Tällaista tällä kertaa. Ei sitten niin mitään järkeä, mutta...
ULTIMA THULE
Tie on pitkä musta viiva, veitsellä leikattu silloin, kun maa oli vielä pehmeää ja viatonta. Nyt tie on ruma arpi keskellä mustaa metsää, jonne se ei kuulu. Se ei voi. Se on kadottanut luonnollisuutensa, se ei sovi pehmeään maisemaan. Autoja ei ole näkynyt moneen tuntiin. Voi kuunnella hiljaisuutta, ja se on täällä enemmän kuin hiljaisuus. Sillä on pohjoisen sielu, silminä tähdet. Niiden nähdä, jotka haluavat nähdä. Ja ne jotka eivät näe, pelästyvät. Kaikkea epätavallista. Niiden ilmeet ovat kyllä näkemisen arvoisia, kun tuijottavat autoistaan pimeään, keskellä ei mitään seisovaa mustapukuista olentoa. Hidastavat hetkeksi, kaasuttavat sitten pois, ikään kuin eivät tahtoisi uskoa sitä, mitä näkevät. Ei Lapin noitia oikeasti ole olemassa, eihän?
---
”Sä olet sekaisin”, se toteaa, vetää paidan päänsä ylitse. Sitä on mukava katsella silloin, kun se on aivan pihalla. Silloin, kun se ei tajua mistään mitään. Silloin senkin kasvoilla on todellinen ilme. Sellainen, mitä hieno perhekasvatuskaan ei pysty pitämään piilossa. Sekin ihmettelee, rikas, rakas, ylikasvanut kakara, joka ei yleensä tee mitään kysymättä ensin lupaa äidiltään. Tai ei ainakaan tehnyt aikaisemmin, ennen kuin tapasi minut. Hymyilen sille, harja kiskoo nukkaantuneesta tukasta irti isoja tukkoja. Ne näyttävät melkein joiltakin kuolleilta pikkueläimiltä. Surullisilta, säälittäviltä. Jätän ne siihen, valkoiselle peitolle, ikuiseen lepoon ja nousen ylös. Nukkukoot ne siinä, uhrina pienestä ihmisestä, jota ei koskaan ollutkaan. Muutama tanssiaskel huoneen poikki, ja olen sen luona ikkunan ääressä. Metsä alkaa heti ikkunan takana.
Se on saanut vaatteet ylleen ja katselee minua kuin mielenvikaista. Vaikka kaikkihan nykyisin niin katsovat. Ja puhuvat, silloin kun luulevat, etten minä kuule. Heidän pikkuprinsessastaan kasvoi linnunluinen kummajainen, siivetön enkeli, kaikkea sitä, mitä ei koskaan olisi pitänyt. Se ei kuulunut kenenkään muun suunnitelmiin kuin minun. Ja enimmäkseen se on huvittavaa. Se tuijottaa harjan synnyttämiä elottomia lemmikkejäni sängyn päällä, irvistää, katsoo sitten jälleen kohden. ”Ihan totta. Mene juttelemaan jonkun ammattiauttajan kanssa, jooko? Kyllä sullekin apua löytyy…”, se sanoo, tarttuu molemmin käsin kiinni ranteista, nostaa käteni poskellensa. ”Lupaatko?” Voi kun se vain tietäisi, etten minä apua kaipaa. Minullahan on valta ja voima ja kunnia. Tai sitten häpeä. Kaikessa.
Minä olen törmännyt matkani varrella moneen ihmiseen, joilla kaikilla on se oma absoluuttinen totuutensa. Mutta niin varovainen, ettei heitä sen vuoksi koskaan laitettu katselemaan pieniä pyöreitä huoneita. Mutta minä tulin kai sanoneeksi vääriä asioita hiukan liian monta kertaa, ja ehdottoman väärissä paikoissa. Minun totuuttani kukaan ei hyväksynyt, se nainen, se äiti, jolla on tuhannen markan jakkupuku, vei lopulta laitokseen, nukkumaan pitkää, syvää unta. Nauttimaan pitkästä ja huuruisesta pimeydestä. Unelmista, joita ei ole. Ainakaan minä en enää löydä niitä.
Se katselee minua jonkin aikaa, kumartuu sitten, halaa varovasti ja painaa pienen suukon otsalleni. Pieni kikatus purkautuu tahtomattakin. Ihan kuin se olisi minulle isä… Vaikka onhan se. Sen tähden sen on aina mentävä, sillä on vaimo ja kaksi pientä lasta. Ja minä. Lapsi vai nainen, rakastajatar vai suojatti? En tiedä. ”Kuule, voinko mä nyt jättää sut tänne yksin?” Se epäröi, vetää takkia ylleen. Nyökkään, hymyilen ja silitän sen poskea. Ja se pelkää. Enemmän kai itsensä kuin minun puolestani. Se pelkää, että jonakin päivänä minä en vain tyydy istumaan asunnon katolla. Ja millä se sen selittäisi? Että jonakin päivänä se pieni etelästä lennähtänyt Femme Fatale, johon aikuinen mies lankesi, ei tyytyisikään vain kurkistelemaan ystävänsä muistoa, vaan seuraisi perässä…
Ei sillä, etteikö ainoan ystävän kuolema, ja se brutaali tapa kuolla, olisi tehnyt minuunkin vaikutusta. Syvää, hyvää. Pelottavaakin. Mutta ei se koskaan ollut syy siihen, että minulle oli jostain siunautunut nurinkurinen ajatusmaailma. Pikemminkin päinvastoin. Minä osaan tehdä ihmisiä hulluksi. Se pelkää maineensa puolesta, vaikkei tekopyhyydessään sitä tahdo tunnustaa. Jutun piti kestää vain yhden yön ajan. Ei viikkoja, ei kuukausia. Minun kauttani se on oppinut pettämään. Vaimoaan, minua, itseäänkin. Se tietää olevansa ansassa.
Se katselee minua, sanoo sitten, että sen täytyy mennä nyt, tai se myöhästyy töistä. Ja sen työmatka on pitkä, korvesta on pitkä matka kaikkialle, ja niin edelleen. Sen iänikuinen selittäminen risoo. Se tietää yhtä hyvin kuin minäkin, että on menossa kotiinsa, esittämään jälleen hyvää ja kunnollista perheenisää. Kulissiperheettään se ei rakasta, mutta sen se haluaa pitää. Oikean perheensä se hylkää. Se antoi tietämättään elämän minun sisälleni, ja minä annoin sen pois, en tiedä minne. Terveyskeskuslääkärin roskakoriin? Joka tapauksessa minä olen uhrini antanut, ja saanut tilalle tyhjän.
Se on lakannut kysymästä miksi. Ei se oikeastaan kysy enää mitään, koska se ei uskalla. Mutta toisaalta, se on ensimmäinen ihminen, joka on edes joskus yrittänyt ymmaärtää, halunnut, että selitän sille ajatuksiani. Varmaan hiukan samaan tapaan, kun utelee lapsiltaan niiden mielikuvitusleikeistä. Mutta ne lapset eivät pysty samaan kuin minä. Ne eivät osaa tehdä sitä onnelliseksi. Minä osaisin, jos vain tahtoisin. Enää se ei kysy mitään, ei edes sitä, miten onnistuin kiipeämään katolle ilman tikkaita. Se kun ei ymmärrä, että jos uskoo tarpeeksi, voi tehdä mitä tahansa. Ovi kolahtaa sen perässä ja huoneeseen tulee hilajista. Pudotan sen antaman huovan lattialle ja menen.
---
Välinpitämättömyys on jotakin, mikä minua miellyttää. Hyväuskoisuu huvittaa. Viimeinen huoltoasema on kilometrien päässä, autojakaan ei enää tule. Täytyisihän niiden tietää, ettei kukaan kulje täällä jalkaisin. Mutta siltikään kukaan ei ole tarjonnut kyytiä, sanonut yhtään mitään. Ihmiset saa niin kovin helposti unohtamaan itsestäänselvyydet, kun käyttäytyy jotenkin poikkeavasti. Se on ollut se ainoa valta, joka minulla koskaan on ollut. Saada ihmiset käyttäytymään jotenkin toisin, kuin normaalioloissa. Tie jatkuu edelleen. Jonnekin, kauas pohjoiseen. Vapauden tunne on jotakin aivan uutta. Minä en ole kenellekään mitään velkaa. Vielä muutaama tanssiaskel, ja olen perillä?
ULTIMA THULE
Tie on pitkä musta viiva, veitsellä leikattu silloin, kun maa oli vielä pehmeää ja viatonta. Nyt tie on ruma arpi keskellä mustaa metsää, jonne se ei kuulu. Se ei voi. Se on kadottanut luonnollisuutensa, se ei sovi pehmeään maisemaan. Autoja ei ole näkynyt moneen tuntiin. Voi kuunnella hiljaisuutta, ja se on täällä enemmän kuin hiljaisuus. Sillä on pohjoisen sielu, silminä tähdet. Niiden nähdä, jotka haluavat nähdä. Ja ne jotka eivät näe, pelästyvät. Kaikkea epätavallista. Niiden ilmeet ovat kyllä näkemisen arvoisia, kun tuijottavat autoistaan pimeään, keskellä ei mitään seisovaa mustapukuista olentoa. Hidastavat hetkeksi, kaasuttavat sitten pois, ikään kuin eivät tahtoisi uskoa sitä, mitä näkevät. Ei Lapin noitia oikeasti ole olemassa, eihän?
---
”Sä olet sekaisin”, se toteaa, vetää paidan päänsä ylitse. Sitä on mukava katsella silloin, kun se on aivan pihalla. Silloin, kun se ei tajua mistään mitään. Silloin senkin kasvoilla on todellinen ilme. Sellainen, mitä hieno perhekasvatuskaan ei pysty pitämään piilossa. Sekin ihmettelee, rikas, rakas, ylikasvanut kakara, joka ei yleensä tee mitään kysymättä ensin lupaa äidiltään. Tai ei ainakaan tehnyt aikaisemmin, ennen kuin tapasi minut. Hymyilen sille, harja kiskoo nukkaantuneesta tukasta irti isoja tukkoja. Ne näyttävät melkein joiltakin kuolleilta pikkueläimiltä. Surullisilta, säälittäviltä. Jätän ne siihen, valkoiselle peitolle, ikuiseen lepoon ja nousen ylös. Nukkukoot ne siinä, uhrina pienestä ihmisestä, jota ei koskaan ollutkaan. Muutama tanssiaskel huoneen poikki, ja olen sen luona ikkunan ääressä. Metsä alkaa heti ikkunan takana.
Se on saanut vaatteet ylleen ja katselee minua kuin mielenvikaista. Vaikka kaikkihan nykyisin niin katsovat. Ja puhuvat, silloin kun luulevat, etten minä kuule. Heidän pikkuprinsessastaan kasvoi linnunluinen kummajainen, siivetön enkeli, kaikkea sitä, mitä ei koskaan olisi pitänyt. Se ei kuulunut kenenkään muun suunnitelmiin kuin minun. Ja enimmäkseen se on huvittavaa. Se tuijottaa harjan synnyttämiä elottomia lemmikkejäni sängyn päällä, irvistää, katsoo sitten jälleen kohden. ”Ihan totta. Mene juttelemaan jonkun ammattiauttajan kanssa, jooko? Kyllä sullekin apua löytyy…”, se sanoo, tarttuu molemmin käsin kiinni ranteista, nostaa käteni poskellensa. ”Lupaatko?” Voi kun se vain tietäisi, etten minä apua kaipaa. Minullahan on valta ja voima ja kunnia. Tai sitten häpeä. Kaikessa.
Minä olen törmännyt matkani varrella moneen ihmiseen, joilla kaikilla on se oma absoluuttinen totuutensa. Mutta niin varovainen, ettei heitä sen vuoksi koskaan laitettu katselemaan pieniä pyöreitä huoneita. Mutta minä tulin kai sanoneeksi vääriä asioita hiukan liian monta kertaa, ja ehdottoman väärissä paikoissa. Minun totuuttani kukaan ei hyväksynyt, se nainen, se äiti, jolla on tuhannen markan jakkupuku, vei lopulta laitokseen, nukkumaan pitkää, syvää unta. Nauttimaan pitkästä ja huuruisesta pimeydestä. Unelmista, joita ei ole. Ainakaan minä en enää löydä niitä.
Se katselee minua jonkin aikaa, kumartuu sitten, halaa varovasti ja painaa pienen suukon otsalleni. Pieni kikatus purkautuu tahtomattakin. Ihan kuin se olisi minulle isä… Vaikka onhan se. Sen tähden sen on aina mentävä, sillä on vaimo ja kaksi pientä lasta. Ja minä. Lapsi vai nainen, rakastajatar vai suojatti? En tiedä. ”Kuule, voinko mä nyt jättää sut tänne yksin?” Se epäröi, vetää takkia ylleen. Nyökkään, hymyilen ja silitän sen poskea. Ja se pelkää. Enemmän kai itsensä kuin minun puolestani. Se pelkää, että jonakin päivänä minä en vain tyydy istumaan asunnon katolla. Ja millä se sen selittäisi? Että jonakin päivänä se pieni etelästä lennähtänyt Femme Fatale, johon aikuinen mies lankesi, ei tyytyisikään vain kurkistelemaan ystävänsä muistoa, vaan seuraisi perässä…
Ei sillä, etteikö ainoan ystävän kuolema, ja se brutaali tapa kuolla, olisi tehnyt minuunkin vaikutusta. Syvää, hyvää. Pelottavaakin. Mutta ei se koskaan ollut syy siihen, että minulle oli jostain siunautunut nurinkurinen ajatusmaailma. Pikemminkin päinvastoin. Minä osaan tehdä ihmisiä hulluksi. Se pelkää maineensa puolesta, vaikkei tekopyhyydessään sitä tahdo tunnustaa. Jutun piti kestää vain yhden yön ajan. Ei viikkoja, ei kuukausia. Minun kauttani se on oppinut pettämään. Vaimoaan, minua, itseäänkin. Se tietää olevansa ansassa.
Se katselee minua, sanoo sitten, että sen täytyy mennä nyt, tai se myöhästyy töistä. Ja sen työmatka on pitkä, korvesta on pitkä matka kaikkialle, ja niin edelleen. Sen iänikuinen selittäminen risoo. Se tietää yhtä hyvin kuin minäkin, että on menossa kotiinsa, esittämään jälleen hyvää ja kunnollista perheenisää. Kulissiperheettään se ei rakasta, mutta sen se haluaa pitää. Oikean perheensä se hylkää. Se antoi tietämättään elämän minun sisälleni, ja minä annoin sen pois, en tiedä minne. Terveyskeskuslääkärin roskakoriin? Joka tapauksessa minä olen uhrini antanut, ja saanut tilalle tyhjän.
Se on lakannut kysymästä miksi. Ei se oikeastaan kysy enää mitään, koska se ei uskalla. Mutta toisaalta, se on ensimmäinen ihminen, joka on edes joskus yrittänyt ymmaärtää, halunnut, että selitän sille ajatuksiani. Varmaan hiukan samaan tapaan, kun utelee lapsiltaan niiden mielikuvitusleikeistä. Mutta ne lapset eivät pysty samaan kuin minä. Ne eivät osaa tehdä sitä onnelliseksi. Minä osaisin, jos vain tahtoisin. Enää se ei kysy mitään, ei edes sitä, miten onnistuin kiipeämään katolle ilman tikkaita. Se kun ei ymmärrä, että jos uskoo tarpeeksi, voi tehdä mitä tahansa. Ovi kolahtaa sen perässä ja huoneeseen tulee hilajista. Pudotan sen antaman huovan lattialle ja menen.
---
Välinpitämättömyys on jotakin, mikä minua miellyttää. Hyväuskoisuu huvittaa. Viimeinen huoltoasema on kilometrien päässä, autojakaan ei enää tule. Täytyisihän niiden tietää, ettei kukaan kulje täällä jalkaisin. Mutta siltikään kukaan ei ole tarjonnut kyytiä, sanonut yhtään mitään. Ihmiset saa niin kovin helposti unohtamaan itsestäänselvyydet, kun käyttäytyy jotenkin poikkeavasti. Se on ollut se ainoa valta, joka minulla koskaan on ollut. Saada ihmiset käyttäytymään jotenkin toisin, kuin normaalioloissa. Tie jatkuu edelleen. Jonnekin, kauas pohjoiseen. Vapauden tunne on jotakin aivan uutta. Minä en ole kenellekään mitään velkaa. Vielä muutaama tanssiaskel, ja olen perillä?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Kerrassaan loistava!!!
Ehkä joissakin kohdissa hiukan ns.vauhditon,
mutta muuten hyvä. Mukana on juuri sopivasti mukana tunnetta ja ajatuksia, joista minä ainakin pidän lukea. Kiitos. Kirjoittele lisää! :)
*odottaa*
niin kuin sitä järkeä aina tarvitsisi ollakaan.
Kun unohtaa loogisen ajattelun ja antautuu täysin tajunnanvirran vietäväksi, usein syntyvät kaikkein omaperäisimmät ja myöskin vaarallisímmat ajatukset.
Kiehtovaa, erittäin.
Lapin noitia ei ole olemassa, he eivät osaa lentää... Voin täydellisesti kuvitella tummatukkaisen ja -silmäisen nuoren naisen, hiukset hieman takussa, vakavana seisovan tien varressa katsoen ajan kuluvan ohitseen.
Tuntien, ettei ole mitään, mitä ei saavuttaisi,
että on yksin omassa, epärealistisessa lasi-
maailmassaan. Näin suuri epätodellisuus iskee suoraan tajuntaan tehden novellista todemman tuntuisen kuin usein todellisuuskaan.
Erittäin loistavaa.
Huom. valtioita on kaadettu tällä samalla mielialalla: "jos uskoo tarpeeksi, voi tehdä mitä vaan". Ihmisillä on pakko olla jonkinlainen synnynnäinen ominaisuus, joka oikean ajan koittaessa ymmärtää maailmojen mullistuksen olevan lähellä, oikein toimin ja aattein, vai mitä luulette...?
Tekstisi on TODELLA havainnollistavaa, ja symbolista, asioilla leikittelevää ja hyvin paljon lukijan mielikuvituksen varaan jättävää. Tämä novelli meni vielä aivan mainiosti, mutta pitemmän päälle voi olla hieman raskasta luettavaa. Enpä tiedä.
Siltikin... mahtavaa. ¤hymy¤
Kiitosta.
Mielenkiintoien tuo "mielikuvasi" siitä naisesta. Koska jotakin samantapaista itsekin ajattelin... Ja onhan minulla eräänlainen "maalauskin" tuosta, mutta sitä nyt en saa, enkä kehtaa laittaa minnekään näytille... *hymynen* Kyllä, harrastan minä kuvittamistakin.
Myönnettäköön, että pituuden puolesta tuo nyt oli melkolailla riskirajoilla, mutta en minä koskaan ole osannut tiivistää. (Yleensä tällaisetkin tahtovat minulla venyä syntisen pitkiksi...)
Ja toinen ongelma näissä,joita nimitit "tajunnanvirtakirjoituksiksi", on juuri määrittää se, mikä on liian absurdia, tekotaiteellista tai mautonta. Tiedä sitten, että kuinka sen määrittäminen tapahtuu. Varsinaiseksi tajunnanvirtakirjoittamiseksi minä en tätä kyllä laskisi, siinä ainakin yritti olla jokin ajatus...*naurahdus* Mutta siinä olet oikeassa, että jos kirjoittaa kaiken mitä mieleen juolahtaa, saattaa lopputulos olla turhankin omaperäinen...
siitä pituudesta haittaa ollut, itse kirjoitan vielä pitempiä useimmiten. "mielikuvituksesi saattaa joskus tulvia yli äyräittensä", äitini on aina sanonut. Hyvänä esimerkkinä tuossa hieman yläpuolella oleva juttuni...
Pitemmän päälle- sanonnallani tarkoitin romaanin pituisia tekstejä, eli kirjoitustyyli ei välttämättä toimisi niin pitkissä produktioissa. Jokainen lauseesi oli arvatenkin tarkkaan punnittu, mutta se voisi muutamasatasivuisessa (onkohan tuo edes sana?) romaanissa olla liian raskasta. Mutta kuka tässä nyt on mistään romaanien kirjoittelusta puhunutkaan. Paitsi minä. Pahin vikani, sorrun jos jonkinlaisiin keskusteluihin itseni kanssa tämän tästä...
Mielestäni tekstissäsi oli jotain tajunnanvirtamaista, voin olla kyllä väärässäkin. Toi vain etäisesti mieleen jotakin, josta olen lukenut aikaisemmin.
Mutta kuten jo sanoin- hyvä novelli.
"Tällaista tällä kertaa. Ei sitten niin mitään järkeä, mutta... "
Miten niin ei mitään järkeä..? Älä suotta heti sanoilla kudo suojaverkkoa, luota siihen ettet putoa.
Hieno novelli, kyllä. Tulee just semmonen fiilis lukiessa että olet kerennyt ammentamaan kirjoittajan kykyihisi aika monesta lähteestä, vielä suurimmalti osin jostain itselleni täysin tuntemattomasta. Hyvin kirjavaa ja monipuolista, viihdyttävää ja kerrassaan kadehtittavaa tekstiä. Tämän kirjoittajako todella veisteli joskus saavansa alemmuuskompleksin _minun_ teksteistäni? -Hah, niinpä niin.
Vaikea kuvailla omia mielipiteitään näin ensimmäisen lukukerran jälkeen, mutta näppärästipä osaat rakentaa tunnelmista sanoja (vaiko toisinpäin?). Hetkellisesti tuntui kerronnan etenevän vain tuulesta temmatuilla, yksittäisillä, toisiaan tukemattomilla lauseilla, mutta juuri se tunnelmahan niitä yhdistikin ja piti kaikkea kasassa. Cool.
Ei se mikään turvaverkko ollut. (Enhän minä pienen elämäni aikana ole pudonnut vielä kertaakaan) Se oli väsyneen ihmisen päähänpinttymä. Sitäpaitsi, ei tuo ole mikään järkevä novelli, sellaista nähnytkään, eikä ollut tarkoituskaan olla. Se oli pelkkä ajatus, tai jos niin haluat, tunnelma, josta sitten kehittelin jotain.
Lähteistä en tiedä. Lukenut, kyllä, kaikenlaista, vanhaa ja uutta, sopivaa ja kenties sopimatontakin... Mutta jos lähteet sinun kirjoittamiseesi ovatkin toiset, niin ovat lopputuloksetkin. Minä olen edelleen sitä mieltä, että sinä olet oivaltavampi kirjoittaja, ja minun pitäisi ottaa mallia sinusta, eikä toisinpäin... Itselläni kun on "paha" tapa sortua tunnelmoinnilla leikkimiseen, ei niinkään omaperäisiin juonenkäänteisiin, ainakaan missään näin lyhyessä...
Mutta sen siitä kai saa, kun on syntynyt Taivaanrannan merkkiin.
Ja tässä täytyisi sitten keksiä jotain rakentavaa kommenttia tuon elämyksen jälkeen. Miten niin tekstissä ei ollut järkeä?!?
Hieno novelli kaikkiaan. Piti lukea monta kertaa, kun tykkäsin niin paljon!
Sussa on ainesta!
Merci beaucoup.
Ei siinä 'järkeä' siinä mielessä, kuin minä asian ymmärsin, kylläkään ollut. Mutta ei kai aina tarvitsekaan, kun lähtee ajatuksilla leikkimään. Järkiperäinen kirjoittaminen jääköön odottamaan kevättä...
Ultima Thule. "Äärimmäinen Thule. Plinius vanhemman mukaan pohjoisin Isoa-Britanniaa vastapäätä olevista saarista. Luultavasti osa Skandinaviaa." -Gummerus: Tietojätti-
Tämä kirjoituksesi, hyvä Rêveuse, oli RAUTAA.
Se oli lumoava. Vaikken yleensä käytä voimakkaita ilmaisuja, niin nyt on niiden aika: tämä oli helvetin hyvä.
Ensi alkuun ihmettelin aloittavia lauseita: kummallisia, monimutkaisia ja assosiaationani jopa hiukan tekotaiteelliseltakin vaikuttavia kielikuvia ja lauseyhdistelmiä. Lauseet kulkevat eteenpäin minusta hiukan hyppelehtien, tuo ehkä jotenkin todella mieleen sen mitä olen lukenut ns. tajunnanvirtatekniikasta.
Mutta kertomus hioutuu edetessään ja paranee mitä pitemmälle ehtii. Taas yhdessä välissä ihan ihme selitystä jostain hiustukoista. :)
Yksi vaikuttavimpia, kenties himpun verran jopa patetiaan vivahtavia lauseita tarinan yhdestä huippukohdasta:
"Minun totuuttani kukaan ei hyväksynyt, se nainen, se äiti, jolla on tuhannen markan jakkupuku, vei lopulta laitokseen, nukkumaan pitkää, syvää unta. Nauttimaan pitkästä ja huuruisesta pimeydestä."
Toinen minusta erinomainen kohta tulee, kun päästään Femme Fatale'een. Kiehtova asetelma, ja mainiota kerrontaa. Jättää paljon lukijalle, mutta hahmottelee myös muutamilla riveillä, muutamalla vedolla koko tilanteen. Herkullisia kiteytyksiä: "Minun kauttani se on oppinut pettämään. Vaimoaan, minua, itseäänkin." Pitää ehkä vain varoa, ettei kompastu liialliseen nokkeluuksien viljelyyn, ajattelisin.
"Vielä muutama tanssiaskel, ja olen perillä?" Hyvä lopetus.
Tämä oli mahtava. Ei minusta pitkä, mikäli ymmärsin jonkun jotain sen suuntaista sanoneen, eikä liian epätasainen tai rauhaton rakenteeltaan.
Sitten vielä joitain huomioita:
Ensinnäkin minua askarruttaa tuo nimi.
Toisena oli tuo kiehtova noita-puoli tarinassa. Oivallista. [Sivunmennen sanoen, yllätyin koko lailla kun näin tämän novellin. Kehittelen nimittäin itsekin sattumoisin parhaillaan noita-aiheeseen etäisesti liittyvää pikku sepustusta.]
Kiinnostavaa tuo aiemmissa kommenteissa ollut puhe noitien olemukseen liittyvistä mielikuvista. Oletteko nähneet "Valkoista peuraa" tai kuvia siitä?
Sitten vielä, olin huomaavinani, että tässä oli joitakin samoja elementtejä kuin aikaisemmassa tekstissäsi. Itsemurha. Mielisairaala tai epävakaa mielenterveys - vai mikä oikeastaan oli "Katumusharjoituksen" pleksilasi-ikkunainen "dorkala"? Se jäi vaivaamaan minua. Mieleeni juolahti kysyä, että ovatko nämä aiheet jotenkin koskettaneet sinua henkilökohtaisesti jollain tavalla.
Mutta, kertakaikkisen hyvä kertomus.
Huomaan, että olen onnistunut venyttämään tätä viestiä jollakin aivan hämmästyttävällä tavalla aivan ylipitkäksi. No menköön.
"Ultima Thule. Äärimmäinen Thule. Plinius vanhemman mukaan pohjoisin Isoa-Britanniaa vastapäätä olevista saarista."
Ja eikös sama nimi ole myöskin jollain Iittalan lasimallistolla?
Tämä saattaa olla nyt niitä asioita, joita ei saisi tekijältä udella, mutta utelenpa kuitenkin.. Rêveuse, mistä nimi Ultima Thule?
...niin sen pitää olla vähintään jotain kummallista. *naurahdus* No ei.
Näköjään pitäisi varoa tuollaisten sanojen kanssa. Itse kun tuon olisin kääntänyt vain yksikertaisesti äärimmäinen pohjoinen,pohjola, pohjoisen maan/mantereen osa. Yleissivistys hukassa. Ja mitenkö se tuohon itse aiheeseen liittyy? Itse asiassa melkoisen hatarasti. Mutta pohjoisesta nyt oli kuitenkin kyse.
Kyllä, Iittalalla on laseja (tai kaipa se on astiastokin, meillä on vain laseja...) nimettynä tuoksi samaiseksi "Ultima Thuleksi." Mutta ei se nyt varsinaisesti siitä tullut. Lähinnä tuohon nimeen jollakin kurssilla törmäsin, ja aloin jotakin harhapolkua kehitellä. Hyvää aktiviteettia.
Ei tämä kyllä mikään vastaus tainut olla.
Rautaa...*hymynen* Kiitän.
Näköjään pitänee hiukan selitellä tuota mainitsemaasi "kummallisuutta." Kun omalla tavallani hain jotakin sellaista, joka kertoisi päähenkilön olevan jossain määrin sekaisin,
(ainakin konservatiivisen maailman mielestä), ja ehkä kuitenkin oikeassa nähdessään jotakin aivan muuta kuin toiset. En minä tiedä. Ei tuollaisia hetken mielijohteita, oikein osaa selittää.
Tuo "Valkoinen peura" kuulostaa jossain määrin tutulta, osaisin sen jotekin lappalaiseen noita/shamaani mytologiaan liittää, mutta en juurikaan sen enempää. Kuviin tai muuhun vastaavaan tarkempaan määritelmään en ole törmännyt. Mutta noituus ja magia sinäänsä ovat ihan mielenkiintoisia aiheita, ei kuitenkaan sillä, että niihin uskoisin.
Ja tuohon viimeiseen kysymykseesi... Enpä tullut huomanneeksi, että tuossa edellisessäkin oli samankaltainen teema, kun näiden välissä olen todellisuudessa kirjoittanut paljon, paljon muutakin. Mutta kyllä se pleksilasinen siihen silti viittasi.
"Mieleeni juolahti kysyä, että ovatko nämä aiheet jotenkin koskettaneet sinua henkilökohtaisesti jollain tavalla."
En nyt tiedä, pitäisikö tähän näin julkisesti vastata, mutta vastaan kuitenkin kyllä. Ei omalla kohdalla, mutta liian läheisesti kuitenkin...
Kiitosta palautteestasi kuitenkin. Kummallista sinäänsä, että yleinen asenne on kuitenkin jossain määrin positiivinen. Minä kun en siihen koskaan etukäteen usko.
Ahaa, eli jo novellin alun lauseet ovat ikään kuin päähenkilön silmillä nähtyä.. Alan ymmärtää.
Valkoinen peura, olen kuullut, että se on aika hyvä elokuva. Pitää joskus katsoa.
"Mutta noituus ja magia sinäänsä ovat ihan mielenkiintoisia aiheita, ei kuitenkaan sillä, että niihin uskoisin."
Niin, erinomaisen kiehtovia aiheita ainakin noin kertomakirjallisuuden piirissä. Oletteko lukeneet Goethen Faustia? Itse en ole, kesken on parhaillaan Mannin Tohtori Faustus, mutten tiedä, kuinka kauaksi siinä on etäännytty varsinaisesta noituudesta. Tai sitten vaikka Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan, tässä mahdottoman riemukkaassa satiirissa on myös pääosassa musta magia. Etc Etc. Mitä muita muistuu mieleen? Sivunmennen vielä todetakseni, myöskään minä en missään määrin usko tällaisiin magia- tai noituusasioihin. Mitenkä se on, eikö Suomeenkin ole rantautunut tämä wicca-kultti?
Rêveuse,
Olen pahoillani, että esitin niin tunkeilevan kysymyksen, kun kysyin henkilökohtaisen todellisuutesi liittymäkohdista näihin teksteihin, mielenterveyden ja itsemurhan käsittelemiseen. Ajattelin, että tapaan, jolla ne ovat kirjoituksissasi mukana, liittyy ehkä jotain syvempää. En tunne sinua, enkä tiedä tilannetta.
Miten ilmaisisin itseni, en tiedä. Jos niin on soveliasta sanoa, niin sanon: otan osaa.
Aloitinhan minä tuon Faustin kerran. En vain ehtinyt loppuun asti lukemaan, kun tuli kaikkea muuta tähdellisempää luettavaa/opiskeltavaa. Pitäisi kai joskus uudestaan yrittää, kunhan nyt aikaa vielä jostain repisi. Nyt kenties, kun joululomakin suvaitsi vihdoin viimein alkaa.
Mutta koko tämä 'uusnoituus'-hölmöily kuulostaa jossain määrin naurettavalta, minun mielestäni. Tehdään 'taikoja' ollaan niin 'salaperäisiä' ja hihihi. Teinimuoti-ilmiö siinä missä muutkin. Historiassa magia menettelee, siinä on jotain paljon aidompaa. Mutta tämäkin nyt on tietenkin vain minun mielipiteeni.
"Miten ilmaisisin itseni, en tiedä. Jos niin on soveliasta sanoa, niin sanon: otan osaa."
Eikös tuo "otan osaa" sanota silloin, kun joku on kuollut? Sanottakoon nyt sen verran, että niin pitkälle ei koskaan juttu päätynyt, jäi vain yritykseksi. Onneksi?
Sitäpaitsi, kysyä voi mitä tahansa. Minä otan vastuun, kun kerran suostun vastaamaan.
[[ Last candle burnt down long before,
shattered words in shape of pray.
Memory makes you bleed again. ]]
Ymmärrän.