Silmät ummistettuina ei näe maailmaa

KultaharjaLeijona kirjoitti:

Slayer,"Silmät ummistettuina ei näe maailmaa.
Korvat kuulee maailmaa, mutta se ei aina riitä..."

-Äiti! Mä huudahdin ja mä kuulin miten kynä
tipahti lattialle.
-Äh... äiti, minä nostan sen.
Kyykistyin ja konttasin pöydän alle. Olin sokean äitini apukoira. Koira, joka haki kynän jolla sokea oli juuri kirjoittanut näkemättä lopputulosta.
-Kultasaseni...
Ei, en mä sitä hommaa väheksynyt.
-Kirjoititko sinä runon, äiti? Laskin käteni äidin ruskeille hiuksille ja silittelin hellästi.
-Kirjoitin. Lue se minulle.
Otin valkean paperinpalan käteeni ja luin. Runo oli pitkä, sitä oli kirjoitettu kauan.
-Etkö sä voisi hankkia jo sitä näkövammaisten kirjoituskonetta?
-Ei tule kuuloonkaan! Minä en ole näkövammainen vaan... en vain näe aivan kuten muut.
Mä huokaisin. Toivoton tapaus. Kymmenen pistettä sulle, äiti. Mua inhotti lukea sen runoja mitkä tihkui ironiaa ja tuskaa...
mutta se oli kuitenkin kallista tekstiä.

Mä seisoin taas peilin edessä mustavalkoinen iltapuku ylläni. Minulle tuli mieleen Marilyn Monroe ja äiti oli tyytyväinen. Mä olin menossa edustamaan sitä erääseen taidegaalaan, jossa sen lukuisia runoja esitettiin ja oli näytillä.
-Muistitko ottaa nimikirjoitukset?
Mä olin tavallaan teline, jolta sai äidin valmiiksi kirjoitettuja nimmareita. Kuvitella että sillä oli fanejakin -mun äiti oli kuuluisa!
-Onnea! Äiti huikkasi ovelta ja mä vilkaisin sen samean vihreisiin silmiin. Heilutin muutaman kerran koiramaista, näkymätöntä häntääni ja painoin sitten oven kiinni takanani. Taksi odotti jo talon edessä ja mä hyppäsin siihen kuin suurikin kuninkaallinen limusiiniinsä.

Gaala-talolle oli saapunut paljon sekalaista väkeä, joka rupatteli keskenään. Kun mä sitten hyppäsin autosta ulos, kävi kohahdus. Mua puistatti, jännitti ja inhotti. Vanhat ja nuoret ihmiset... ne kaikki katsoi mua ja hymyili. Mä en hymyillyt takaisin enkä vastannut niiden ystävällisiin kommentteihin kauniista puvusta. Ne hamusi vain nimikirjoituksia, joita mä kannoin käsissäni, mutta eivät hienoina ihmisinä viitsineet rynnätä kuin verikoirat niiden kimppuun. Mua nauratti kun mä ajattelin miten ne taistelisi ja purisi toisiaan, tapellen viimeisestä nimikirjoituksesta. Mä kävelin puhujan pöydän luo. Se oli korkea ja kaiken muun keskellä. Se kohosi ylväänä ja taivasta hapuilevana...Tummaksi maalattuna ja arvokkaampana kuin tämä valkoinen sali... Mä asetuin pöydän taakse ja kohotin hiukan leukaa ylös niin kuin olin nähnyt joskus äidin tekevän puhuessa; "Älä astu nenälleni ja varo sanojasi. Minä voin purra ja tehdä elämäsi hankalaksi."
Mä avasin laukun ja vedin sieltä esiin paksun nipun erilaisia papereita. Satakunta innokkaina tuikkivaa silmäparia katsoi mua arvioiden.
-Hyvät naiset ja herrat, mä aloitin rykäisten. Tyylikäs avaus.
-Olette saapuneet tänne kuuntelemaan Varpu Rinteen uusinta runokokoelmaa. Minä olen Anna Rinne ja edustan täällä runoilijaa. Varpu ei valitettavasti itse päässyt paikalle, sillä hänelle tuli... muita esteitä.
Oli niin vaikea sanoa, että hän oli sokea eikä siksi tietenkään voinut tulla lukemaan itse.
Pistekirjoitus oli hänen mielestään epäaitoa ja teennäistä, sillä kirjoitetusta tekstistä ei erottanut ihmisen persoonallisuutta. Äidin käsiala tosin oli hyvin hyppivää.
-Voitte tutustua vapaasti näissä tiloissa esiteltäviin teoksiin... Mä puhuin ummet ja lammet kaikesta ja sain lopuksi hämmentyneen raikuvat abloodit. "Tyttö osaa puhua", rouvien seassa kuiskailtiin. "Niinpä niin", mä ajattelin ja käytin tilannetta hyväkseni.
-Seuraavaksi voisin antaa kaikille halukkaille Varpu Rinteen nimikirjoituksen. Se on tavallaan pahoittelu esteestä saapua tänään tänne gaalaan...
Ihmiset alkoivat virrata mun luo tuuppien ja tönien toisiaan pois tieltä.
-...MUTTA, mä äkkiä huudahdin. Virtaus seisahtui.
-Valitettavasti en voi taata kaikille nimikirjoitusta, sillä niitä on vain tietty määrä.
Laskeuduin alas korokkeelta ja ihmiset alkoivat ojennella käsiään. Joku tökkäisi mua melkein silmään ja turvamies komensi perääntymään ainakin kaksi metriä taaksepäin. Harva totteli. Mä lähes heitin kortit käsistäni ja niihin käytiin kiinni välittömästi. Mä rynnin tieni pois tungoksesta. Joku nainen tarrasi mua hihasta ja kehotti tulemaan kahville mutta mä kieltäydyin.
-Sori, mulla on kamala kiire! Mun suloinen hymy ja pitkien tummien silmäripsien voima ei voinut koskaan pettää. Se noita päästi irti.


Mä tulin kotiin harvinaisen aikaisin.
-Mitä nyt?! Äidin ääni kajahti olohuoneesta,
-Eivätkö he pitäneetkään niistä? Miksi tulit jo nyt kotiin?
Mä sanoin sille etten mä jaksanut aina rampata kaikkialla äidin edustajana.
-Höpsis höpsis! Ainahan sinä olet niin mielelläsi lähtenyt!
-En muuten ole, mä töksäytin.
-Olihan se alussa ihan kivaa, mutta musta tuntuu että halusit lapsen vain että se vois edustaa sua!
Mä oikein painotin sanaa "EDUSTAA".
-Voi Anna, enhän minä KOKO IKÄÄNI ole ollut SOKEA.
Nyt se sanoi sen sanan.
-En ollut vielä sokea kun sinä synnyit. Vasta joskus silloin kun täytit kymmenen.
Nyt olin kuudentoista ja mainostanut äitiä kaksi vuotta yhteen mittaan kaikissa hienoissa mutta tylsissä tilaisuuksissa ympäri Suomen.
Mä repaisin hiukseni mielenosoituksellisesti auki ja vetäisin puvun päältä. Mä hypin tummat sukkahousut ja rintsikat päällä omaan huoneeseeni ja suljin oven. Mä menin suoraan sänkyyn ja nukahdin. Mä näin levottomia unia.

Aamulla mä heräsin äidin ääneen. Se kolisteli jotain keittiössä ja lauloi. Se oli joku sen itse keksimä biisi kun en heti tunnistanut. Mä olisin kyllä normaalisti tiennyt, sillä olin koko ikäni harrastanut kaikkea musiikkiin liittyvää. Isä on saksofonisti ja asuu Las Vegasissa. Sillä on ollut oikeastaan aina oma elämä... se mut kuitenkin tutustutti musiikkiin kun kävin ensimmäistä kertaa sen luona ulkomailla. Se vei mut kuuntelemaan jo 5-vuotiaana jazzia ja bluesia.
Mä jumaloin isää! Oli kummallista ajatella, ettei äiti pitänyt isästä.
-Huomenta äiti! Mä hymähdin oviaukosta. Äiti lauloi mulle hyvät huomenet ja kaatoi kädet vähän täristen mulle teetä. Ensin se tietenkin mittaili tarkasti missä kuppi oli -ettei mennyt yli. Sen tuntomittareita oli sormenpäät. Joku viisas sanoi kerran, että ne kertovat ihmisestä paljon. Ensin mä tietysti ajattelin että vain koska niistä saa sormenjäljet, mutta tuntoaisti on niissä niin hyvä. Lisäksi mä tarvitsen sormenpäitä ja käsiä yleensäkin tietokoneella kirjoittamiseen. Mä chattailen aika paljon. Yleensä mä meen jollekin Englannin kieliselle sivulle ja etsin Las Vegasilaisia tyyppejä. Sitten mä kysyn niiltä tietääkö ne mun isää. Harva tietää.

Yhtenä päivänä kun mä olin lähdössä kouluun ja jo astumassa pihalle, näin äidin. Se istui pihamaalla, ruohikolla.
-Äiti? Mä kysyin varovasti. Se ei reagoinut mitenkään.
-Äiti! Mä huudahdin vähän kovempaa, mutta se ei vastannut. Mä menin aivan lähelle ja kosketin sen olkapäätä. Se värähti hiukan. Elossa. Mä kiersin kasvojen puolelle ja näin miten sen pyöreä nenä niiskutti ja silmistä tuli kyyneliä.
-No, mikä nyt on?
-Isäsi saa lapsen sen naisensa kanssa.
-Isäkö?! Mä tunsin miten hiki valahti kasvoille.
-Mutta... mutta... sehän on ihan hyvä asia. Mä saan pikkusiskon -tai veljen jota en todennäköisesti tule koskaan edes tapaamaan.
Mitä äiti nyt sitä suri kun olivat eronneetkin...
-Sinä et tajua! Äiti mankui ja mä autoin sen pystyyn. Naapurin rouva kurkisti ikkunasta.
-Minä olen ajatellut sitä miestä paljon viime aikoina!
Mä en sanonut tuohon mitään vaan talutin äidin olohuoneen sohvalle.
-Nyt kerrot kaiken.
Ja se kertoi. Miten isä oli soittanut viiden vuoden sanattomuuden jälkeen ja pyytänyt katsomaan lastaan kun se on syntynyt. Me ei oltu edes koskaan nähty sitä uutta naista!
-Eikö tuo ole... vähän outoa?
-Sitähän se minäkin! Äiti huudahti ja tarttui olkapäihini ravistellen,
-Sehän on aivan luonnotonta!
-No -olemmeko menossa jokatapauksessa?
Äiti oli hetken hiljaa ja musta tuntui että jos se ei olisi ollut sokea, se olisi katsonut mua silmiin nyt. Erittäin vakavasti.
-Kyllä. Me lähdemme Las Vegasiin.


¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Jatkoa tulossa.. x) Mitä piditte?

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä