Olen mieheni kanssa PRIDE-koulutuksessa. Meillä on harkinnassa sijaisperheeksi ryhtyminen. Ennestään meillä on kaksi biologista lasta.
PRIDEN aikana mieheni alkoi kertoa, että hänen suvussa on kehitysvammainen nainen, jonka lapsi annettiin adoptioon heti synnytyksen jälkeen. Tämä tapahtui 80-luvun lopussa. Kesälomamatkalla keskustelimme aiheesta bioäidin vanhempien kanssa. He kertoivat, että adoption oli järjestänyt heidän tyttärensä edunvalvoja. Edunvalvoja oli kertonut adoptiosta puhelimitse raskausaikana. Hän oli kertonut, että kehitysvammaisten naisten kohdalla ratkaisu on lähes aina adoptio ja se on kaikkien kannalta paras ratkaisu. Bioäiti ei ole nähnyt lasta koskaan, koska lapsi syntyi suunnitellusti sektiolla. Isovanhemmatkaan eivät ole lasta nähneet. Isovanhemmat ikävöivät lasta ja heidän mukaan bioäiti ikävöi lasta myös. Isovanhemmat eivät uskalla puhua aiheesta tyttärensä kanssa. He eivät tiedä lapsen adoptioperheestä mitään.
Ihmettelimme mieheni kanssa paljon tuota asiaa. Koska meillä on kokemusta kehitysvammaisista, niin ilmoitimme sosiaalityöntekijällemme, että meille sopisi hyvin kehitysvammaisen äidin lapsi perhehoitoon. Hän vastasi, että niitä lapsia tulee vain muutamia ja nekin yleensä adoptoidaan. Miksi kehitysvammaisten äitien lapset edelleen annetaan yleensä adoptioon? Haluaako äidit adoptiota vai tuputetaanko heille sitä? Eikö perhehoito tai avoin adoptio olisi parempi ratkaisu? Jos lapsen bioäiti on kehitysvammainen, niin silloinhan lapsi joka tapauksessa tarvitsee pysyvän sijoituspaikan. Sehän voisi olla yhtä hyvin pysyvä perhehoito kuin adoptio. Perheen ei tarvitsisi pelätä lapsen menettämistä ja lapsi sekä biosukulaiset voisivat pitää yhteyttä toisiinsa. Perintöasioita ajatellen adoptio voitaisiin vahvistaa aikuisena, jos lapsi ja sijaisperhe niin haluaisivat.
Kertokaa mitä mieltä olette tästä asiasta? Onko tässä joku asia, mitä minä en ymmärrä? Onko kyse esimerkiksi sosiaalietuuksista?
PRIDEN aikana mieheni alkoi kertoa, että hänen suvussa on kehitysvammainen nainen, jonka lapsi annettiin adoptioon heti synnytyksen jälkeen. Tämä tapahtui 80-luvun lopussa. Kesälomamatkalla keskustelimme aiheesta bioäidin vanhempien kanssa. He kertoivat, että adoption oli järjestänyt heidän tyttärensä edunvalvoja. Edunvalvoja oli kertonut adoptiosta puhelimitse raskausaikana. Hän oli kertonut, että kehitysvammaisten naisten kohdalla ratkaisu on lähes aina adoptio ja se on kaikkien kannalta paras ratkaisu. Bioäiti ei ole nähnyt lasta koskaan, koska lapsi syntyi suunnitellusti sektiolla. Isovanhemmatkaan eivät ole lasta nähneet. Isovanhemmat ikävöivät lasta ja heidän mukaan bioäiti ikävöi lasta myös. Isovanhemmat eivät uskalla puhua aiheesta tyttärensä kanssa. He eivät tiedä lapsen adoptioperheestä mitään.
Ihmettelimme mieheni kanssa paljon tuota asiaa. Koska meillä on kokemusta kehitysvammaisista, niin ilmoitimme sosiaalityöntekijällemme, että meille sopisi hyvin kehitysvammaisen äidin lapsi perhehoitoon. Hän vastasi, että niitä lapsia tulee vain muutamia ja nekin yleensä adoptoidaan. Miksi kehitysvammaisten äitien lapset edelleen annetaan yleensä adoptioon? Haluaako äidit adoptiota vai tuputetaanko heille sitä? Eikö perhehoito tai avoin adoptio olisi parempi ratkaisu? Jos lapsen bioäiti on kehitysvammainen, niin silloinhan lapsi joka tapauksessa tarvitsee pysyvän sijoituspaikan. Sehän voisi olla yhtä hyvin pysyvä perhehoito kuin adoptio. Perheen ei tarvitsisi pelätä lapsen menettämistä ja lapsi sekä biosukulaiset voisivat pitää yhteyttä toisiinsa. Perintöasioita ajatellen adoptio voitaisiin vahvistaa aikuisena, jos lapsi ja sijaisperhe niin haluaisivat.
Kertokaa mitä mieltä olette tästä asiasta? Onko tässä joku asia, mitä minä en ymmärrä? Onko kyse esimerkiksi sosiaalietuuksista?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Eräs sosiaalityöntekijä kertoi kerran että sellainen on vaan käytäntö että kehitysvammaisilta otetaan ainakin terveet lapset pois. Jos kehitysvammainen suunnittelee vaikka raskauden sattuessa avioliiton solmimista niin sosiaalityöntekijät yrittävät jarrutella jotta lapsen poisotto olisi helpompaa. Cp-vammainen nainen ja terve mies olivat avoliitossa ja naisen saadessa lapsen, olivat sosiaalityöntekijät vaan hakeneet sairaalassa allekirjoituksen paperiin siltä CP-vammaiselta naiselta ja niin vaan lapsi lähti. Nainen ei ollut tajunnut että hän luopui lapsestaan kun tokkuraisena rustasi nimen paperiin ja isä yritti itkeä lapsen perään jopa radioon soittamalla, mutta ei auttanut kun eivät olleet naimisissa, eikä isyyttä voi tunnustaa kuin vasta kauan syntymän jälkeen. Kuollut lapsi saa kyllä isän nimen, mutta jos avovaimo kuolee synnytyksessä, niin avoisä menettää tuolloin myös lapsen.
Koska tämän tänne kirjoitit, löytyy sulta varmaan osoittaa tämä todeksi, ettei jää aivan essonbaarissa kuulluksi.
Yksi tapaushan meni johonkin euroopan ihmisoikeustuomioistuimeenkin, kun ei oltu edes äidille näytetty sitä lasta kun sosiaalityöntekijät oli sen ahneuksissaan niin kiireellä vieneet. Saivat eu:sta torumiset. Oli myös tiedotusvälineissä. Onhan niitä ja joskus niistä jokin pääsee vahingossa julkisuuteen.
Cp-vammainen ei ole kehitysvammainen.
Mielestäni on ihan hyvä että kehitysvammaisilta adoptoidaan lapset pois,eihän kehitysvammainen kykene normaaliin vanhemmuuteen(tod.näk).
Liikuntavammaisilta taas ei lapsia yritetä viedä ja liikuntaesteisyys ei tietenkään haittaakaan vanhemmuutta millään lailla.
Itse olen liikuntaesteinen.
Miksi sinun mielestäsi on oikein, että kehitysvammaisilta adoptoidaan lapset pois? Eikö lasten pysyvä sijoitus sijaisperheeseen olisi sopiva? Tai lasten adoptoiminen avoimesti? Vaikka kehitysvammainen äiti ei kykenisi huolehtimaan lapsestaan, niin eikö hän olisi kuitenkin kykenevä tapaamaan lastaan? Entä lapsen isä, isovanhemmat, serkut, tädit, sedät ja muut? Onko adoptio ihan oikeasti paras vaihtoehto?
Erityisesti tuo ainakin terveet lapset. Siis kehieysvammaiseko saavat pitää sairaat lapset??? Haloo jos joku näin on sinulle sanonut niin puhuu aivan puppua! Ja kehitysvammaisten parissa työskentelevänä tiedän ettei todellakaan lapsia tuosta noin vaan viedä pois. Tiedän itse kaksi Kehitysvammaista paria joilla molemmilla on lapsi. Toisilla jopa kaksi lasta. Toinen pariskunta asuu naisen vanhempian kotona ja saa lastenhoitoon apua tämän vanhemmilat. Toisilla taas lapset ovat sijoitettuna mutta näkevät näitä säännöllisesti. Ja lapset on sijoitettu koska lasten äiti itse näin halusi.
Niin mutta jos kukaan ei ole pitämässä kehitysvammaisen äidin puolia, niin adoptiota saatetaan tyrkyttää ainoana ratkaisuna. Katsos kehitysvammaisten hoito on kunnille kallista jo sellaisenaan. Sijaisperheiden löytäminen on hankalampaa kun taas adoptioperheitä on jonossa enemmän kuin koskaan tulee adoptiolapsia saataville. Sijaislasten huoltoa kunnat joutuvat kustantamaan ja valvomaan 18-21 vuotta (jos siis on kyseessä vauvasijoitus) kun taas adoptiolapsia ei tarvi kenenkään sossun tai muun enää miettiä tai rahoittaa adoption jälkeen. Sellasta tää on. Adoptiossa ei tartte järjestellä ikäviä tapaamisia biosukulaisten kanssa vaan voi käyttää senkin ajan lukemalla adoptiolapselle ihania satukirjoja siitä, miten adoptio on paras ratkaisu. Helmikin sai uuden kodin ja Sarika on tyttö Intiasta. Taas kaikki yhdessä -kirjan Pupuemo löysi ankan ja hiiren, joille hän on IHAN OIKEA JA OMA ÄITI. Xing tuli Kiinasta Suomeen ja hänestä kasvaa ehta suomalaistyttö OMIEN vanhempien kanssa IKIOMASSA kodissaan. Mervikin on pieni onnellinen ottotyttö. Tikulla silmään sitä adoptiolasta, joka uskaltaa surra näin hienoa kohtaloaan tai muuta tähän satumaiseen ratkaisuun liittyvää.
Niin tulee lasten ja vanhustenkin hoito. Kaikkea ei kuitenkaan voi ajatella rahassa ja itse työskentelen sellaisen laitoksen palveluksessa jossa yritetään oikeasti pitää kehitysvammaisten puolta. Sitäpaitsi sossu ja kehitysvammainen eivät keskenään päätä mahdollisesta adoptioon antamisesta kyllä siinä muitakin osapuolia on mukana. Ja kyllä noita kehitysvammaisten äitien lapsia harvoin adoptioon tulee. Yleisesti ottaen jos kehitysvammaiset seurustelevat heille kerrotaan ehkäisystä ja meillä ainakin kehoitetaan todella pohtimaan sitä jaksaisivatko/ osaisivatko lasta hoitaa. Eli monet kyllä aluksi haaveilevat lapsesta mutta tajuavat etteivät pärjäisi.