Meillä mieheni kanssa melkein neljä vuotta lapsettomuutta takana. Syön terolutia, kokeilin clomifenia mutta ei sopinut minulle. Inssejä tehty 2 mutta ei auta meitä. Nyt on ollut taukoa ja seuraavax alkaa pistoshoidot. En vielä tiedä mitä pitää sisällään. Viime kuukausina mulla on ollut tosi pahoja mielialan muutoksia ja se rasittaa suhdettamme. Vielä kun mieheni ei osaa puhua asioista kunnolla. Kuinka saa parisuhteen jaksamaan kaiken tämän stressin alla ? Kaikki vain neuvoo että rentoudu mutta valitettavasti se ei ole niin helppoa miltä kuulostaa. Pelkään myös etten tule ikinä saamaan lapsia. Kuitenkin minussa vika, epäsäännölliset kuukautiset, kysta munasarjoissa. Lopetin tupakoimisen mutta se lakko loppuu varmaan pian.
hoidot ja oma jaksaminen
rebekkak85
3915
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Moi!
oma jaksaminen onkin se kaikista kamalin asaia tässä! ja mulla hermoja kiristää vielä se, että me ollaan oltu hoidoissa VASTA puolitoista vuotta! ja KAIKKI sivuoireet mitä oon hoidoista kuullu kerrottavan, on koettu. pahimmat on mielialaongelmat, joita - kuten jo sanoin- pahentaa se, että inhoan itseäni, kun tunnen niin voimakkaasti, vaikka ollaan oltu hoidoissa VASTA niin vähän aikaa. kun vertaa esim juuri teihin, jotka olette jo neljä vuotta kärsineet.
välillä tuntuu, että mulla ei ole oikeutta kokea kaikkea näin raskaasti, sillä moni moni moni muu on joutunut kokemaan PALJON raskaampaa!!!!
ja tilannetta ei helpota pätkääkään se, että me ollaan vasta koettu hormonihoidoista lievimmät ja ensimmäisimmät... eli mitään toimenpiteitä ei olla vielä ees koettu, eikä sitä pettymystä ja epäonnistumisen tunnetta, joka niiden epäonnistumisesta seuraa...
parisuhde kuitenkin voi hyvin, vaikka mies ei puhukaan, sillä molemmat tiedämme kuinka tärkeä asia tämä on meille, ja molemmat tiedetään, että toinen kokee samat asiat ja ajatukset on samat. siis sen verran on tietysti puhuttu, että tiedetään mitä toinen tuntee ja ajattelee. mut ei sitä tartte kokoajan puhua, sillä sitten pienetkin murheet alkavat tuntua isoilta, ku niistä jatkuvasti puhuu. vaikka avoimuus onkin kaiken a ja o.
siinähän se ristiriita tuleekin, että puhuako vai ei, jaksaako toinen kuunnella vai ei. mutta kokeilemallahan siitä pääsee.
ja jos toinen ei jaksa kuunnella, ni onneksi on ystäviä jotka jaksaa...
tsemppiä ja voimia parisuhteen toimivuuteen!
kahdentoista vuoden lapsettomuuden jälkeen, halusin vain sanoa sinulle, että koita jaksaa...lapsettomuus on niin suuri asia, että mieli käsittelee sitä aina pieninä paloina kerrallaan ja siitä tulee niitä kamalia tuntoja ja tuntemuksia. Se on aivan normaalia, älä säikähdä!
Kun jonkin niin kovasti halutun saaminen on osittain suuren sattuman varassa, alkaa sitä kyseenalaistamaan ihan kaikkea parisuhteesta alkaen.
Onko sinulla miehesi lisäksi ketään kenelle voisit puhua ihan omia tuntemuksiasi, ystävää tms? Kyllä hänkin varmaan käy läpi lapsettomuutta ja tulevaa omalla tavallaan ja voi kokea tilanteen myös yhtä ahdistavaksi. Siksi olisikin tärkeää, että muistatte olla toisillenne oikeasti ymmärtäväisiä ja helliä, antaa hieman tilaa hengittää.
Itse odotan nyt esikoistamme lapsettomuushoidon jälkeen ja olen ikionnellinen siitä, että ahdistuksissani en repinyt ja satuttanut/vieraannuttanut siippaani viereltäni. Vaikeista asioista voi tulla myös suhdetta lujittava ja yhdistävä tekijä.
Voimia sinulle ja miehellesi!
Hyvään kannattaa aina uskoa ja luottaa.
Tässä mun tarina jos se vaikka helpottaisi. Meillä oli 7 vuotta takana lapsettomuushoitoja ennen kuin saimme esikoisemme. 7 vuoden aikana minulle syötettiin clomifenia monta vuotta ja tehtiin kaikki mahdolliset tutkimukset. Vuonna 1996 tehtiin 4 koeputkihedelmöitystä joista yksikään ei onnistunut. Lääkäri sanoi ettei mitään enää voi tehdä. Menimme mieheni kanssa adoptio jonoon. 1997 kuitenkin päätimme vielä kerran yrittää. Jono oli pitkä ja jouduimme todellakin taistelemaan, että lääkäri suostui meidät hoitoon ottamaan. Silloin puregon pistos hoito oli aika uusi juttu ja lääkäri ehdotti meille sitä sille välille kunnes aika koeputkihedelmöitykseen tulisi. Otimme hoidon vastaan sillä mielellä, ettei siitä mitään apua olisi. Kaikkien ihmetykseksi huomasin ettei kuukautisia kuulu ja ihme oli tapahtunut, olin raskaana. Raskaus oli lääkärin mielestä lääketieteellinen ihme. 2.12 -98 syntyi terve tyttö. Tytön ollessa vuoden menimme uudelleen lääkäriin ja saimme jälleen reseptin uusiin hoitoihin. Kuitenkaan en lääkkeitä hakenut vaan ajattelin hakea ne kun kuukautiset alkaisivat. Niitäpä ei kuulunutkaan ja 1.10.2000 syntyi poika. Jälleen pieni (suuri) ihme oli tapahtunut. Kolme vuotta kului ja kolmatta lasta ei kuulunut menimme jälleen lääkäriin. Ensimmäinen hoito ja 24.6.2004 syntyi jälleen pieni ihme, poika. Nyt haluaisimme vielä neljännen lapsen ja juuri aamulla kävimmekin ultraäänessä onko tämän kertainen hoito kasvattanut munarakkuloita. Tässä kuussa siis yritämme sitä neljättä lasta ja jännitys on suuri. Elämä on ihmeitä täynnä, älkää missään nimessä antako periksi. Lapsettomuus ei ikinä häviä, vaikka sinulla olisi kuinka monta lasta, se vaan muuttaa muotoaan. Koettakaa jaksaa ja toivon sydämmestäni, että hoito tuottaa tulosta:0)(Minulta voit kysyä jos jotain tulee mieleen)