäminen´ jatkuu mitä erilaisempien piikkien ja pistimien avulla.
Punainen vaate tietysti muodostaa hyvin tärkeän osan tätä ´huvia´. Noin puolen tunnin kuluttua härkä on siinä kunnossa, että putoaa polvilleen, todennäköisesti keihäsmiehen aiheuttaman runsaan veren vuodon heikentämänä. Jäljellä on enää se kuolinpisto joka sekin vaatii useamman yrittämisen.
Esitys toistuu neljä kertaa, ja aikaa kuluu noin kaksi tuntia. Katsellessa tulee auttamattomasti mieleen ajatus, että meidän kettutytöillä sekä Purmosen porukalla olisi maailmalla kunnollistakin tekemistä.
Asian mielettömyyttä kuvaa, että hevosetkin kieltäytyivät yhteistyöstä. Järjestäjien tarkoitus oli vetää härkävainajat areenalta pois komeasti kahdella hevosella. Kahdella ensimmäisellä kerralla se onnistuikin, tosin runsaan hevosten ruoskinnan jälkeen. Kolmatta härkää hevoset kieltäytyivät lähestymästä. Järjestäjien häpeäksi homma hoidettiin autolla vetäen.
En tunne härkätaistelujen historiaa kovin tarkkaan. Tämä edellä kertomani kaltainen espanjalainen ´kulttuurin kukkanen´ levisi väli-Amerikan maihin ja täältä muutamiin etelä-Amerikan valtioihin.
Portugalilaisilla on hieman poikkeava menettely. Siinä härkää ei tapeta, ainakaan yleisön edessä, mitä sitten takapihalla tapahtuu sitä en tiedä.
Intialainen härkätaistelu oli kahden eläimen keskinäinen välien selvittely, johon liittyi myös vedon lyönti. Voittajaeläimen isäntä korjasi potin. Ennen ottelun alkua isäntä viilasi suojattinsa sarvet neulan teräviksi, joten verinen leikki oli sekin.
Intiassa tämä kansan huvi kiellettiin muutama vuosi sitten, joten siitä voi kirjoittaa vain menneen ajan muodossa.
Vanha Nestori