Tällä tavalla?

Äitiparta ei ole runossa minä, vaan hän:
> hänen sanansa lukiessasi, nuo kirjoitetut <
En suinkaan kuvitellut hyväileväni ketään lukijoista!
En myöskään kuvitellut että runon minä hyväilisi ketään LUKIJOISTA. Se on mahdotonta. Minä on pelkästään nelikirjaiminen sana paperilla.
Fiktiivinen minä voi hyväillä vain fiktiivistä sinää.

Korostan. Se, jota runon minä hyväilee, et ole sinä (lukija).
Sekä ”minä” että ”sinä” ovat vain lauseita paperilla.
> Sillä tavalla, katso, sinua hyväilen. <
Sellaisia ovat kaikki kirjoitetut hyväilyt: ne ovat sanoja paperilla.

Äitiparran rooli tässä on että hän on runon kirjoittaja.
Lukija on vastaanottaja, se joka lukee – näin runossa on kaksi sinää. Hän jolle äitiparta runon kirjoittaa, ja toisaalta se fiktiivinen sinä, josta esimerkinomaisesti kirjoitetaan osoittaen, että on jotakin johon lukija pyrkii samaistumaan.

Se joka sinua (lukijaa) hyväilee en ole minä (kirjoittaja) vaan mielikuvasi – ehkä oman rakastetun muisto, joka tunnemuististasi nousee esiin?
En tarkoita ainoastaan tätä runoa, vaan runoja yleensä. Niinpä runo sisältää pieniä katkelmia kolmesta aiemmasta runostani.
Ja kyse oli tässä runossa nyt siitä, millä tavalla tekstiin eläydytään, joten lopuksi:
> sillä tavalla, minä sinua hyväilen <

Runossa käsittelin siis sen olemusta, mikä kokijan ja koettavan välillä on, eläytymisen tapahtumaa. Yritin tehdä näkyväksi jotakin mikä on näkymätöntä ja jää havaitsematta.
Esimerkiksi jos joku suoraan sanoo sinua kohti ”sinä” - katseesi kiintyy sanojaan, ajatus piirtää kuvan henkilöstä joka tulee kohti, eikö niin? Mutta toisin kuin faktisessa todellisuudessa jossa kohti tuleva henkilö on konkreettinen, tässä joudut luomaan mielessäsi hänet joka tulee kohti.
Kyseessä on siis oma luomuksesi.

Yritän vielä:
Konkreettisessa todellisuudessa sinua vastapäätä oleva henkilö on faktinen, hän on totta. Mutta nyt se mikä on faktinen ja totta on paperi tai näyttöruutu.
Kuitenkin juuri se mikä jää huomiotta on tämä paperi tai näyttöpääte, eloton kirja kädessäsi tai kylmä sähköinen näyttöruutu, ulottuvuus missä ”minä” ja ”sinä” ovat pelkkiä sanoja.
Emme niinkään ajattele ”minä tässä luen jonkun kirjoittamia sanoja netistä” niin että painotus olisi LUKEMISESSA, vaan ajattelemme sanojen synnyttämiä tosia mielikuvia niin että painotus on KOKEMISESSA, niitä mielikuvia ja aistimuksia jotka ovat kokemuksina ITSESSÄMME – kyse on tosista mielikuvista, omista kokemuksistamme, joista kumpuaa ”minälle” ja ”sinälle” sisältö.

Se kuinka sinua hyväilen on siis täysin riippuvainen siitä kuinka minulla itseäsi hyväilet.

Tai: kuinka runon ”minä” runon ”sinää” hyväilee on kokonaan riippuvaista siitä millainen olet muistoinesi, kokemuksinesi, haavoinesi ja pelkoinesi sinä joka tekstiä luet, oman kokemusmaailmasi kautta todellisuutta hahmottaen ja kosketellen.
Esimerkiksi, kun luet romaania jossa on kaksi täysin kuviteltua päähenkilöä, et kykene hahmottamaan heitä ja kirjan tapahtumia ellei itselläsi ole olemassa kokemuksia jotka ovat siinä määrin samankaltaisia, että kykenet niiden kautta edes jossain määrin samaistumaan lukemaasi.
Jotakin sellaista.

Äitiparta on edelleen mies eikä ole missään kohtaa tekeytynyt naiseksi. Nimimerkki oli ensin mamabeard, mutta tällä palstalla enimmäkseen suomenkielisessä muodossa, siis äitiparta, myös nimeä Uros Kala olen käyttänyt sekä lyhyesti Parta.

- - -

RUNOILIJAN MINÄKUVA?
(kirjoitettu 060806 22:40 - 22:55, palstalle äitiparta 7.8.2006 klo 00.35)

Katselen mustetahraisia sormiani
joissa huokaa
kyyneleinen avaruus,
kaikki olemisen kipu

Ja olen kirjoittanut itseni paperille
minäksi jonka kautta katselen,
hän kuuntelee

Kyyneleisen avaruuden huokauksia -
niin kuuntelen kuin hänen korvillaan kuunnellaan,
mustetahraisissa sormissani kaikki olemisen kipu kirjoitan:
Katselen mustetahraisia sormiani

Ja avaruus, avaruus yllämme laulaa
meistä riippumatonta lauluaan!
Hän katselee mustetahraisia sormiaan
tietokoneen näytöltä, sanoina,
kohta hän sulkee koneen, kohta hän menee nukkumaan

Hänen mentyään minä jään

äitiparta kirjoitti:

Äitiparta ei ole runossa minä, vaan hän:
> hänen sanansa lukiessasi, nuo kirjoitetut <
En suinkaan kuvitellut hyväileväni ketään lukijoista!
En myöskään kuvitellut että runon minä hyväilisi ketään LUKIJOISTA. Se on mahdotonta. Minä on pelkästään nelikirjaiminen sana paperilla.
Fiktiivinen minä voi hyväillä vain fiktiivistä sinää.

Korostan. Se, jota runon minä hyväilee, et ole sinä (lukija).
Sekä ”minä” että ”sinä” ovat vain lauseita paperilla.
> Sillä tavalla, katso, sinua hyväilen. <
Sellaisia ovat kaikki kirjoitetut hyväilyt: ne ovat sanoja paperilla.

Äitiparran rooli tässä on että hän on runon kirjoittaja.
Lukija on vastaanottaja, se joka lukee – näin runossa on kaksi sinää. Hän jolle äitiparta runon kirjoittaa, ja toisaalta se fiktiivinen sinä, josta esimerkinomaisesti kirjoitetaan osoittaen, että on jotakin johon lukija pyrkii samaistumaan.

Se joka sinua (lukijaa) hyväilee en ole minä (kirjoittaja) vaan mielikuvasi – ehkä oman rakastetun muisto, joka tunnemuististasi nousee esiin?
En tarkoita ainoastaan tätä runoa, vaan runoja yleensä. Niinpä runo sisältää pieniä katkelmia kolmesta aiemmasta runostani.
Ja kyse oli tässä runossa nyt siitä, millä tavalla tekstiin eläydytään, joten lopuksi:
> sillä tavalla, minä sinua hyväilen <

Runossa käsittelin siis sen olemusta, mikä kokijan ja koettavan välillä on, eläytymisen tapahtumaa. Yritin tehdä näkyväksi jotakin mikä on näkymätöntä ja jää havaitsematta.
Esimerkiksi jos joku suoraan sanoo sinua kohti ”sinä” - katseesi kiintyy sanojaan, ajatus piirtää kuvan henkilöstä joka tulee kohti, eikö niin? Mutta toisin kuin faktisessa todellisuudessa jossa kohti tuleva henkilö on konkreettinen, tässä joudut luomaan mielessäsi hänet joka tulee kohti.
Kyseessä on siis oma luomuksesi.

Yritän vielä:
Konkreettisessa todellisuudessa sinua vastapäätä oleva henkilö on faktinen, hän on totta. Mutta nyt se mikä on faktinen ja totta on paperi tai näyttöruutu.
Kuitenkin juuri se mikä jää huomiotta on tämä paperi tai näyttöpääte, eloton kirja kädessäsi tai kylmä sähköinen näyttöruutu, ulottuvuus missä ”minä” ja ”sinä” ovat pelkkiä sanoja.
Emme niinkään ajattele ”minä tässä luen jonkun kirjoittamia sanoja netistä” niin että painotus olisi LUKEMISESSA, vaan ajattelemme sanojen synnyttämiä tosia mielikuvia niin että painotus on KOKEMISESSA, niitä mielikuvia ja aistimuksia jotka ovat kokemuksina ITSESSÄMME – kyse on tosista mielikuvista, omista kokemuksistamme, joista kumpuaa ”minälle” ja ”sinälle” sisältö.

Se kuinka sinua hyväilen on siis täysin riippuvainen siitä kuinka minulla itseäsi hyväilet.

Tai: kuinka runon ”minä” runon ”sinää” hyväilee on kokonaan riippuvaista siitä millainen olet muistoinesi, kokemuksinesi, haavoinesi ja pelkoinesi sinä joka tekstiä luet, oman kokemusmaailmasi kautta todellisuutta hahmottaen ja kosketellen.
Esimerkiksi, kun luet romaania jossa on kaksi täysin kuviteltua päähenkilöä, et kykene hahmottamaan heitä ja kirjan tapahtumia ellei itselläsi ole olemassa kokemuksia jotka ovat siinä määrin samankaltaisia, että kykenet niiden kautta edes jossain määrin samaistumaan lukemaasi.
Jotakin sellaista.

Äitiparta on edelleen mies eikä ole missään kohtaa tekeytynyt naiseksi. Nimimerkki oli ensin mamabeard, mutta tällä palstalla enimmäkseen suomenkielisessä muodossa, siis äitiparta, myös nimeä Uros Kala olen käyttänyt sekä lyhyesti Parta.

- - -

RUNOILIJAN MINÄKUVA?
(kirjoitettu 060806 22:40 - 22:55, palstalle äitiparta 7.8.2006 klo 00.35)

Katselen mustetahraisia sormiani
joissa huokaa
kyyneleinen avaruus,
kaikki olemisen kipu

Ja olen kirjoittanut itseni paperille
minäksi jonka kautta katselen,
hän kuuntelee

Kyyneleisen avaruuden huokauksia -
niin kuuntelen kuin hänen korvillaan kuunnellaan,
mustetahraisissa sormissani kaikki olemisen kipu kirjoitan:
Katselen mustetahraisia sormiani

Ja avaruus, avaruus yllämme laulaa
meistä riippumatonta lauluaan!
Hän katselee mustetahraisia sormiaan
tietokoneen näytöltä, sanoina,
kohta hän sulkee koneen, kohta hän menee nukkumaan

Hänen mentyään minä jään

sanasi ja elämäsi
fiktiosi, fantasiasi ja ehkä todellisuutesi
kuulostaa yhä vain hullummalta
ja irralliselta mistään
arjen tapahtumilta

voi kääkkänärääppänärööppäny

äitiparta kirjoitti:

Äitiparta ei ole runossa minä, vaan hän:
> hänen sanansa lukiessasi, nuo kirjoitetut <
En suinkaan kuvitellut hyväileväni ketään lukijoista!
En myöskään kuvitellut että runon minä hyväilisi ketään LUKIJOISTA. Se on mahdotonta. Minä on pelkästään nelikirjaiminen sana paperilla.
Fiktiivinen minä voi hyväillä vain fiktiivistä sinää.

Korostan. Se, jota runon minä hyväilee, et ole sinä (lukija).
Sekä ”minä” että ”sinä” ovat vain lauseita paperilla.
> Sillä tavalla, katso, sinua hyväilen. <
Sellaisia ovat kaikki kirjoitetut hyväilyt: ne ovat sanoja paperilla.

Äitiparran rooli tässä on että hän on runon kirjoittaja.
Lukija on vastaanottaja, se joka lukee – näin runossa on kaksi sinää. Hän jolle äitiparta runon kirjoittaa, ja toisaalta se fiktiivinen sinä, josta esimerkinomaisesti kirjoitetaan osoittaen, että on jotakin johon lukija pyrkii samaistumaan.

Se joka sinua (lukijaa) hyväilee en ole minä (kirjoittaja) vaan mielikuvasi – ehkä oman rakastetun muisto, joka tunnemuististasi nousee esiin?
En tarkoita ainoastaan tätä runoa, vaan runoja yleensä. Niinpä runo sisältää pieniä katkelmia kolmesta aiemmasta runostani.
Ja kyse oli tässä runossa nyt siitä, millä tavalla tekstiin eläydytään, joten lopuksi:
> sillä tavalla, minä sinua hyväilen <

Runossa käsittelin siis sen olemusta, mikä kokijan ja koettavan välillä on, eläytymisen tapahtumaa. Yritin tehdä näkyväksi jotakin mikä on näkymätöntä ja jää havaitsematta.
Esimerkiksi jos joku suoraan sanoo sinua kohti ”sinä” - katseesi kiintyy sanojaan, ajatus piirtää kuvan henkilöstä joka tulee kohti, eikö niin? Mutta toisin kuin faktisessa todellisuudessa jossa kohti tuleva henkilö on konkreettinen, tässä joudut luomaan mielessäsi hänet joka tulee kohti.
Kyseessä on siis oma luomuksesi.

Yritän vielä:
Konkreettisessa todellisuudessa sinua vastapäätä oleva henkilö on faktinen, hän on totta. Mutta nyt se mikä on faktinen ja totta on paperi tai näyttöruutu.
Kuitenkin juuri se mikä jää huomiotta on tämä paperi tai näyttöpääte, eloton kirja kädessäsi tai kylmä sähköinen näyttöruutu, ulottuvuus missä ”minä” ja ”sinä” ovat pelkkiä sanoja.
Emme niinkään ajattele ”minä tässä luen jonkun kirjoittamia sanoja netistä” niin että painotus olisi LUKEMISESSA, vaan ajattelemme sanojen synnyttämiä tosia mielikuvia niin että painotus on KOKEMISESSA, niitä mielikuvia ja aistimuksia jotka ovat kokemuksina ITSESSÄMME – kyse on tosista mielikuvista, omista kokemuksistamme, joista kumpuaa ”minälle” ja ”sinälle” sisältö.

Se kuinka sinua hyväilen on siis täysin riippuvainen siitä kuinka minulla itseäsi hyväilet.

Tai: kuinka runon ”minä” runon ”sinää” hyväilee on kokonaan riippuvaista siitä millainen olet muistoinesi, kokemuksinesi, haavoinesi ja pelkoinesi sinä joka tekstiä luet, oman kokemusmaailmasi kautta todellisuutta hahmottaen ja kosketellen.
Esimerkiksi, kun luet romaania jossa on kaksi täysin kuviteltua päähenkilöä, et kykene hahmottamaan heitä ja kirjan tapahtumia ellei itselläsi ole olemassa kokemuksia jotka ovat siinä määrin samankaltaisia, että kykenet niiden kautta edes jossain määrin samaistumaan lukemaasi.
Jotakin sellaista.

Äitiparta on edelleen mies eikä ole missään kohtaa tekeytynyt naiseksi. Nimimerkki oli ensin mamabeard, mutta tällä palstalla enimmäkseen suomenkielisessä muodossa, siis äitiparta, myös nimeä Uros Kala olen käyttänyt sekä lyhyesti Parta.

- - -

RUNOILIJAN MINÄKUVA?
(kirjoitettu 060806 22:40 - 22:55, palstalle äitiparta 7.8.2006 klo 00.35)

Katselen mustetahraisia sormiani
joissa huokaa
kyyneleinen avaruus,
kaikki olemisen kipu

Ja olen kirjoittanut itseni paperille
minäksi jonka kautta katselen,
hän kuuntelee

Kyyneleisen avaruuden huokauksia -
niin kuuntelen kuin hänen korvillaan kuunnellaan,
mustetahraisissa sormissani kaikki olemisen kipu kirjoitan:
Katselen mustetahraisia sormiani

Ja avaruus, avaruus yllämme laulaa
meistä riippumatonta lauluaan!
Hän katselee mustetahraisia sormiaan
tietokoneen näytöltä, sanoina,
kohta hän sulkee koneen, kohta hän menee nukkumaan

Hänen mentyään minä jään

Vaikka et sinä olisikaan runosi runossa oleva
muutoin kuin ulkopuolisena kirjoittajana
silti moni lukee tekstisi ajatellen sinua eli kirjoittajaa, on kumallista miten väännät ja käännät
sanojasi erilliseksi itsestäsi, tai ei ehkä kummallista, vaan outoa suorastaan ja liian filosofista pohdiskelua mikä on uuvuttavaa

Kun kirjoitat näinkin eroottista tekstiä
monella lukijalla tulee mielikuvia
jotka voi synnyttää lisää fantasioita
ja sehän ei ole kristityn ihmisen tarkoitus
eli houkutella ihmisiä
esim. itsetyydytykseen, mikä on synti
niinkuin hyvin tiedät

Missä kulkee raja?
Onko se kirjoittajassa joka tutkiskelee
kirjoittamaansa muka ulkopuolisena
herätellen vain lukijaansa kohtamaan oman
minänsä minässä, sanoina paperilla
herätellä lukijaa lukemaan itseään
kun hän itse lukee lukemaansa
itsensä kautta?

Ja kuitenkin nämä sanat ovat kirjoittajan
päästä lähtöisin, hänen fiktiivisestä
asetelmastaan projisoida lukijaa
tutkimaan itseään ja kuvitelmiaan
joten missä menee ihmismielen raja?
tai onko rajaa ollenkaan?

tai ovatko kirjoitetut sanat
loppujen lopuksi tyhjää

käytän yleensä vertauskuvia. Yleensä jo siitäkin syystä että runoni ovat usein vertauskuvallisia.

Mutta tähän nyt kyseessä olevaan runoon...
Eikös usein ole näissä "rakkausrunoissa" sillä tavalla että juuri vertauskuvat ja vihjailevat sanonnat ovat niitä kaikkein kiihoittavimpia, koska ne jättää lukijan omalle mielikuvamaailmalle ja tunnemuistille liikkumatilaa assosioitua ikiomiin muistoihin, kokemuksiin ja fantasioihin?

Tässä runossa käytin poikkeuksellisesti sanaa "häpyhuulet" koska asiaa ei olisi voinut ilmaista millään toisella tavalla.

Kyseessä on nimenomaan vertauskuvallisen ilmauksen assosioituminen lukijan mielessä hänen oman mielikuvituksen kautta todelliseksi tunteeksi.
Runossa "minä" on ainoastaan sana paperilla.
Lukija antaa "minälle" sisällön.
> Tällä tavalla sinua hyväilen <
Kuka hyväilee? Kuvitteellinen, fiktiivinen minä, joka on pelkkiä koukeroita paperilla, sanoja ja lauseita.

Millä tavalla hyväilee?

Runoilija on kirjoittanut:
> Avaan sinut hiljaa, arasti kuin kirjan, kosketellen reunojasi. <
Nyt kyseessä oleva runo kuvaa siis tilannetta että tuollainen täysin vertauskuvallinen ilmaus synnyttää lukijan mielessä assosisaation häpyhuulen koskettamisesta.

Millä muulla tavalla olisin voinut asian kuvata? Kyseinen runo liittyy "empiiriseen tutkimukseeni" nimenomaan paperilla (tai näyttöpäätteellä) olevan tekstin, joka siis ITSESSÄÄN on pelkkiä tarkoituksettomia, mustia koukeroita, ja lukijan välisestä suhteesta.

- -

Vain lukija antaa luettavalle sisällön - ilman lukijaa on tekstillä yhtä vähän merkitystä kuin hiekkarannalla jota kukaan ei tiedä olevan olemassakaan. Sen hiekka ei pistele jalkapohjaa millään tavalla. Kävelevälle henkilölle ranta josta hänellä ei ole minkäänlaista kokemusta eikä tietoa on yhtä kuin olemattomuus. Samoin on jokainen kirjoitettu sana paperilla olemattomuutta kunnes lukeva silmä antaa koukeroille merkityksen. Näin jokainen teksti saa siis merkityksensä ja tavallaan tulee olevaksi vasta lukijan eli kokijan kautta. Mutta se mikä tulee olevaksi on lukijan oma mielikuva: kuinka hän tekstin kokee ja assosioi.
Tämä on yksi syvistä mielenkiintoni aiheista runoilijana ja pohdiskelijana, liittyen ihmissuhteisiin yleisesti.
Kuten kukaan ei voi lukea tekstiä täysin sellaisena mikä se on ollut kirjoittajan mielessä hänen tehdessään sen, koska jokainen kirjoittaa ja lukee kokemusmaailmansa läpi tuoden tekstiin värit oman yksityisen sielunsa kautta, samoin henkilö jonka kadulla kohtaamme ei oikeastaan ole tuo henkilö, vaan on oma kokemuksemme hänestä?

Kuitenkin ihminen luonnostaan samaistaa kokemuksen ja henkilön: ikäänkuin kohtaisin paljaan, todellisen ihmisen - sen, joka tuo ihminen on minusta riippumatta, minun ulkopuolellani. Sellaista ihmistä emme kuitenkaan voi kohdata. Kohtaan hänet oman havaintoni kautta, jolloin kokemukseni määrittelee ja tavallaan tekee lähimmäisen. Minun kokemukseni ja tietoni ulkopuolella lähimmäinen on minulle olemattomuutta kuten minä olen lähimmäiselleni olemattomuutta hänen kokemuksensa ja tietonsa ulkopuolella.
Kuitenkin jokainen on olemassa omana itsenään - silloinkin ja tietyssä mielessä juuri silloin kun en häntä havaitse.

Mutta kirjallisuuteen:
Jos kävelisin rannalla ja hiekka pistelisi jalkoihini, voisin sanoa: onpas pistävää hiekkaa. Jos hiekka tuntuisi pehmeältä jalkapohjiini, voisin sanoa: hiekka hyväilee jalkapohjiani. Mutta kun en rannasta mitään tiedä - kuten en tiedä uudesta tekstistä ennen kuin olen taas tullut palstalle ja katsonut että ahaa, tällaista - nyt hiekka ei ole pistävää eikä hyväilevää, se on vielä pelkkää hiekkaa vailla minkäänlaisia merkityksiä.

Kirjoittajalla kenties on tiettyjä mielikuvia ja tarkoituksia (hänen kirjoittaessaan) ja lukijalla kenties on tiettyjä mielikuvia ja käsityksiä kirjoittajan tarkoituksista (hänen lukiessaan), mutta näiden kahden välillä on kuitenkin paperin hiekkaranta, jossa kirjoitus on vain pelkkiä koukeroita. Sanojen tarkoitus paperilla on olematon. Korostan: olevana itsessään niillä ei ole mitään itsensä ulkopuolelle viittaavaa merkitystä, ne ovat pelkkiä mustia koukeroita.
Lukiessamme paperi kuitenkin ikäänkuin liukenee olemattomiin - samoin kohdatessamme lähimmäisen itse kohtaamisen prosessi liukenee olemattomiin: emme tarkastele kohtaamista prosessina ja siihen liittyviä mekanismeja, tarkastelemme henkilöä.
Niin tarkastelemme mielikuviamme joita teksti synnyttää, pohtimatta juurikaan sitä prosessia kuinka ja miksi meissä syntyy juuri tietynlaisia mielikuvia ja kuinka niihin suhtaudumme.

- -

Koska lähimmäiseni siis on olemassa minusta riippumatta, silloinkin kun hän on olemattomuutta minulle, minun tulee oppia antamaan hänelle itsestäni riippumaton arvo.
Tarkoittaa mitä? Että lähimmäiseni arvo ei ole riippuvainen siitä mitä hän minulle edustaa ja tarjoaa, millaisena hänet havaitsen ja koen. En saa enkä voi sitoa kenenkään arvoa itseeni vaatien häntä käyttäytymään niin kuin minä tahtoisin hänen käyttäytyvän.
Lähimmäiseni on aivan yhtä arvokas ja tärkeä - hänellä on elämä itsessään - huolimatta siitä haistattaako hän minulle paskat tai ylistää minua maasta taivaisiin.
Hänen arvonsa ei millään tavalla riipu siitä millaisena hänet koen, joko ihastuttavana tai inhottavana tai jotakin muuta.
Koska hänen elämänsä ei siis ole minun elämääni - niin että hän olisi minun käteni tai jalkani, jota voin ohjailla - minun on annettava hänelle täysi vapaus joko haistatella tai ylistää, vapaus tehdä omat ratkaisunsa.

Tietoisuus prosessista synnyttää uudenlaisen tietoisuuden itsestä ja sitä kautta syvemmän tietoisuuden lähimmäisestä?
On pakko kohdata oma itsensä.
Juuri minulla on ihanteita ja haluja - siksi tietyntyyppiset henkilöt tuntuvat minusta paremmilta kuin toiset. Minulla on menneisyydessäni negatiivisia kokemuksia joiden seurauksena kannan itsessäni vammoja - niistä johtuen tietyntyyppiset ihmiset tai tietynlainen käyttäytyminen synnyttää minussa inhoa ja ehkä agressioita.

Kuitenkin monet ihmiset haluavat paperin jatkuvasti liukenevan olemattomiin! Heidän mielestään hiekkarannan on pakko saada arvo vain heidän havaintojensa kautta, heidän subjektiivinen kokemisensa on maailmankaikkeuden keskus ja napa. Kun tietty ihminen tuntuu inhottavalta hän on inhottava ja häneen kuuluu suhtautua kuten inhottavaan ihmiseen kuuluu suhtautua: vastenmielisyyttä ja halveksuntaa osoittaen! Kun minusta tuntuu että joku yrittää polkea ihmisarvoani, silloin on oikein että suhtaudun häneen niin kuin sellaiseen ihmiseen suhtaudutaan: agressiivisesti itseäni puolustaen. Kuitenkaan en kysy onko minussa itsessäni ehkä haavoja jotka tulevat esiin ylireagointina? Ehkä minun pitäisi kääntää katse itseeni ja pohtia miksi todella hän tuntuu minusta inhottavalta ja miksi reagoin tilanteeseen näin voimakkaasti? Kun minusta tuntuu että joku polkee ihmisarvoani - onko todella niin, vai johtuuko kokemus ehkä vain haluistani joihin toinen ei vastaa tarpeitani tyydyttävällä tavalla? Onko agressioni juuri kenties turhautumisessa, kun toinen ei alistu manipuloitavakseni vaan säilyttää yksilöllisen vapautensa, tehden omat ratkaisunsa, joita en kykene hyväksymään?

Tie todelliseen yhteiselämään, hedelmälliseen kanssakäymiseen kulkee mielestäni erillisyyden kautta. Ainoastaan ihmiset jotka arvostavat toistensa erillisyyttä pyrkien varjelemaan jalkojaan astumasta kenenkään yksityisen reviirin yli, ihmiset, jotka pitävät huolta lähimmäistensä oikeuksista olla he itse, niin ettei minun käteni tunkeudu hänen sydämensä valtaistuinsaliin manipuloimaan hänen intiimejä ratkaisujaan, voivat hedelmällisesti elää yhdessä.

Tässä keskeistä tematiikkaa jota runoissani pohdiskelen.

- -

Oh jaarittelen! Rönsyillään takaisin aiheeseen:
Pornografiaa?

Enpä usko että tuo yksi sana "häpyhuulet" tekee tekstistä pornografiaa.
Kyllä tällä palstalla on paljon rankempaa pornoa löydettävissä tämän tästä muodossa jos toisessa. Runoja joissa tarkoituksella laitetaan vertauskuvallisia ja vihjailevia sanontoja peräjälkeen ilmeisenä tarkoituksena synnyttää mielikuvia ja tunnelmia vahvasta eroottisesta latauksesta ja kiihoittumisen tunteista.
Tarkoitukseni kyseisessä runossa ei ollut sellainen.
Tarkoitukseni oli nimenomaan kuvata ja tarkastella aihetta...

Käyttämäni sanat "hyväily" ja "sinuun painuminen" ovat mitä suuremmissa määrin vertauskuvia.
Juuri siksi runous onkin niin monimerkityksellistä ja antaa lukijalle monenlaisia mahdollisuuksia. Yksi käsittää runon kautta yhdenlaista ja toinen toista.
Mutta tämä nimenomainen runoni kuvaa kuten jo totesin tapahtumaa jossa lukija antaa luetulle tekstille nimenomaan eroottisen merkityksen.

Kuten "hyväily" ja "sinuun painuminen" samoin "häpyhuulet" saattaisi olla vertauskuva, vaikka tällä kertaa ei ollutkaan niin.
Kuten voidaan kirjoittaa vaikkapa "tutkin valkeaa karttaa sormillani, sen jokaista kohoumaa" tarkoittaen sormien vaellusretkeä rakastetun keholla, voidaan kirjoittaa "avaan häpyhuulesi ja menen sinuun sisään" vaikkapa bibliofiilisena rakkaudentunnustuksena kirjalle, jolloin kyseessä on toiseen suuntaan liikkuva symbolinen kuvaus: häpyhuulet = kirjan kannet, menen sinuun sisään = eläytyminen tekstiin.

Hyviä eläytymisiä.
Ja miten se menikään se Hill Street Bluesin slogan?
Älkää unohtako että vierellänne on - todellisia ihmisiä. Wau!

äitiparta kirjoitti:

käytän yleensä vertauskuvia. Yleensä jo siitäkin syystä että runoni ovat usein vertauskuvallisia.

Mutta tähän nyt kyseessä olevaan runoon...
Eikös usein ole näissä "rakkausrunoissa" sillä tavalla että juuri vertauskuvat ja vihjailevat sanonnat ovat niitä kaikkein kiihoittavimpia, koska ne jättää lukijan omalle mielikuvamaailmalle ja tunnemuistille liikkumatilaa assosioitua ikiomiin muistoihin, kokemuksiin ja fantasioihin?

Tässä runossa käytin poikkeuksellisesti sanaa "häpyhuulet" koska asiaa ei olisi voinut ilmaista millään toisella tavalla.

Kyseessä on nimenomaan vertauskuvallisen ilmauksen assosioituminen lukijan mielessä hänen oman mielikuvituksen kautta todelliseksi tunteeksi.
Runossa "minä" on ainoastaan sana paperilla.
Lukija antaa "minälle" sisällön.
> Tällä tavalla sinua hyväilen <
Kuka hyväilee? Kuvitteellinen, fiktiivinen minä, joka on pelkkiä koukeroita paperilla, sanoja ja lauseita.

Millä tavalla hyväilee?

Runoilija on kirjoittanut:
> Avaan sinut hiljaa, arasti kuin kirjan, kosketellen reunojasi. <
Nyt kyseessä oleva runo kuvaa siis tilannetta että tuollainen täysin vertauskuvallinen ilmaus synnyttää lukijan mielessä assosisaation häpyhuulen koskettamisesta.

Millä muulla tavalla olisin voinut asian kuvata? Kyseinen runo liittyy "empiiriseen tutkimukseeni" nimenomaan paperilla (tai näyttöpäätteellä) olevan tekstin, joka siis ITSESSÄÄN on pelkkiä tarkoituksettomia, mustia koukeroita, ja lukijan välisestä suhteesta.

- -

Vain lukija antaa luettavalle sisällön - ilman lukijaa on tekstillä yhtä vähän merkitystä kuin hiekkarannalla jota kukaan ei tiedä olevan olemassakaan. Sen hiekka ei pistele jalkapohjaa millään tavalla. Kävelevälle henkilölle ranta josta hänellä ei ole minkäänlaista kokemusta eikä tietoa on yhtä kuin olemattomuus. Samoin on jokainen kirjoitettu sana paperilla olemattomuutta kunnes lukeva silmä antaa koukeroille merkityksen. Näin jokainen teksti saa siis merkityksensä ja tavallaan tulee olevaksi vasta lukijan eli kokijan kautta. Mutta se mikä tulee olevaksi on lukijan oma mielikuva: kuinka hän tekstin kokee ja assosioi.
Tämä on yksi syvistä mielenkiintoni aiheista runoilijana ja pohdiskelijana, liittyen ihmissuhteisiin yleisesti.
Kuten kukaan ei voi lukea tekstiä täysin sellaisena mikä se on ollut kirjoittajan mielessä hänen tehdessään sen, koska jokainen kirjoittaa ja lukee kokemusmaailmansa läpi tuoden tekstiin värit oman yksityisen sielunsa kautta, samoin henkilö jonka kadulla kohtaamme ei oikeastaan ole tuo henkilö, vaan on oma kokemuksemme hänestä?

Kuitenkin ihminen luonnostaan samaistaa kokemuksen ja henkilön: ikäänkuin kohtaisin paljaan, todellisen ihmisen - sen, joka tuo ihminen on minusta riippumatta, minun ulkopuolellani. Sellaista ihmistä emme kuitenkaan voi kohdata. Kohtaan hänet oman havaintoni kautta, jolloin kokemukseni määrittelee ja tavallaan tekee lähimmäisen. Minun kokemukseni ja tietoni ulkopuolella lähimmäinen on minulle olemattomuutta kuten minä olen lähimmäiselleni olemattomuutta hänen kokemuksensa ja tietonsa ulkopuolella.
Kuitenkin jokainen on olemassa omana itsenään - silloinkin ja tietyssä mielessä juuri silloin kun en häntä havaitse.

Mutta kirjallisuuteen:
Jos kävelisin rannalla ja hiekka pistelisi jalkoihini, voisin sanoa: onpas pistävää hiekkaa. Jos hiekka tuntuisi pehmeältä jalkapohjiini, voisin sanoa: hiekka hyväilee jalkapohjiani. Mutta kun en rannasta mitään tiedä - kuten en tiedä uudesta tekstistä ennen kuin olen taas tullut palstalle ja katsonut että ahaa, tällaista - nyt hiekka ei ole pistävää eikä hyväilevää, se on vielä pelkkää hiekkaa vailla minkäänlaisia merkityksiä.

Kirjoittajalla kenties on tiettyjä mielikuvia ja tarkoituksia (hänen kirjoittaessaan) ja lukijalla kenties on tiettyjä mielikuvia ja käsityksiä kirjoittajan tarkoituksista (hänen lukiessaan), mutta näiden kahden välillä on kuitenkin paperin hiekkaranta, jossa kirjoitus on vain pelkkiä koukeroita. Sanojen tarkoitus paperilla on olematon. Korostan: olevana itsessään niillä ei ole mitään itsensä ulkopuolelle viittaavaa merkitystä, ne ovat pelkkiä mustia koukeroita.
Lukiessamme paperi kuitenkin ikäänkuin liukenee olemattomiin - samoin kohdatessamme lähimmäisen itse kohtaamisen prosessi liukenee olemattomiin: emme tarkastele kohtaamista prosessina ja siihen liittyviä mekanismeja, tarkastelemme henkilöä.
Niin tarkastelemme mielikuviamme joita teksti synnyttää, pohtimatta juurikaan sitä prosessia kuinka ja miksi meissä syntyy juuri tietynlaisia mielikuvia ja kuinka niihin suhtaudumme.

- -

Koska lähimmäiseni siis on olemassa minusta riippumatta, silloinkin kun hän on olemattomuutta minulle, minun tulee oppia antamaan hänelle itsestäni riippumaton arvo.
Tarkoittaa mitä? Että lähimmäiseni arvo ei ole riippuvainen siitä mitä hän minulle edustaa ja tarjoaa, millaisena hänet havaitsen ja koen. En saa enkä voi sitoa kenenkään arvoa itseeni vaatien häntä käyttäytymään niin kuin minä tahtoisin hänen käyttäytyvän.
Lähimmäiseni on aivan yhtä arvokas ja tärkeä - hänellä on elämä itsessään - huolimatta siitä haistattaako hän minulle paskat tai ylistää minua maasta taivaisiin.
Hänen arvonsa ei millään tavalla riipu siitä millaisena hänet koen, joko ihastuttavana tai inhottavana tai jotakin muuta.
Koska hänen elämänsä ei siis ole minun elämääni - niin että hän olisi minun käteni tai jalkani, jota voin ohjailla - minun on annettava hänelle täysi vapaus joko haistatella tai ylistää, vapaus tehdä omat ratkaisunsa.

Tietoisuus prosessista synnyttää uudenlaisen tietoisuuden itsestä ja sitä kautta syvemmän tietoisuuden lähimmäisestä?
On pakko kohdata oma itsensä.
Juuri minulla on ihanteita ja haluja - siksi tietyntyyppiset henkilöt tuntuvat minusta paremmilta kuin toiset. Minulla on menneisyydessäni negatiivisia kokemuksia joiden seurauksena kannan itsessäni vammoja - niistä johtuen tietyntyyppiset ihmiset tai tietynlainen käyttäytyminen synnyttää minussa inhoa ja ehkä agressioita.

Kuitenkin monet ihmiset haluavat paperin jatkuvasti liukenevan olemattomiin! Heidän mielestään hiekkarannan on pakko saada arvo vain heidän havaintojensa kautta, heidän subjektiivinen kokemisensa on maailmankaikkeuden keskus ja napa. Kun tietty ihminen tuntuu inhottavalta hän on inhottava ja häneen kuuluu suhtautua kuten inhottavaan ihmiseen kuuluu suhtautua: vastenmielisyyttä ja halveksuntaa osoittaen! Kun minusta tuntuu että joku yrittää polkea ihmisarvoani, silloin on oikein että suhtaudun häneen niin kuin sellaiseen ihmiseen suhtaudutaan: agressiivisesti itseäni puolustaen. Kuitenkaan en kysy onko minussa itsessäni ehkä haavoja jotka tulevat esiin ylireagointina? Ehkä minun pitäisi kääntää katse itseeni ja pohtia miksi todella hän tuntuu minusta inhottavalta ja miksi reagoin tilanteeseen näin voimakkaasti? Kun minusta tuntuu että joku polkee ihmisarvoani - onko todella niin, vai johtuuko kokemus ehkä vain haluistani joihin toinen ei vastaa tarpeitani tyydyttävällä tavalla? Onko agressioni juuri kenties turhautumisessa, kun toinen ei alistu manipuloitavakseni vaan säilyttää yksilöllisen vapautensa, tehden omat ratkaisunsa, joita en kykene hyväksymään?

Tie todelliseen yhteiselämään, hedelmälliseen kanssakäymiseen kulkee mielestäni erillisyyden kautta. Ainoastaan ihmiset jotka arvostavat toistensa erillisyyttä pyrkien varjelemaan jalkojaan astumasta kenenkään yksityisen reviirin yli, ihmiset, jotka pitävät huolta lähimmäistensä oikeuksista olla he itse, niin ettei minun käteni tunkeudu hänen sydämensä valtaistuinsaliin manipuloimaan hänen intiimejä ratkaisujaan, voivat hedelmällisesti elää yhdessä.

Tässä keskeistä tematiikkaa jota runoissani pohdiskelen.

- -

Oh jaarittelen! Rönsyillään takaisin aiheeseen:
Pornografiaa?

Enpä usko että tuo yksi sana "häpyhuulet" tekee tekstistä pornografiaa.
Kyllä tällä palstalla on paljon rankempaa pornoa löydettävissä tämän tästä muodossa jos toisessa. Runoja joissa tarkoituksella laitetaan vertauskuvallisia ja vihjailevia sanontoja peräjälkeen ilmeisenä tarkoituksena synnyttää mielikuvia ja tunnelmia vahvasta eroottisesta latauksesta ja kiihoittumisen tunteista.
Tarkoitukseni kyseisessä runossa ei ollut sellainen.
Tarkoitukseni oli nimenomaan kuvata ja tarkastella aihetta...

Käyttämäni sanat "hyväily" ja "sinuun painuminen" ovat mitä suuremmissa määrin vertauskuvia.
Juuri siksi runous onkin niin monimerkityksellistä ja antaa lukijalle monenlaisia mahdollisuuksia. Yksi käsittää runon kautta yhdenlaista ja toinen toista.
Mutta tämä nimenomainen runoni kuvaa kuten jo totesin tapahtumaa jossa lukija antaa luetulle tekstille nimenomaan eroottisen merkityksen.

Kuten "hyväily" ja "sinuun painuminen" samoin "häpyhuulet" saattaisi olla vertauskuva, vaikka tällä kertaa ei ollutkaan niin.
Kuten voidaan kirjoittaa vaikkapa "tutkin valkeaa karttaa sormillani, sen jokaista kohoumaa" tarkoittaen sormien vaellusretkeä rakastetun keholla, voidaan kirjoittaa "avaan häpyhuulesi ja menen sinuun sisään" vaikkapa bibliofiilisena rakkaudentunnustuksena kirjalle, jolloin kyseessä on toiseen suuntaan liikkuva symbolinen kuvaus: häpyhuulet = kirjan kannet, menen sinuun sisään = eläytyminen tekstiin.

Hyviä eläytymisiä.
Ja miten se menikään se Hill Street Bluesin slogan?
Älkää unohtako että vierellänne on - todellisia ihmisiä. Wau!

Ja se johtunee siitä, että olen nainen. Miehestä tuo sana kuulostaa varmasti kauniimmalta kuin naisesta, mutta sekin on vain mielipide. Miesten sukupuolielinhän on sentään upea luomus - yleensä.
Oletkohan samaa mieltä?

Lili M kirjoitti:

Ja se johtunee siitä, että olen nainen. Miehestä tuo sana kuulostaa varmasti kauniimmalta kuin naisesta, mutta sekin on vain mielipide. Miesten sukupuolielinhän on sentään upea luomus - yleensä.
Oletkohan samaa mieltä?

en, vaikka itse olen viime aikoina parantanut tapani ja lakannut kirjoittamasta hävyttömyyksiä.

Runosi oli muuten (sitä yhtä sanaa lukuunottamatta)
todella hyvä!

Lili M kirjoitti:

en, vaikka itse olen viime aikoina parantanut tapani ja lakannut kirjoittamasta hävyttömyyksiä.

Runosi oli muuten (sitä yhtä sanaa lukuunottamatta)
todella hyvä!

huomautin asiasta, että oletko lukenut sääntöjä vain siksi, kun huomasin, että runojasi on poistettu.
No myönnän, että olen joskus valittanut muita loukkaavista teksteistä, mutta tällä kertaa en ollut asialla. Tuohan ei edes loukannut ketään.

Lili M kirjoitti:

huomautin asiasta, että oletko lukenut sääntöjä vain siksi, kun huomasin, että runojasi on poistettu.
No myönnän, että olen joskus valittanut muita loukkaavista teksteistä, mutta tällä kertaa en ollut asialla. Tuohan ei edes loukannut ketään.

Ensinnäkin tuosta moralisoimisesta. En laittaisi pahakseni. Viimeaikaisissa runoissani on omastakin mielestäni ollut senlaatuisia alatyyliä ja karkeutta että moralisoiminen voisi olla paikallaan.
On kuitenkin vaikea eläytyä erilaisten ihmisten ajatusmaailmaan ja kirjoittaa hätkähdyttävää ja kärjistävää (toivottavasti löydämme myös itsemme kärjen edestä) parodiaa käyttämättä karkeaa(kin) kieltä. Esimerkkinä poistettu runo. Jälleen kerran: runon minähenkilö ei ole äitiparta, ja toisin kuin runossa "tällä tavalla?" jossa minähenkilöä ei oikeastaan ole ollenkaan koska kyseessä on runollisen vaikuttamisen ja informaation tarkastelu niin että se joka hyväilee on pelkkiä lauseita paperilla, runossa "kuus toista" on todellinen minähenkilö, joskin kuviteltu. Runon minähenkilö on kaupungilla kävelevä mies, jonka arvioita lähimmäisistään pohdiskelen kärjistävään tyyliin, satiirisesti.
Voi tietysti olla että lukija hukkaa parodian ja kuvittelee runon kirjoittajan pilkkaavan runossa kohdattavia henkilöitä, joita runon minä arvioi: itsekseen puhuvaa vanhaa naista, pelastusarmeijan upseeria, seksikkäästi pukeutunutta naista, entistä avovaimoaan joka lähti "sliipatun pellen" mukaan, vaimonsa tilaa murehtivaa ystävää, vanhaa koulutoveriaan.
Nämä kuusi henkilöä siis ovat esimerkkeinä TOISISTA joita kohtaamme arvottaen heidät omien määritelmiemme läpi. Vaikka kyseessä on parodia tarkoitukseni ei tässäkään tapauksessa ollut pilkata, ei edes runon minähenkilöä. Tarkoitukseni oli surumielisen vakavasti hymyillä meille itsekullekin ja sille, kuinka lähimmäisiämme arvotamme ja määrittelemme. Runon loppuosa oli tarkoitettu paljastavaksi:
> mihin tämä maailma on menossa! ei hyvältä näytä. <

Loppulause on minähenkilön parahdus tapaamiensa "huonojen ihmisten" vuoksi: kun ihmiset ovat tällaisia ei ole paljonkaan toivoa.
Minähenkilön kautta kärki kohdistuu toisten kautta itseemme: jos olemme kuten runon minähenkilö, itsetyytyväisessä sokeudessa arvostellen ja rääpien toinen toistamme, silloin ei todellakaan ole paljon toivoa.
Myös runon minähenkilöllä - niillä jotka pilkkaavat itsekseen höpöttäviä eukkoja, niillä jotka pilkkaavat uskovaisia ym. - on arvonsa lähimmäisenä.
Jos parodiani olisi runon minähenkilön pilkkaamista olisin samassa suossa.

Joitain kuukausia sitten kirjoitin Helluntailaisuus-palstalle pienen runon, koska muutamat uskovaiset siellä olivat hyvinkin karkeasti kääntyneet ivailemaan ateisteja, jotka ensin olivat tulleet palstalle heitä ivaamaan.
Kirjoitin:

MIETELAUSE PILKKAAJIEN PILKKAAJILLE
( santelipuukissa 23.1.2006 klo 12.23 )

ja niille jotka pilkkaavat
niitä jotka heitä pilkkaavat
minä sanon
ei heidän pilkkansa olisi voinut
teitä vahingoittaa

kuten seiniin piirretyt rivot kuvat
vahingoittavat vasta niitä
jotka alkavat niillä ruokkia itseään

vasta silloin he ovat
omilla kiistattomilla teoillaan
törmänneet vasten seinää
loukaten itsessään sellaista
mikä oli loukkaamatonta

Poistettu runo (kirjoitettu Rakkausrunot-palstalle 11.8 ja poistettu miltei välittömästi) löytyy nyt palstalta Arvot ja etiikka, minne se varmaan sopiikin paremmin:

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000003&conference=1500000000000058&posting=22000000018560544

- - -

Kröhöm... *rykii kurkkuaan. punastelee*
Naisen sukupuolielin on mielestäni erittäin kaunis ja kiehtova. Kyseisellä elimellä ei kuitenkaan ole merkitystä irrallaan hänestä jonka kehon osa se on.
Kulttuurissamme ihminen välineellistyy. Voi käydä jopa niin, että toinen kohdataan hänen vaatteidensa, hajusteidensa, pimpsansa muodon ja tiukkuuden kautta ym. Kuitenkin pitäisi olla toisin päin, että naisen se - tämä ihana laitos! - kohdataan hänen itsensä kautta.
Tarkoitan? Rakasteleminen on emotionaalinen tapahtuma jossa keskityn ihmiseen, ainutlaatuiseen persoonaan ja syvälliseen, antautuneeseen kohtaamiseen, en sukupuolielimiin ja niiden värähtelyihin ensisijaisesti. Surullista kuitenkin on että kulttuurimme kehittää pinnallisia, ärsykesidonnaisia ihmisiä jotka eivät osaa tuntea seksuaalista kiihoittumista ja nautintoa ilman fetishejään. Tällöin ihminen ei enää kykene kokemaan nautintoa ilman kiihokkeita jotka syntyvät pukeutumisesta, kävelytyylistä, hajuaineista, nussimiseen liittyvistä mielikuvista ym. Missä on toisen persoonan kohtaaminen? Syvällinen sitoutuminen ja antautuminen?
Fyysillisten ärsykkeiden tuottamiseen perustuva pornoteollisuus - johon ehkä voidaan lukea tietyntyyppinen vihjaileva eroottinen runous missä kumppani yksipuolistetaan ihanteelliseksi "sydämeni syvimpiä kieliä soittavaksi" fantasiaksi - hukkaa todellisen ihmisen.

Oikeastaan minun ei kuuluisi naisen sukupuolielimestä paljonkaan tietää. Olen ollut vain kerran avioliitossa ja liitto oli lyhyt.
Sen jälkeen olen seurustellut kaksi kertaa ja kummallakin kerralla lipsunut kristillisestä vakaumuksestani tuottaen itselleni ja toiselle mielihyvää sekä ennen kaikkea ja lopulta mielipahaa ja sisäisiä haavoja...
Liittyen antautumiseen ja sitoutumiseen sekä rakastelun ainutlaatuisuuteen kyseinen asia eli rakastelu kuuluu mielestäni vain avioliittoon. Tosi rakkaus odottaa.
Tämä on kristillinen periaate ja mielestäni elämän käytäntö hyvin osoittaa sen todeksi.
Kulttuurimme kuitenkin ruokkii täysin toisenlaista ajattelua, jonka tähden elämälle luonnollinen ja toisen ainutlaatuisuutta suojeleva ajattelu nähdään vanhanaikaiseksi ja ahdasmieliseksi.

- - -

Ketjun aloitusruno tuli varmaan jo selväksi?

Kerran vielä. Tarkoitus ei ollut kiihoittaa vaan osoittaa kuinka runo kiihoittaa. Runon yksi ulottuvuus oli tuollaisen tapahtuman KUVAILU. Siis naislukija lukee sanat "kosketellen reunojasi" ja ne herättävät hänessä tuntemuksen häpyhuuleen koskettamisesta.

Runon lähtökohtana käytin kolmea aikaisempaa runoani.
Tietysti olisin voinut käyttää muiden runoilijoiden tekstejä yhtä hyvin lainaten heiltä katkelmia joissa läheisyyttä kuvataan niin että se lukijan mielessä hänen oman tunnemuistinsa kautta konkretisoituu tuottaen mielikuvia ja henkilökohtaisia aistimuksia.
Olisin voinut kirjoittaa

Tällä tavalla, katso,
häpyhuultesi reunaa kevyesti liikutellen:
* katkelma Tabermannia *

hänen sanansa lukiessasi, nuo kirjoitetut:
* katkelma Saarikoskea *

Nyt kuitenkin käytin kolmea omaa, aikaisemmin palstalla ollutta runoani.
Myöskin olisin hyväilemisen sijasta voinut kirjoittaa vaikkapa väkivallasta!

Kyseisen runon "minä" on siis pelkkiä lauseita paperilla. Runon "hän" on kirjoittaja (tällä kertaa äitiparta mutta yhtä hyvin kuka tahansa) jonka sanoja luetaan. Runon "sinä" myös on pelkkiä lauseita paperilla.
Runo kuvaa tapahtumaa, että lukijan mieli antaa sisällön niin "minälle" kuin "sinälle".
Lukija kokee itsensä sinäksi - henkilöksi, jolle runo kohdistuu ja jota hyväillään (tai yhtä hyvin isketään väkivaltaisesti kasvoille).
Myös "minä" saa sisältönsä täysin lukijan omista mielikuvista:
Joko kirjoittajaan tai omaan kumppaniin/kumppaneihin liittyvistä mielikuvista, usein sekoituksena kummastakin.
Esimerkiksi lukiessasi Tabermannin kirjoittamaa runoa KESÄYÖN VIILEYDESSÄ / RINTASI KAARTA LASKEVAT / SORMENI (tämä vain esimerkkinä, en ole Tabermannin runoutta lukenut enkä tiedä kuinka hän kirjoittaa!) mielikuvamaailmassasi sekoittuu välähdyksinä ja ailahduksina runon minähenkilö (jonkun kohdalla siihen voi liittyä mielikuvia Tabermannista) ja muistot kuinka joku tai jotkut ovat sinun rintaasi kosketelleet sekä fantasioita kuinka toivot että joku olisi rintaasi kosketellut tai koskettelisi.
Näin mielikuva runon kuvaamasta tapahtumasta nostaa lukijassa esiin muistikuvia ja aistimuksia oman elämän tapahtumista ja yksityisistä fantasioista. Runo itsessään ei kiihota lukijaa vaan hän kiihottuu omista muistikuvistaan ja mielikuvistaan, eikö niin?
Omat muistikuvat ja mielikuvat tuottavat kiihoittumisen ja yhtä hyvin inhon, vastenmielisyyden, pelon aistimuksia.
Jos lukijan kokemusmaailmasta täysin puuttuu kokemukset ja fantasiat joihin luettava runo, mikä milloinkin, voisi koskettaa, kyseinen teksti jää merkityksettömäksi, lähes sellaiseksi kuin se itsessään onkin: hieroglyfimäisiksi koukeroiksi jotka eivät osoita minnekään itsensä ulkopuolella - ne ovat pelkästään viivoja, mustia rankoja, paperille heitettyä oksistoa.

:-)

TÄLLÄ TAVALLA runon minä sinua hyväilee:
Täysin omien mielikuviesi kautta.
Siinä vaiheessa kun lukijana runoa luet on "hän" - runon kirjoittaja - jo ajat sitten häipynyt maisemista! Paperille jäi elottomia koukeroita, joille ainoastaan mielesi antaa omien muistojesi, tunnemuistisi, ajatustesi, kokemustesi ja fantasioidesi mukaisen sisällön.

Siitä oli kyse runon lukemista ja lukemistapahtumaan liittyvää assosioitumista kuvaavassa runossani.

- - -

Tällä tavalla sinua hyväilen.
Tällä tavalla, katso,
häpyhuultesi reunaa kevyesti liikutellen:
Avaan sinut hiljaa,
arasti kuin kirjan,
kosketellen reunojasi.

Sillä tavalla, katso, sinua hyväilen.

Syksyisellä laiturilla
kun rantaheinikon yli puhaltaa kylmä tuuli
sylikkäin toisiamme vasten nojaamme,
sillä tavalla, katso, sinua hyväilen:
Rintaani vasten painan.

Tällä tavalla,
mitä ikinä mielessäsi liikkuu
hänen sanansa lukiessasi, nuo kirjoitetut:
Silmiisi katson,
kun painun hiljaa sinuun,
syvälle.

Tällä tavalla sinua hyväilen.
Tietokoneesi näyttöruudulta, katso:
Käsi liikkuu rintojesi yli
ihmetellen paperille putoavien kirjainten solukkoa.
Sillä tavalla,
minä sinua hyväilen.

- - -

Tällä tavalla sinua kasvoihin isken.
Tällä tavalla, katso, kasvojesi herkimpiä alueita ruhjoen:
* katkelma väkivaltaa kuvaavasta runosta *

äitiparta kirjoitti:

Ensinnäkin tuosta moralisoimisesta. En laittaisi pahakseni. Viimeaikaisissa runoissani on omastakin mielestäni ollut senlaatuisia alatyyliä ja karkeutta että moralisoiminen voisi olla paikallaan.
On kuitenkin vaikea eläytyä erilaisten ihmisten ajatusmaailmaan ja kirjoittaa hätkähdyttävää ja kärjistävää (toivottavasti löydämme myös itsemme kärjen edestä) parodiaa käyttämättä karkeaa(kin) kieltä. Esimerkkinä poistettu runo. Jälleen kerran: runon minähenkilö ei ole äitiparta, ja toisin kuin runossa "tällä tavalla?" jossa minähenkilöä ei oikeastaan ole ollenkaan koska kyseessä on runollisen vaikuttamisen ja informaation tarkastelu niin että se joka hyväilee on pelkkiä lauseita paperilla, runossa "kuus toista" on todellinen minähenkilö, joskin kuviteltu. Runon minähenkilö on kaupungilla kävelevä mies, jonka arvioita lähimmäisistään pohdiskelen kärjistävään tyyliin, satiirisesti.
Voi tietysti olla että lukija hukkaa parodian ja kuvittelee runon kirjoittajan pilkkaavan runossa kohdattavia henkilöitä, joita runon minä arvioi: itsekseen puhuvaa vanhaa naista, pelastusarmeijan upseeria, seksikkäästi pukeutunutta naista, entistä avovaimoaan joka lähti "sliipatun pellen" mukaan, vaimonsa tilaa murehtivaa ystävää, vanhaa koulutoveriaan.
Nämä kuusi henkilöä siis ovat esimerkkeinä TOISISTA joita kohtaamme arvottaen heidät omien määritelmiemme läpi. Vaikka kyseessä on parodia tarkoitukseni ei tässäkään tapauksessa ollut pilkata, ei edes runon minähenkilöä. Tarkoitukseni oli surumielisen vakavasti hymyillä meille itsekullekin ja sille, kuinka lähimmäisiämme arvotamme ja määrittelemme. Runon loppuosa oli tarkoitettu paljastavaksi:
> mihin tämä maailma on menossa! ei hyvältä näytä. <

Loppulause on minähenkilön parahdus tapaamiensa "huonojen ihmisten" vuoksi: kun ihmiset ovat tällaisia ei ole paljonkaan toivoa.
Minähenkilön kautta kärki kohdistuu toisten kautta itseemme: jos olemme kuten runon minähenkilö, itsetyytyväisessä sokeudessa arvostellen ja rääpien toinen toistamme, silloin ei todellakaan ole paljon toivoa.
Myös runon minähenkilöllä - niillä jotka pilkkaavat itsekseen höpöttäviä eukkoja, niillä jotka pilkkaavat uskovaisia ym. - on arvonsa lähimmäisenä.
Jos parodiani olisi runon minähenkilön pilkkaamista olisin samassa suossa.

Joitain kuukausia sitten kirjoitin Helluntailaisuus-palstalle pienen runon, koska muutamat uskovaiset siellä olivat hyvinkin karkeasti kääntyneet ivailemaan ateisteja, jotka ensin olivat tulleet palstalle heitä ivaamaan.
Kirjoitin:

MIETELAUSE PILKKAAJIEN PILKKAAJILLE
( santelipuukissa 23.1.2006 klo 12.23 )

ja niille jotka pilkkaavat
niitä jotka heitä pilkkaavat
minä sanon
ei heidän pilkkansa olisi voinut
teitä vahingoittaa

kuten seiniin piirretyt rivot kuvat
vahingoittavat vasta niitä
jotka alkavat niillä ruokkia itseään

vasta silloin he ovat
omilla kiistattomilla teoillaan
törmänneet vasten seinää
loukaten itsessään sellaista
mikä oli loukkaamatonta

Poistettu runo (kirjoitettu Rakkausrunot-palstalle 11.8 ja poistettu miltei välittömästi) löytyy nyt palstalta Arvot ja etiikka, minne se varmaan sopiikin paremmin:

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000003&conference=1500000000000058&posting=22000000018560544

- - -

Kröhöm... *rykii kurkkuaan. punastelee*
Naisen sukupuolielin on mielestäni erittäin kaunis ja kiehtova. Kyseisellä elimellä ei kuitenkaan ole merkitystä irrallaan hänestä jonka kehon osa se on.
Kulttuurissamme ihminen välineellistyy. Voi käydä jopa niin, että toinen kohdataan hänen vaatteidensa, hajusteidensa, pimpsansa muodon ja tiukkuuden kautta ym. Kuitenkin pitäisi olla toisin päin, että naisen se - tämä ihana laitos! - kohdataan hänen itsensä kautta.
Tarkoitan? Rakasteleminen on emotionaalinen tapahtuma jossa keskityn ihmiseen, ainutlaatuiseen persoonaan ja syvälliseen, antautuneeseen kohtaamiseen, en sukupuolielimiin ja niiden värähtelyihin ensisijaisesti. Surullista kuitenkin on että kulttuurimme kehittää pinnallisia, ärsykesidonnaisia ihmisiä jotka eivät osaa tuntea seksuaalista kiihoittumista ja nautintoa ilman fetishejään. Tällöin ihminen ei enää kykene kokemaan nautintoa ilman kiihokkeita jotka syntyvät pukeutumisesta, kävelytyylistä, hajuaineista, nussimiseen liittyvistä mielikuvista ym. Missä on toisen persoonan kohtaaminen? Syvällinen sitoutuminen ja antautuminen?
Fyysillisten ärsykkeiden tuottamiseen perustuva pornoteollisuus - johon ehkä voidaan lukea tietyntyyppinen vihjaileva eroottinen runous missä kumppani yksipuolistetaan ihanteelliseksi "sydämeni syvimpiä kieliä soittavaksi" fantasiaksi - hukkaa todellisen ihmisen.

Oikeastaan minun ei kuuluisi naisen sukupuolielimestä paljonkaan tietää. Olen ollut vain kerran avioliitossa ja liitto oli lyhyt.
Sen jälkeen olen seurustellut kaksi kertaa ja kummallakin kerralla lipsunut kristillisestä vakaumuksestani tuottaen itselleni ja toiselle mielihyvää sekä ennen kaikkea ja lopulta mielipahaa ja sisäisiä haavoja...
Liittyen antautumiseen ja sitoutumiseen sekä rakastelun ainutlaatuisuuteen kyseinen asia eli rakastelu kuuluu mielestäni vain avioliittoon. Tosi rakkaus odottaa.
Tämä on kristillinen periaate ja mielestäni elämän käytäntö hyvin osoittaa sen todeksi.
Kulttuurimme kuitenkin ruokkii täysin toisenlaista ajattelua, jonka tähden elämälle luonnollinen ja toisen ainutlaatuisuutta suojeleva ajattelu nähdään vanhanaikaiseksi ja ahdasmieliseksi.

- - -

Ketjun aloitusruno tuli varmaan jo selväksi?

Kerran vielä. Tarkoitus ei ollut kiihoittaa vaan osoittaa kuinka runo kiihoittaa. Runon yksi ulottuvuus oli tuollaisen tapahtuman KUVAILU. Siis naislukija lukee sanat "kosketellen reunojasi" ja ne herättävät hänessä tuntemuksen häpyhuuleen koskettamisesta.

Runon lähtökohtana käytin kolmea aikaisempaa runoani.
Tietysti olisin voinut käyttää muiden runoilijoiden tekstejä yhtä hyvin lainaten heiltä katkelmia joissa läheisyyttä kuvataan niin että se lukijan mielessä hänen oman tunnemuistinsa kautta konkretisoituu tuottaen mielikuvia ja henkilökohtaisia aistimuksia.
Olisin voinut kirjoittaa

Tällä tavalla, katso,
häpyhuultesi reunaa kevyesti liikutellen:
* katkelma Tabermannia *

hänen sanansa lukiessasi, nuo kirjoitetut:
* katkelma Saarikoskea *

Nyt kuitenkin käytin kolmea omaa, aikaisemmin palstalla ollutta runoani.
Myöskin olisin hyväilemisen sijasta voinut kirjoittaa vaikkapa väkivallasta!

Kyseisen runon "minä" on siis pelkkiä lauseita paperilla. Runon "hän" on kirjoittaja (tällä kertaa äitiparta mutta yhtä hyvin kuka tahansa) jonka sanoja luetaan. Runon "sinä" myös on pelkkiä lauseita paperilla.
Runo kuvaa tapahtumaa, että lukijan mieli antaa sisällön niin "minälle" kuin "sinälle".
Lukija kokee itsensä sinäksi - henkilöksi, jolle runo kohdistuu ja jota hyväillään (tai yhtä hyvin isketään väkivaltaisesti kasvoille).
Myös "minä" saa sisältönsä täysin lukijan omista mielikuvista:
Joko kirjoittajaan tai omaan kumppaniin/kumppaneihin liittyvistä mielikuvista, usein sekoituksena kummastakin.
Esimerkiksi lukiessasi Tabermannin kirjoittamaa runoa KESÄYÖN VIILEYDESSÄ / RINTASI KAARTA LASKEVAT / SORMENI (tämä vain esimerkkinä, en ole Tabermannin runoutta lukenut enkä tiedä kuinka hän kirjoittaa!) mielikuvamaailmassasi sekoittuu välähdyksinä ja ailahduksina runon minähenkilö (jonkun kohdalla siihen voi liittyä mielikuvia Tabermannista) ja muistot kuinka joku tai jotkut ovat sinun rintaasi kosketelleet sekä fantasioita kuinka toivot että joku olisi rintaasi kosketellut tai koskettelisi.
Näin mielikuva runon kuvaamasta tapahtumasta nostaa lukijassa esiin muistikuvia ja aistimuksia oman elämän tapahtumista ja yksityisistä fantasioista. Runo itsessään ei kiihota lukijaa vaan hän kiihottuu omista muistikuvistaan ja mielikuvistaan, eikö niin?
Omat muistikuvat ja mielikuvat tuottavat kiihoittumisen ja yhtä hyvin inhon, vastenmielisyyden, pelon aistimuksia.
Jos lukijan kokemusmaailmasta täysin puuttuu kokemukset ja fantasiat joihin luettava runo, mikä milloinkin, voisi koskettaa, kyseinen teksti jää merkityksettömäksi, lähes sellaiseksi kuin se itsessään onkin: hieroglyfimäisiksi koukeroiksi jotka eivät osoita minnekään itsensä ulkopuolella - ne ovat pelkästään viivoja, mustia rankoja, paperille heitettyä oksistoa.

:-)

TÄLLÄ TAVALLA runon minä sinua hyväilee:
Täysin omien mielikuviesi kautta.
Siinä vaiheessa kun lukijana runoa luet on "hän" - runon kirjoittaja - jo ajat sitten häipynyt maisemista! Paperille jäi elottomia koukeroita, joille ainoastaan mielesi antaa omien muistojesi, tunnemuistisi, ajatustesi, kokemustesi ja fantasioidesi mukaisen sisällön.

Siitä oli kyse runon lukemista ja lukemistapahtumaan liittyvää assosioitumista kuvaavassa runossani.

- - -

Tällä tavalla sinua hyväilen.
Tällä tavalla, katso,
häpyhuultesi reunaa kevyesti liikutellen:
Avaan sinut hiljaa,
arasti kuin kirjan,
kosketellen reunojasi.

Sillä tavalla, katso, sinua hyväilen.

Syksyisellä laiturilla
kun rantaheinikon yli puhaltaa kylmä tuuli
sylikkäin toisiamme vasten nojaamme,
sillä tavalla, katso, sinua hyväilen:
Rintaani vasten painan.

Tällä tavalla,
mitä ikinä mielessäsi liikkuu
hänen sanansa lukiessasi, nuo kirjoitetut:
Silmiisi katson,
kun painun hiljaa sinuun,
syvälle.

Tällä tavalla sinua hyväilen.
Tietokoneesi näyttöruudulta, katso:
Käsi liikkuu rintojesi yli
ihmetellen paperille putoavien kirjainten solukkoa.
Sillä tavalla,
minä sinua hyväilen.

- - -

Tällä tavalla sinua kasvoihin isken.
Tällä tavalla, katso, kasvojesi herkimpiä alueita ruhjoen:
* katkelma väkivaltaa kuvaavasta runosta *

kasvoihini isket
kovimmat sanat
houkuttellessasi
lukemaan muistojen
ja tunnetilojen läpi
minä - entisesi

sorruin taas
näitä lukemaan
vaikka näin
kovasti sattumaan
sanasi lyönneillä
sydämeni saat

poistettu runo
poistettu muisto
kokonaisesta ihmisestä
joka kuitenkin oli
( tosi ) ei kuvitelma
kätesi painon alla
tyhjyydessä
ruumiiden raiskatessa
puhtaan rakkauden